Jäljet sanoissa

Anna Helteen väitöskirja Jäljet sanoissa – jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen on yksi harvoista kirjallisuustieteen itseymmärrykseen tähtäävistä tutkimuksista. Helteen tutkimus on nimeltään Jäljet sanoissa, koska käsiteltävänä on paitsi jälkistrukturalismiksi kutsuttu vaihe oppialalla myös yksi oppialaan jälkensä jättäneistä kirjoista, Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan esseeteos Jälkisanat vuodelta (1987).

Kyseinen esseeteos herätti lehtien kulttuuriosastoissa poikkeuksellisen ärhäkkää keskustelua. Eskelinen ja Lehtola väittivät, että Suomessa oltiin pahasti jälkijunassa siitä, mitä kirjallisuudessa tapahtui 1980-luvulla ja miten sitä tulkittiin sivistyneissä länsimaissa.

Jälkisanojen saama palaute osoitti ainakin sen, etteivät kirjallinen sosieteetti ja yhtenäiskulttuuri olleet valmiita punnitsemaan kirjaa edes sen omilla kriteereillä. Väitöskirjassaan Anna Helle toteaa, että Jälkisanoja luettiin ”avantgardekirjallisuuden puolustuksena, herjakirjoituksena, kulttuurikriittisenä provokaationa, uuden tieteellisen paradigman ohjelmanjulistuksena ja uudenlaisena esseetaiteena”. (s. 242)

Syy nuivaan vastaanottoon ei ollut niinkään kirjan sisällössä kuin kaksikon provosoivassa kirjoitustyylissä, joka kohdisti terrorinsa kirjallisen kentän arvohenkilöihin keskustelun herättämiseksi.

Kirjoittajakaksikko myös tarkoituksella loi missiolleen sopivan käsityksen aikansa eläneestä romanttisesta kirjailijakuvasta, jota kriitikoiden ja tutkijoiden väitettiin edelleenkin palvovan. Kaksikko selitti tätä jälkeenjääneisyyttä sillä, että suomalainen lukeneisto tunsi huonosti mannermaista filosofiaa ja oli tyytynyt kriittisiksi kuvitelluissa lukutavoissa ”näennäishumanismiin”. Hyökätessään tätä varjokuvaa vastaan Eskelinen ja Lehtola tulivat samalla havainnollistaneeksi jälkistrukturalistisia lukutapoja kattavammin kuin kukaan muu oli siihen mennessä tehnyt.

Ennen Helteen väitöskirjaa yksikään tutkija ei ole kuitenkaan testannut, missä määrin Jälkisanat itsekin on postmoderni, jälkistrukturalistinen teos.

Punk-nihilismi

Jälkistrukturalismi sinänsä on kattokäsite tietyn sukupolven ranskalaiselle taiteen- ja kulttuurintutkimukselle, jonka tavoite kirjallisuuden osalta oli korostaa kirjallisuuden itseriittoisuutta ja itseensä viittaavuutta sekä esteettisenä että poliittisena ohjelmana.

Kattokäsitteen alle mahtuu niin tekstiteoreetikkoja kuin yhteiskuntakriitikkoja, mutta Jälkisanojen – ja Helteen tutkimuksen – kannalta kyse on molempien vaikutuksesta kirjallisuuskäsitysten muuttamiseksi 1980-luvulla.

Todistaakseen, että suomalainen käsitys kirjallisuudesta oli jälkeenjäänyttä, Eskelinen ja Lehtola laativat omia analyysejä klassikkoteoksista, joiden postmoderniutta ei ollut riittävästi huomioitu tai arvostettu. Näitä analyysejä, esimerkiksi Veijo Meren Manillaköydestä ja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta, jopa heidän arvostelijansa sittemmin kiittelivät.

Väitöskirjan alaotsikko, Jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen, lupaa kuitenkin hieman liikaa. Uusi kirjallisuuskäsitys ei saanut kuin kynsiotteen Suomen kamarasta.

