Nadja

Surrealismin perustajan André Bretonin Nadjan lukeminen on hauska mutta haasteellinen retki kokeellisten kirjallisten keinojen maailmaan. Turhankin usein teoksesta nostetaan esiin ainoastaan surrealistiset ideat ja tekniikat, jotka ovat siinä toki kirkkaina näkyvissä. Kuitenkin Nadja tarjoaa kiinnostavaa virikettä paljon muuhunkin, vaikkapa modernin kokemuksen juurten pohdiskeluun.

André Breton oli paitsi surrealismin perustaja myös sen näkyvin edustaja aina kuolemaansa 1960-luvun puoliväliin asti. Jo kymmenluvulla Breton harjoitteli dadaistien joukoissa radikaaleja ideoita. Vuotta ennen Nadjan ilmestymistä hän hylkäsi lääketieteen opinnot ja vaihtoi porvarillisen elämän vapaan surrealistiajattelijan flaneeraukseen Pariisissa. Lopulta koko surrealismi henkilöityi häneen yksinvaltaisuuteen saakka: Bretonin sanotaan vuosien varrella savustaneen ison joukon pariisilaisälyköitä lähipiiristään.

Nadja ilmestyi vuonna 1928, neljä vuotta Surrealismin manifestin jälkeen. Osin omaelämäkerrallinen teos kuvaa kirjoittajan kuljeskelua 20-luvun puolivälin Pariisissa ja erityisesti nimihenkilön kohtaamisesta käynnistyneitä tapahtumia. Jos surrealismi oli Bretonille elämänmittainen kirjallinen, esteettinen ja poliittinen ideologia ja ohjelma, niin Nadja on tämän idean villi toteutuma. Se sisältää paljon arkijärjen ylittävää, päähenkilö Nadjan hallusinaatioita, suuren joukon valokuvia, joihin Breton kuvasi teoksen tapahtumapaikkoja ja Nadjan piirroksia. Lukukokemus on haastava: Nadjassa kaikki on satunnaista systemaattisuuteen asti, ja joskus Breton tuntuu melkein eksyvän jollekin assosiaatiopolulle. Silti lanka alusta kohti loppua aina löytyy, ja teos ilmentääkin komeasti surrealismin esteettisen vapauden eetosta.

Surrealismilla päin todellisuutta

Omaelämäkerrallinen kerronta on elämän ja kirjoittamisen ensimmäisenä mieleen tuleva risteämispiste, mutta se ei ole Nadjassa Bretonin päämäärä. Hän ei halua yksinkertaisesti vain muistella tai nostaa omaa elämäänsä esille vaan tappelee isomman kysymyksen kanssa. Hän käy Nadjassa koko kirjallisuuden ja fiktiivisyyden idean kimppuun. Breton vastustaa liian lukkoon lyötyä estetiikkaa ja tuolloin(kin) suosittua psykologista ja psykologisoivaa romaania. ”… minua kiinnostavat vain ne kirjat, jotka jätetään auki kuin heiluriovet ja joihin ei tarvitse etsiä avainta. Kaikeksi onneksi kuvitteellisiin sepityksiin perustuvan psykologisen kirjallisuuden päivät ovat luetut.” (s. 13)

Vastoin tätä sepitteellisyyttä Nadja on veristinen, sen paikat ja tapahtumat ovat tosia ja olemassa. Vaikka teoksen surrealistiset tekniikat saattavat tuntua meille Hollywoodin kerrontateollisuuden lapsille alkuun vaikeilta, sitkeä lukija saa havaita, että Nadjassa heitetään kova haaste kaikille realismeille sen suhteen, millä keinoin kohdallisimmin kuvata todellisuutta.

