Punainen morsian

Joskus romaani kiinnostaa pelkästään siksi, ettei tiedä sen kuvaamasta maailmasta yhtikäs mitään. Kuten albanialaissyntyisen, Italiassa asuvan Anilda Ibrahimin 1900-luvun Albaniaan sijoittuva teos Punainen morsian (Rosso come una sposa). Romaani lunastaa odotukset: se tarjoaa harvinaisen kurkistusaukon pienen, salaperäisen, eurooppalaisen maan pitkään suljettuina olleiden verhojen taakse.

Punaisen morsiamen suurin viehätys ei kuitenkaan ole itse aiheessa vaan harvinaisen hienossa kerronnassa. Ibrahimin tyyliä voisi kuvailla yhtä aikaa arkiseksi, lyyriseksi ja hienovaraisen humoristiseksi. Kahteen osioon jakautuvan romaanin ensimmäinen osa on ajoittain kuin pelkistettyä, kertovaa runoa, tiivistä ja vahvoilla vertauskuvilla ladattua – mutta silti mitä suurimmassa määrin proosallista.

Erikoinen vaikutelma tulee siitä, että Ibrahimi kirjoittaa romaania niin kuin yleensä kerrotaan satuja tai tarinoita: virkkeet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, useimmiten yhden tai kahden lauseen mittaisia, ja jokainen niistä vie kertomusta tehokkaasti eteenpäin, ilman ylimääräistä kuvailua tai epämääräistä tajunnanvirtaa.

Tarkemmin lukiessa romaanista löytää selkeän rytmin, joka koostuu toisiaan seuraavista, preesensissä kerrotuista tiiviistä tarinaosioista sekä niitä yhdistävästä runsaan maalailevasta, runollisesta ja sadunomaisesta imperfektikerronnasta.

Ibrahimi kirjoittaa romaania niin kuin yleensä kerrotaan satuja.

Italiaksi kirjoitettu Punainen morsian on Ibrahimin esikoisromaani, sitä ennen hän on julkaissut runoja albaniaksi. Runoilijatausta näkyy etenkin tarkoissa sanavalinnoissa ja kertovien osuuksien ekonomisessa ilmaisussa. Tai oikeammin sanottuna kyse on tietysti kääntäjä Helinä Kankaan sanavalinnoista ja lauserakenteellisista ratkaisuista, joiden myötä teos on taipunut hienoksi suomen kieleksi. Kangas onkin tehnyt kauttaaltaan erinomaista työtä Punaisen morsiamen suomennoksessa.

 Syrjäseudun rikas kulttuuriperinne

 Punaisen morsiamen ensimmäisessä osassa päähenkilö on Saba, joka viisitoistavuotiaana, 1930-luvulla, naitetaan kuolleen sisarensa alkoholisoituneelle leskelle vanhan kunniavelan maksamiseksi. Albaniassa morsian pukeutui perinteisesti punaiseen, mistä romaanin nimi. Nimen voi tulkita viittaavan samalla kommunismiin, jonka aika läpäisee valtaosan romaanista.

Vaikka lähtökohdat eivät ole parhaat mahdolliset, Saballe käy elämässä lopulta hyvin, osin kiitos hänen elämänasenteensa, joka on sekoitus tyyntä fatalismia ja naiivia elämänuskoa. Välillä äänen saa myös Saban äiti Meliha – seutukunnan paras itkuvirsien laulaja – jonka kautta aikaperspektiivi laajenee kauas taaksepäin.

Saba sukuineen asuu pienessä, syrjäisessä ja köyhässä Kaltran vuoristokylässä. Kirjan mukaan

”Kylä sijaitsi korkeiden vuorten kätkössä. Se ei tuntunut olevan yhteydessä mihinkään tai kehenkään, paitsi aikaan. Onnekas se, joka pystyi kulkemaan vuorten kapean solan läpi sydämen pysähtymättä, niin ainakin eräässä vanhassa laulussa sanottiin. Mutta sitä vaaraa ei juuri ollut, sillä hyvin harvoin kukaan kulki Kaltran läpi.”

Kerronta ei etene suoraviivaisen kronologisesti vaan polveilee tarinoiden ja ihmiskohtaloiden kautta. Ajan kulkua rytmittävät kuolemat, syntymät, häpeän- ja kunnianteot. Tai kuten Ibrahimi kirjoittaa:

”Aika Kaltrassa kului hitaasti. Kokonaiset ihmiselämät jäivät vuoriston äärettömän hiljaisuuden verkkoon. Sen rikkoi vain tuulessa huojuvien puiden humina.”

Romaanihenkilöiden välinen dialogi on täynnä vertauskuvia ja mielikuvituksellisia sanontoja. Se tuo mieleen rikkaan suullisen perinteen ja monisanaisten kiitosten, kirousten, valitusten ja ylistysten varaan rakentuvan puhetavan. Esimerkiksi kun Saballe suuttunut sisar päättää valitusryöppynsä tiuskaisuun:

”Muuttukoon imemämme äidinmaito haramiksi sinun vatsassasi!”

