Imuri

Imuri on kolmen päivän romaani, jossa tunnit vyöryvät ja kalenteri muistuttaa: deadline. Teos on kertomus yksinyrittäjästä, perheestä ja paheista. Arjen uuvuttavuuden ja aikataulun painaessa päälle imurointi jää väliin, mutta huono omatunto ei. Imuri muistuttaa olemassaolostaan ja tekemättömyydestä, vaikka koko ajan kirjan päähenkilö Kristiina tekee ja tekee. Hän herättää lapset, kestää alkoholistimiestään ja kohtaa äidin kuoleman. Silti asiat eivät tule valmiiksi, arki ei anna armoa ja kiire jatkuu.

”Nainen koputtaa oveen, haloo, on hänenkin päästävä kähertämään, suoristamaan, vääntämään. Poika tulee ja kylpyhuone höyryää, siellä ei voi kuin tuulettaa. Nainen keittää rauhoittavan puuron. Maito loppu. Vetää takin päälle ja lähtee. Jonkun on lähdettävä. Työmatka.” (s. 20)

Erämajaa voi luonnehtia tiivistämisen mestariksi.  Lähes jokaista lausetta jää pohtimaan.

Romaanin rakenne on ihailtavan napakka. Teoksen arkisten esineiden ja asioiden mukaan nimettyjen kappaleiden sekaan on ripoteltu dialogia, jossa siskokset käsittelevät äitinsä kuolemaa.  Rakenne korostaa sitä, missä teoksessa on kyse. Arki sekoittuu elämän suuriin muutoksiin ja mullistuksiin.

Lyriikan taitajan tiivis kieli

Imuri on Anja Erämajan ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on tehnyt kirjallista uraa runouden ja lastenkirjallisuuden parissa, ja hänet on palkittu mm. Tanssiva karhu -runopalkinnolla vuonna 2016. Erämaja viihtyy lajien välissä, mikä ilmenee myös hyvin Imurista. Teos kaikuu runollisuutta, sen ytimekkyyttä ja monimerkityksellisyyttä.  Samalla jokainen kappale voisi olla myös oma novellikokonaisuutensa.

”Toiset yrittää viihtyä, toiset sietää, toiset yrittää kolmoislutzia, toiset ratkoa yhden tähden ristikon.” s. 131

Teoksen kieli on mutkatonta ja soljuvaa. Erämajaa voi luonnehtia tiivistämisen mestariksi.  Lähes jokaista lausetta jää pohtimaan syvällisemmin. Jokainen virke on kuin oma runonsa. Kielen tiivis ja intensiivinen sävy pysyy viimeiseen sivuun asti. Imuri on kielellisesti nautinnollinen lukukokemus.

Huumorin moniottelija

Huomaan kuitenkin jääväni taidokkaaseen kieleen kiinni ja unohdan varsinaisen kertomuksen päähenkilön kolmen päivän kohtaamisista ja kokemuksista. Taidokkaalla kielellä on kääntöpuolensa. Kielelliset assosiaatiot vievät mukanaan ja tiputtavat lukijan itse kerronnasta. Toisaalta tämä luo sen arjen tunnun. Niin se elämä menee, soljuu vain eteenpäin, vaikka me ihmiset emme pysyisikään aina mukana.

Parasta teoksessa on huumori. Se naurattaa ääneen ja saa hymyn nousemaan kasvoille.

”Pussit unohtuivat. Ulkoilija lähestyy. Nainen yrittää miimisesti korjata kakan pois ja samalla taittaa heinää päälle. Onneksi on hämärää, hanskat tummat, käsi vähän kätkössä kyljen takana, lenkkeilijä ei välttämättä huomaa pussittomuutta. Nainen työntää miimipussin taskuun, tajuaa samalla, että tokkopa kukaan kakkapussia taskuun tunkisi. ” (s. 43)

Parasta Erämajan teoksessa vahvan kielen lisäksi on huumori. Se on arjen kommelluksia koiran kanssa lenkillä. Se on mustaa huumoria ruumiin äärellä. Ennen kaikkea se naurattaa ääneen ja saa hymyn nousemaan kasvoille, ilmenee se sitten missä muodossa tahansa. Elämän traagisuuden ja synkkyyden voi nähdä huumorin keinoin aivan toisessa valossa.   Erämaja onnistuu huumorin keinon tiivistämään Imurissa jotain oleellista niin arjesta kuin elämästäkin.

”Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, mutta ei näitä loskapaskakelejä.” (s. 91)