Bretonin ratkaisu on tietysti jättää Nadja lukijalle auki ’heilurinoven lailla’. Sen tulkinnallinen rikkaus on määrittelemättömyydessä, joka on paljon velkaa surrealistien suosimalle psykoanalyyttiselle unenomaisuudelle. Määrittelemättömyyden tavoitteluun Bretonille on epäilemättä antanut virikettä Nadjassa vähemmän käytössä ollut tekniikka, automaattikirjoitus. Vaikka psykoanalyysi oli surrealisteille tärkeä unikuvien ja tiedostamattoman kautta reaalitodellisuutta täydentävä näkökulma, Breton ei silti lähtenyt kuvaamaan toisen ihmisen pään sisäisiä tapahtumia. Hän ei pyrkinyt todellisuuden tuolle puolen vaan kiinni tämänpuoleiseen, arkiseen ja jokapäiväiseen. Bretonin aikalaisen Walter Benjaminin sanoin ’uni oli oikotie banaaliin’.

Kirjoittajan sattumalta kadulla tapaama Nadja johdattaa kirjoittajan visioissaan paitsi järjen tavoittamattomaan maailmaan myös rakkauteen ja kauneuteen. Nadjan hahmo epäilemättä on surrealistisen naisen ideaalityyppi, hullu ja rakastava. Breton kirjoittaa unohtumattomasti kahden nuoren ihmisen kohtaamisesta: ”olla symbolien raivolle alttiina, analogian demonin vallassa, tuntien olevamme äärimmäisten toimien, ainutlaatuisten ja erityisten huomioiden kohteena…uskomattoman yhdenmukaisia näkymiä vanhan ajattelun ja iänikuisen elämän savuavien raunioiden yllä…” (ss. 90-91)

Teoksen loppua kohden kertoja kuitenkin etääntyy Nadjasta ja kadottaa tämän. Viimeisessä, toiselle naiselle omistetussa jaksossa rakastettu päätyy mielisairaalaan. Teoksen päättävän lauseen: ”Kauneus on KOURISTAVAA tai sitä ei ole” voikin lukea joko bretonilaisen estetiikan ihanteena tai nimihenkilön tragediana. Esteettisenä kommenttina siitä tulee mieleen syvällinen Pariisi, hulluksi tulleen naisen näkökulmasta se laiha lohtu, että kohtaaminen kertojan kanssa päätyy kirjallisuudenhistoriaksi. Nadja oli siis myös todellisuudessa elänyt henkilö, jolle ’symbolisen ja analogian hyöky’ oli niin voimakas, että myös hän poistui loppuelämäkseen näyttämöltä mielisairaalaan.

Moderni kaupunkikokemuksena

Hieman samaan tapaan tuntuvat vuodet kohdelleen surrealismia ja psykoanalyysiä. Estetiikan radikaalit virtaukset eivät ole enää yhteiskunnallisen keskustelun eturintamassa, vaan valtavirtaa määrittää merentakainen fiktioteollisuus. Psykiatriassa ja terapiatyössä taas vuosikymmeniä vahvoilla olleet psykoanalyyttiset koulukunnat ovat viimeisen 15 vuoden aikana joutuneet puolustuskannalle jopa Suomessa, jossa psykoanalyysi on ollut vahvoilla.

Mitä kiinnostavaa Nadja siis tarjoaa nykylukijalle? Se tarjoaa ainakin äärimmäisen kiinnostavan näkymän modernin suurkaupunkikokemuksen syntyyn sekä kysymyksenasettelun, tapahtumien että henkilöiden näkökulmasta.

Breton kirjoittaa, ettei Nadjassa sattumalta liikuta modernin kokemuksen synnyn jalansijoilla, myyttisessä Pariisissa. Teoksessa toden teolla liikutaan, tavataan kaupungilla, kohdataan ihmisiä, istutaan kahviloissa. Nadjan sivuilla vilahtelee joukko modernismin lähettiläiden nimiä, mm. Robert Desnos, Man Ray, Paul Eluard, Marcel Duchamp, Guillaume Apollinaire, Max Ernst. Ollaan suurkaupungissa, maailman tapahtumisen keskipisteessä, jonne merten takaa Hemingway ja kumppanit vaelsivat.