Tai kun isoäiti pilkkaa iltatähtenä syntyneen Saban heiveröisyyttä:

”Tyttö on kuin säkin pohjalle jäänyt lese”, Melihan anoppi pilaili Sabaa osoitellen. Hyvät jauhot olit jo antanut pois, mutta päätit ravistella säkkiä vielä kerran…”

Punaisessa morsiamessa eristäytyneen vuoristoseudun ihmisten elämää ylipäätään säätelevät vielä toisen maailmansodan alla ikivanhat rituaalit ja perinteet. Modernin länsimaisesta perspektiivistä katsottuna Albanian esikommunistisesta maaseudusta piirtyy varsin eksoottinen kuva, mieleen tulee pikemminkin mystinen itä kuin kristillisen Eurooppa.

Albanian historia onkin tässä suhteessa mielenkiintoinen: maa on kuulunut vuoroin Kreikan, Rooman, Bysantin, Ottomaanien valtakunnan ja Italian valtapiiriin, ja ne kaikki ovat jättäneet jälkensä alueen kulttuuriin. Kun romaanissa puhutaan kreikkalaisista ja turkkilaisista, viitataan kyseisten maiden kansalaisten sijaan ortodoksi- ja muslimialbaaneihin ja kahteen erilaiseen uskonnolliseen ja tapakulttuuriin.

Puolueen kaikkivaltius nousee miesten kotityrannian yläpuolelle.

Huomion kiinnittää se, miten sulassa sovussa eri uskonnot romaanin maailmassa elävät. Sabakin käy varmuuden vuoksi sekä kirkossa että moskeijassa ja juhlii niin Neitsyt Mariaa ja pääsiäistä kuin Kurban Bajramia, muslimien uhrijuhlaa. Tiukan paikan tullen Saba tukeutuu sujuvasti vielä velhoihin ja derwisseihin.

Romaanin toisessa osassa Dora, Saban pojantytär, analysoi isoäitinsä ja maanmiestensä häilyvää uskonnollista identiteettiä:

”Ensin meidät käännytettiin pakanoista kristityiksi, ja meillä oli jopa aivan oma paavi: Klemens XI. Sen jälkeen oli sunnimuslimien ja bektashi-dervissien vuoro. Tämä ei tuntunut huolestuttavan ketään, uskontoa saattoi vaihtaa milloin tahansa–.”

”Mitä väliä sillä loppujen lopuksi oli? Pappi tai imaami, molemmat olivat Jumalan asialla. Se, kummasta Jumalasta oli kysymys, oli sivuseikka.”

Enver Hoxhan johtamien kommunistien noustua valtaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa uskonnot kiellettiin ja kirkkoja ja moskeijoita tuhottiin. Saban näkökulmasta uusi järjestelmä merkitsee kuitenkin parannusta entiseen. Hän on yksi niistä perinteiden ja miestensä alistamista maaseudun naisista, jotka pääsevät kodin ulkopuolelle töihin, voivat tienata omaa rahaa ja kouluttaa tyttärensä, kun puolueen kaikkivaltius nousee miesten kotityrannian yläpuolelle.

Romaanin jälkimmäisessä osassa neljäkymmentä vuotta diktaattorina hallinnen Hoxhan aika näyttäytyy varsin erilaisessa valossa, ahdistavana mielivaltaisten ja absurdien rajoitusten, sääntöjen ja korruption kautena.

Kaksi romaania yksissä kansissa

Romaanin toisen osan päähenkilö on Saban 1970-luvun alussa syntynyt lapsenlapsi Dora. Tapahtumat sijoittuvat maalaiskaupunki Valonaan, missä Dora perheineen asuu, sekä pääkaupunki Tiranaan, minne hän lähtee opiskelemaan. Myös vanha Saba-mummi kuuluu perheeseen. Kaksoisvalotus olisi voinut tuoda romaaniin lisää syvyyttä, mutta asetelmasta ei saada kovinkaan paljoa irti. Ensimmäinen ja toinen osa kuvaavat kahta eri maailmaa, joiden väliset yhteydet jäävät heikoiksi.

Romaanin jälkimmäinen osa on paljon ensimmäistä analyyttisempi ja selittelevämpi. Kun kertojanääni ensimmäisessä osiossa kuuluu anonyymille runolliselle tarinoitsijalle, toisessa osassa päähenkilö Dora on myös minä-kertoja. Vaikka hänenkin tyylinsä on tarinallinen, sävy muuttuu realistisemmaksi ja alkuosan mystiikka, runokuvat ja sadunomaisuus katoavat lähes täysin. Se on sääli.

Syy tyylinmuutokseen lienee jälkimmäisen osan vahvemmassa omaelämäkerrallisuudessa. Toinen osa sijoittuu aikaan ja ympäristöön, jossa Ibrahimi (s. 1972 Valonassa) on itse elänyt, kun taas alkuosa kertoo ajasta viime vuosisadan alkupuoliskolla ja puolivälin tienoilla. Ehkä itselle vierasta maailmaa ja elämäntapaa kuvatessa on ollut helpompi unohtaa realismin rajoitukset kuin omasta ajasta kertoessaan.

Punainen morsian on kuin kaksi eritasoista romaania yksissä kansissa: ensimmäinen on hienoksi hiottu ja hioutunut, täydellinen, kauniinhilpeä pienoisromaani, jälkimmäinen taas on lähempänä perinteistä, kirjoittajan omista kasvuvuosista ammentavaa esikoisromaania.