Kolmas sotaleikki - liikkeen ja paikan fragmentteja

Uusia tekstilajeja syntyy sähköisen kommunikaation mahdollisuuksien lisääntyessä, ja ne luovat kaunokirjallisuuden perinteisten konventioiden rinnalle reaaliaikaista, dialogista varjohistoriaa. Ottaen huomioon, kuinka luonteeltaan hidas kirjoittamisen ja kustantamisen prosessi on käytännössä aina ollut, – lisäksi runoja painetaan vähän ja yleensä niitä, joiden ennakoidaan myyvän hyvin – poEsian book on demand– periaate tuo monin tavoin runojen asemaa ja niiden julkaisemista parantavan edistyksen.

PoEsia-sarjan uusia esikoisrunoilijoita yhdistää se, ettei kumpikaan heistä ole oikeastaan noviisi; Anna Halmkrona on kansainvälisen tutkinnon suorittanut taiteiden maisteri, ja Tytti Heikkinen on soveltanut vahvaa graafista osaamistaan aikaisemminkin runouteen. Jos näitä vertaa vaikkapa Jenni Haukion teoksiin, on myös esteettisten näkemysten eriävyys suorastaan huutava. Halmkronan ja Heikkisen kokoelmien avainsanoja voisivat olla ehkä kasvottomuus, loogisuus ja merkitykset.

Anna Halmkronan Kolmas sotaleikki – liikkeen ja paikan fragmentteja on viiteen osioon organisoitu kollaasi. Runojen aines on monikansallista ja viittaaminen toistuvaa. Perinteisiä intertekstejä Halmkrona ei käytä vaan viittaa kirjalliseen kaanoniin esimerkiksi runojensa otsikkojen kautta. Teoksessa mainitaan useasti tunnettuja, oikeita henkilöitä alalta tai fiktiivisiä maailmankirjallisuuden hahmoja.

Ensimmäisessä ja toisessa osiossa on alaviitteitä, jotka yksittäiseen kirjaimeen yhdistettyinä näyttävät matemaattisilta potenssimerkinnöiltä. Usein jos runojen ilmaisua värittää jokin toistuva piirre, kuten vaikkapa kuvallisuus, sillä on tarkoitus johdattaa ymmärtämään, mistä runossa on kysymys. Sotaleikissä alaviitteet korostuvat muuten säännöllisen katkelmallisen leipätekstin koodistona, ja ne oikeastaan korreloivat lähinnä toisiaan.

Halmkronan runot ovat kuin mistä tahansa ammuttuja luoteja vaihtelevine aiheineen. Myös puheenvuorot vaihtuvat kuin huutajilla huutokaupassa tai vilkkaassa kokoontumisessa, jossa sana on vapaa. ”Lähtökohtaisuudesta III en tiedä onko kyse kehityksestä vai kierroksesta” -runossa runon puhuja tyylitteleekin teitittelyn ja sinuttelun avulla. Usein puhujana on myös kollektiivinen monikon ensimmäinen persoona, me. Siis nimenomaan näin – ei siten, että me olisi runon yksittäisen puhujan valitsema luonnehdinta, kannanotto vallitsevaan tilanteeseen. Tämä on hämmentävää – ainakin jos on tottunut pitämään runoja tiiviin itseilmaisun muotona. Kaiken kaikkiaan Halmkrona saa pohtimaan, onko runominä enää vain kriitikon tai kirjallisuudentutkijan työväline.

Kolmas osio sisältää pari montaasimaisesti jäsennettyä runoa sekä sarjamaisesti nimetyt ”Käytävän rakenne”, ”Oven rakenne” ja ”Maton rakenne”. Osion sävy on muita rauhallisempi, eikä dialektisuutta jatkuvasti kumota kuten muualla teoksessa. Lähes realistinen osio toimii myös suvantona, josta siirrytään neljänteen. ”Kirje, jonka unohdin asemapaikalleni” on jälleen hengästyttävän täynnä kaikkea mahdollista. Sotaleikin takakannen esittely pitää siten hyvin paikkaansa, että tätä mosaiikin kaltaista peliä voi pelata aina uudelleen saamatta aikaan eheätä kuviota tai valmista maailmaa. Juuri näin on; kohosteisten vihjeiden runsaudesta syntyy leikinomainen, tekstuaalisten viittausten poetiikka.