Anna Helle nimittäin osoittaa, että jälkistrukturalismi tutkimuksen ja lukemisen uutena tapana oli liiaksi edellä aikaansa, kun Eskelinen ja Lehtola yrittivät tarjota siitä karvalakkiversiotaan suomalaisille. Jälkisanoihin reagoineet kriitikot ja tutkijat tunsivat sitä huonosti tai enintäänkin amerikkalaisten esittelyjen kautta. Silti he torjuivat kirjan ideat ”vanhanaikaisina”.

Toisaalta Helle toteaa, että Jälkisanojen nihilismi oli lähempänä punkbändi Sex Pistolsin asennetta kuin suomalaista esseeperinnettä tai edes ranskalaista, kielen omalle logiikalle omistautunutta jälkistrukturalismia:

”[Jälkisanoissa] käytetään myös monia manifestinomaisia retorisia keinoja, kuten kriitikoiden ja lukijoiden ivallista puhuttelua ja kriitikoille esitettyjä suoria haasteita. Lisäksi Jälkisanoissa ennakoidaan kirjan vastaanottoa ja myös tematisoidaan kirjan lukijat.” (s. 235)

Vaiettu postmoderni

Jotain omituista tapahtuu kirjallisuustieteen opiskelijoille pro gradu -tutkielman ja väitöskirjan välissä. Vielä graduvaiheessa enemmistö alan opiskelijoista on erittäin kiinnostunut nykykirjallisuudesta, mutta jatko-opintojen aiheena sitä näkee harvoin, etenkään proosan suhteen. 1990-luvulla alkanut oppialan muutos ei näytä siinä mielessä tuoneen mitään helpotusta opiskelijoiden motivaatioon.

Kun oppiala on erityisen kapea, se ehtii kuihtua pois ennen kuin tuntemus oppialan historiasta on päässyt muodostumaan. Kirjallisuustiede on Suomessa ollut niin vähien tutkijoiden ja laitosten varassa, että se olisi jo täysin pyyhkäisty hyötyhakuisista yliopistoista, jollei oppiala tarjoaisi käytännönläheisiä kursseja tuleville äidinkielenopettajille.

Onneksi poikkeuksiakin riittää. Väitöstilaisuudessa 12.9.2009 Jyväskylän yliopistossa Anna Helle kertoi oman tutkimuksensa motiiviksi 1990-luvulta periytyvän ”paradigmakuilun”. Opetus suomalaisissa yliopistoissa, samoin kuin kotimaiset oppikirjat, viittaavat hyvin hämärästi niin kirjallisuuden kuin tutkimuksenkin uusimpiin vaiheisiin, kaikkeen ”postmoderniksi” kutsuttuun kirjallisuuteen.

Helteen havainto oudosta hämärästä on kenen tahansa helppo allekirjoittaa mutta vaikea selittää. Aivan kuin postmodernismi olisi tekstuaalinen joukkotuhoase, jonka alan professorit katsoivat hyväksi haudata tuntemattomaan paikkaan vuonna 1999.

Jälkisanat, sen paremmin kuin jälkistrukturalismi, ei ole saanut myöhemminkään kiitettyä paikkaa kirjallisuudentutkijoilta. Tai kriitikoilta. Havainnollistavana tapauksena Helle mainitsee kriitikko Pekka Tarkan, jonka arvovalta 1980-luvun kirjallisessa keskustelussa oli ylivoimaisempi kuin meillä mielellään muistellaan.

Jälkisanoja soimanneet tutkijataustaiset kriitikot vaikenivat puolestaan siitä alueesta, joita heidän olisi pitänyt puolustaa, so. kirjallisuudentutkimuksen tilasta. Syy ei liene kuitenkaan kummempi kuin se, että päivälehtikritiikeissä on tapana puida vain niitä asioita, jotka kiinnostavat päivälehden lukijoita.

Eli kuten Helteen opponentti, professori Lea Rojola totesi väitöstilaisuuden loppulausunnossa: kriitikkojen kapeita mielipiteitä ei tulisi noin vain samaistaa Jälkisanojen pilkkaamaan paradigmaan.