Laulajan paperit

Anja Erämajan esikoinen, proosarunokokoelma Laulajan paperit on kirja, josta on vaikea olla pitämättä. Se on helposti lähestyttävä, mutta ei simppeli. Se on runsas ja rönsyilevä, se tulee puheena kohti, ääni kuuluu. Ennen kaikkea runot voitelee vastustamaton huumori: arjen absurdius, itseironia ja terve kapinahenki.

Anja Erämaja esiintyy Laulavat kahvinkeittäjät -ryhmässä, ja monet näistäkin runoista on ymmärtääkseni kirjoitettu äänelle, esitettäviksi. Puheenomaisuus sallii kertauksen, joka toiselta kantilta luettuna voisi tuntua löysyydeltä. ”Luulen että minulla on syöpä, joku kasvain, pesäke, etäispesäkkeitä, jotain liikaa, jotain liian vähän”, Erämaja kirjoittaa runossa ”Tänä iltana se tulee”. Siinä on lukuohjekin: ”nopeasti puoliääneen”. Huonot enteet jatkuvat: ”Kello käy yhdeksää, pistän kahvin tulemaan, liikaa kahvia. Äiti soittaa, siellä olisi polyamidihousut odottamassa. Menen vessaan, matto jää ovenrakoon. Luulen, että minusta on ajateltu pahaa, minut on manattu.”

Draamaa

Erämajan runoja on verrattu Petri Tammisen Elämiä-kirjan (Otava 1994) lyhytproosaan. Jotakin samaa nopeissa siirtymissä ja absurdiudessa kieltämättä on. Tammisen tekstit ovat silti yhtenäisempiä, samassa teemassa, henkilökuvassa pysytteleviä. Erämajan proosarunot assosioivat vapaammin, leviävät moneen suuntaan. Runoissa on draamaa; jotkut niistä ovat kuin näytelmän kohtauksia. ”Mies tömistelee eteisessä, tömistelee lunta saappaista vaikka on kesä. Lehti, se sanoo. Jumppa, minä sanon, valehtelen.” Miehen ja naisen suhdetta kuvataan monessa runossa: mies ja nainen töksähtelevät, kulkevat toistensa ohi, ovat sidottuja sovinnaisiin tapoihin ja kanssakäymisen muotoihin. Mutta osaavat joskus myös repäistä itsensä niistä irti. ”Vedän sandaalit jalkaan, lähden naimisista.”

Sekä että

Runot liikkuvat arjessa, joka ei ole harmaata, vaan räiskyvää ja arvaamatonta. Heti kokoelman avaavassa ”Monologissa” ilmoitetaan linja: ei joko tai, vaan sekä että. ”Haluan kaksi miestä, uran ja lapset. Sekä kinkkua että kalkkunaa, sekä jouluna että uutena vuotena, sekä sukulaisten että ystävien parissa. Haarukalla ja sormin.” Kaikki saa tulla runoihin, maailma on loputtoman huvittuneisuuden, ihmetyksenkin kohde. Sekä–että-ohjelmaan kuuluu toisto, kertaus: yksi marjakippo ei riitä, vaan ”kaikkivoipa marjastaja” sanoo: ”Voitelen kädet, jalat, otan kipon, kassin, kypsyn, lähden marjastamaan”. Marjaretkellä hän juo kahvia monesta kupista, miettii: ”Kirjoitan nimeni jokaiseen adressiin, puolesta ja vastaan, peruukissa ja ilman.”

Erämajan sekä–että-ohjelma on mainio vastaveto nykyajan elämänhallintaoppaille. Elämistä, olemista ei hallita: maailma vyöryy joka suunnasta tuhannessa muodossa päin, siitä ei voi pidättäytyä. Identiteetti ei ole pysyvä rakennelma, vaan koko ajan muuttuva, se muuttuu sitä mukaa mitä ihminen nielee ja ottaa sisäänsä. Mutta määrittelyn tarpeesta emme pääse. ”Kerran humalainen pysäytti ja kysyi mikä minä olen. Minäkö? Tulin kotiin ja katsoin korteista: ristikutonen. ” Sattuma muuttaa asioitten suunnan, määrää kohtalon. Elämä on pienestä kiinni: yhdestä kirjaimesta, yhdestä kromosomista. ”Etelä on kaunis, vetelä ruma. Tyttö on tyttö tai poika.” Meitä on moneksi, ja Erämaja on mieltynyt luetteloihin: ”Teleihmisiä, kalaihmisiä, kaappi-ihmisiä, viime vuonna tapasin pussi-ihmisen, sen jaloissa oli siniset pussit. (—) Saksi-ihmisiä, tavarantoimittajia, teetä, kahvia, konjakkia.”

Armollinen nauru

Olemisen kummallisuuksia listataan, mutta ollaan armollisia itsen ja toisten keskeneräisyydelle, sekavuudelle: ”Pieni mutta iso veli, perheyrityksen pomo, annan sille anteeksi joka ilta, joka ilta annan anteeksi maahantuojille, alihankkijoille, lääkefirman edustajille, HKL:n bussikuskeille… (—) Ja itselleni, kolme kertaa aamuyöllä ennen nukkumaan menoa. ”

Naisen elämä ja myös ruumiillisuus kulkee yhtenä paksuna punaisena lankana läpi kirjan. Naisidentiteetistä tehdään reippaasti pilaa: ”Olkoonkin että yletyn hattuhyllylle ja kengännumeroni on 43 (Jeesuksellakin muuten, sitä on tutkittu), nainen tässä valmistautuu töihin, laulamaan lainakappaleita, kiertelemään pannu kädessä pöydästä pöytään. ” Kaikenlaiselle hienostelulle runoissa hohotetaan, mainiosti esimerkiksi runossa ”Hengissä ollaan”. Siinä äärivarovaisen äidin vastapainoksi tytär on ”liikkeellä talvisodan hengessä”: ”Se alkoi aamulla kun äiti hypisteli olohuoneessa vaatteitaan ja pyysi käymään: neule vai bleiseri, se alkoi eilen linja-autoasemalla kun paluulippu Laitilaan piti tarkistaa kolmasti. ”

Naiseuden rakennelmia hämmästellään, mutta naisten yhteys on myös lämmin ja luja. Kirjan päättää runo ”Kokous”, jossa ”Löylyhuoneessa istuu lihan rintama” ja ”Pieni tihentynyt nainen heittää löylyä. Kukaan ei puhu, se on hyvä. Vaihdetaan asentoja, annetaan anteeksi vyötärölle, reisille.”

Erämajan esikoiskokoelma on virkistävä kirja. Sen kieli kulkee luontevasti, sanoissa on ryytiä. Kirjassa on maailmallinen runsaus, suodatettuna mainion ironisen, kursailemattoman asenteen lävitse.