Modernin kokemuksen pohdinta näkyy teoksessa ensi riviltä. Teos alkaa kysymyksellä ”Kuka minä olen?”, mitä seuraa teoreettinen identiteettiä käsittelevä johdanto. Juuri suurkaupunki väkijoukkoineen, liikenteineen ja maalta paenneine nuorisoineen loi ylipäätään edellytykset Nadjassa kohdattavalle pohdinnalle. Pariisi turvasi anonymiteetin, joka puuttui suljetuista maalaisympäristöistä ja provinssikaupungeista. Kokemus väkijoukoista ja virtaavuuksista riisui liiasta yksilöllisyydestä ja erillisyydestä.

Moderniin identiteettiin kuuluvat ainakin ajatus itsen perään kysymisen tärkeydestä, valmiiden vastausten ja mallien kyseenalaistaminen sekä kokemus maailman peruuttamattomasta muuttumisesta ja tulevan reunalla olosta. Kun Nadjan kirjoittaja lopussa palaa valokuvaamaan teoksen tapahtumapaikkoja, hän tunnustaa elämänsä kaupungin merkityksen itselleen: ”Ei ole minun tehtäväni pohtia mitä tapahtuu jonkin ”kaupungin muodolle”, edes poissaolevan ja käsitteellisen todellisen kaupungin, jossa elän sellaisen perustekijän pakosta, joka merkitsee kai ajattelulleni samaa kuin ilma elämälle.”

Politiikalla irti työn yhteiskunnasta

Surrealismin etiikka oli emansipatorinen, vapauttava, ei ollut taidetta taiteen vuoksi vaan pyrkimys päästä arkimoraalin, tavanomaisen ja turruttavan hyvän ja pahan tuolle puolen. Tällä oli selkeät poliittiset seurauksensa, ja kommunistiseen puolueeseen kuuluneen Bretonin Nadja tuo ne selkeästi julki.

Heti Nadjan alussa Breton arvostelee voimallisesti tuolloin jo noin sadan vuoden ikäistä, yksitoikkoista ja yksitoikkoiseen elämään johtavaa teollisuustyötä. Tällaisesta työstä ja työelämän edellyttämästä laskelmoinnista olisi Bretonin mielestä päästävä eroon, jotta ihmiset vapautuisivat ajattelemaan omaa toteutumistaan ainutkertaisessa elämässä. Nadjan kertoja on huomattavan vahva emansipaatiouskossaan:

”— tämänkaltaisten huomioiden esittäminen. — on omiaan syöksemään jotkut ihmiset kadulle, kun he tulevat tietoisiksi, jos ei tyhjyydestä, niin ainakin siitä vakavasta puutteesta, mikä sisältyy kaikkeen muka tarkkaan itseään koskevaan laskelmointiin, kaikkeen toimintaan joka vaatii jatkuvaa paneutumista ja saattaa olla harkittua. Vähäpätöisimmänkin tapahtuman seuraukset hajoavat kuin tuhka tulleen, jos tapahtuma todella on ennalta arvaamaton. Ja tämän jälkeen minulle on turha puhua työstä, siis työn moraalisesta arvosta.” (s. 48)

Nadjan kertojan suuri toive on vapaus, ihmisen vapautuminen itsensä tai toisten aiheuttamasta orjuudesta. Tarkkailtuaan kadulla vastaantulevia kanssaihmisiä hän kuitenkin toteaa, ettei näistä taida olla mitään vallankumousta tekemään, koska näiltä puuttuu paitsi aikaa, myös rohkeutta vallankumouksiin ja halua itsensä vapautumiseen.

Globaalin markkinatalouden hallitsemalta 2000-luvulta katsottaessa Nadjan ja surrealistien poliittinen lopputulema näyttää ensisilmäyksellä lohduttomalta. Vallankumouksissa ovat itsensä monet tapattaneet ja kommunistiset valtiot ovat kaatuneet rytisten, ja kaikesta huolimatta koko maailmaa kuluttajiksi keskiluokkaistava talousideologia jyrää. Tämän huomasi Nadjan kertojakin, pettymyksekseen. Asian voi nähdä myös toisin päin: Bretonin hienoa ja hellyttävää teosta lukiessa saattaa tarkkaavainen huomata, että Nadjassa ne suurimmat vallankumoukset tapahtuvat itsessä eivätkä toisissa ja että tämä se vasta vaikeaa ja hauskaa onkin!