Jotta koheesio säilyy

Teoksen viidennessä, poleemisessa osiossa huutokaupan meklari esittäytyy; ”Tänä yönä olen Anna H”. Autofiktiivisyyttä ei ole kuitenkaan yhtä runoa enempää. Osio on nimetty ohjeiksi ”paketin turvalliseen purkamiseen”. Se on siis nimetty ikään kuin kokoelman paratekstiksi, mutta lähinnä se toimii ripauksena persoonallisuutta Sotaleikin organisoidussa, säännöllisesti toimivan epäloogisuuden pelin kontekstissa.

Halmkrona on jo edeltävillä sivuilla osoittanut olevansa pitkällä kirjoittamisessaan, joten osion ja teoksen päättävä, metafiktiivinen esikoisrunoilijoita sivelevä ja sivalteleva ”tämä on vasta alkua NEKROLOGI” vaikuttaa tarpeettomalta. Hän on kuitenkin kirjoittanut hienon ja erikoisen debyytin. En tiedä, kuinka moni kokee Sotaleikin vaikeatajuisena tai kuinka paljon siitä yleisesti ymmärretään. Modernistinen runous on joka tapauksessa sisällöllisesti jälleen strategisessa taitekohdassa, ja jonkun on uskallettava esittää tärkeät kysymykset, jotka reflektoivat ajankohtaisia kulttuurisosiologisia muutoksia: yksityisen ja julkisen rajapintaa, sananvapautta ja niin edelleen.

Suljettua tulkintaa

Tytti Heikkisen Täytetyn eläimen lämpö (poEsia 2008) on Halmkronan esikoisteosta 30 sivua laajempi. Hakukoneen avulla Heikkinen on luonut seitsenosaisen runoteoksen henkilöhakemistoineen. Sen logiikka on Sotaleikin tavoin alusta lähes loppuun asti jatkuva epäloogisuus. Säkeiden subjektit ovat virkistävän yllätyksellisiä. Varsinkin teoksen ensimmäinen ja kuudes osa sisältävät puhekielisyyttä, pilkahtelevat absurdia huumoria ja myös – lämpöä.

Teoksen alkuun on valittu nimimerkin ”Kuinka Karl Marx tavataan” kirjoittama mielipide. Kirjoittaja suree suurten kertomusten aikojen olevan ohi. Sitten hän toteaa pientenkin kertomusten olevan katoamassa ja tekee johtopäätöksen, ”Vain efektien tavoittelu ja niiden yhteenliimaaminen tehoa korostavalla tavalla on enää mahdollista”. Tästä Heikkinen tuntuu lähtevän.

Heikkisen runot ovat pieniä tarinoita, ja varsinkin toisessa osassa ensimmäisen osan palapelimäinen huumori laajenee runon mittakaavassa aika proosallisiksikin kertomuksiksi. Kolmas, ”Ihmisen teemat”, on hiukan rasitteinen. Se rakentaa korkealla kielellä turhauttavia nonsense-filosofioita. Saa nähdä todella vaivaa, jos niistä aikoo sisältöä löytää.

”Vallankumouksen pyörteissä” jatkaa fiktiivistä kerrontaa. Tyypit nimetään iskevästi, ne lähes brändätään, mutta en ole varma, kuinka vakavasti tätäkään osiota tulisi ottaa. Vihjeet reaaliseen jäävät heikoiksi, ja siksi henkilöt eivät oikein rakennu tai kiinnity mihinkään, eivät aikaansa, tapahtumiin tai muuhun tarinoiden kontekstiin. Ne pysyvät paperilla. Lähinnä mieli tekee kysyä: miksi?

Kuten muutkin hakukonerunoja arvostelleet myös minä mietin koneen osuutta tekijyydessä ja runojen saamisessa irti ja valmiiksi. On vaikea tietää, kuinka paljon hakukonetta on käytetty ja ainesta muokattu. Tekstin prosessointi liene kuitenkin aika erilaista kuin perinteisesti kirjoitettaessa. Heikkisenkin vastaus jäänee salaisuudeksi, ja se tavallaan sulkee myös sen, kuinka runoilija itse on ainestaan tulkinnut.

Viimeinen osa, ”Katson ulos ikkunasta”, vaikuttaa aivan perinteisesti kirjoitetulta, viipyilevältä ja kerronnalliselta proosarunolta. Se onnistuu jäljentämään ja myös luomaan todellisuutta eheän uskottavasti. Viisisivuinen runo rakentuu tajunnan syvenemisen hetkistä; se on viipyilevä ja mielikuvituksellinen. Kokoelman keskimmäisten osioiden sinänsä näppärien mutta funktioltaan epäselviksi jäävien tarinoiden jälkeen viimeinen osa tuntuu huojentavalta ja vie avarammille taajuuksille.