Verkko

Toimittaja Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko lupaa kansitekstissään esitellä ”kiehtovan ajatusleikin siitä, millaiselta Suomi näyttäisi jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen toisen maailmansodan jälkeen”. Tämä johtaa kuitenkin lukijaa harhaan, ja tarinan istuttaminen näihin raameihin hieman kummastuttaa, sillä pohjimmiltaan kyse on nuoren Peterin kasvukärsimyksistä – tunnistettavissa ilman lavastustakin.

Neuvosto-Suomi-ajatusleikin motivoi teoksessa lähinnä ulkoisten paineiden ja rajoittamisen ilmapiirin korostaminen äärimmilleen. Sanojaan pitää varoa, ja joka puolella on rajoja, joita ei saa ylittää. On oltava kaikkien puolella ja kaikkia vastaan aina siitä riippuen, onko vastassa innokas komsomolilainen vai kapinallinen. Vaari neuvoo pientä Peteriä olemaan kuin särmäneula, joka aina muuttaa ulkomuotonsa sellaiseksi, ettei se erotu ympäristöstä. ”Koska ympäristö muuttuu. Ja sinun pitää muuttua sen mukana.”

Peterin kasvutarinan perimmäisenä rajoittajana toimii kuitenkin jokin neuvostovaltaa paljon yleismaailmallisempi: Peterin elämän tärkeimmät aikuiset pettävät hänet järjestään, eikä luottamuksensa menettänyt Peter oikein osaa olla. Vaari ennemmin polttaa itsensä hengiltä kuin ryhtyy itse paasaamakseen särmäneulaksi. Viinaanmenevä isä on kadonnut, ja kylillä liikkuu huhuja sekä isän kapinallisuudesta että neuvostolaismielisyydestä. Äiti ei totuutta kerro, vaan tarjoaa syliään Hangon varuskuntakaupungin neuvostosotilaille.

Sanojaan pitää varoa, ja joka puolella on rajoja, joita ei saa ylittää.

Kun vielä naapurin kalastaja, joka lupaa täyttää Peterin suurimman toiveen ja viedä tämän merille, osoittautuu tyhjänjauhajaksi, on Peterin elämänahdistus tähtiin kirjoitettu. Rauhan pieni Peter saa vain maatessaan verkkokasassa raajat levällään kuin meritähti. Ahdistuessaan Peter painaa kynsillään sormensa verille, ja kipu korvaa ystävää. Itseään satuttamalla Peter hallitsee tilanteen, muutoin hän on kömpelö ja vaikuttaa nuorena aikuisena ikäistään nuoremmalta, ei sovi kuvioon.

Peterin elämää määritteleekin erinäisiin vääriin rooleihin sovittautuminen. Peter ajautuu sotilaaksi, sitten taas kapinalliseksi, opiskellakin hän yrittää, jos sillä lailla osaisi maailmassa olla: ”Peter oli ajatellut, että opinnoilla, tutkinnolla hän saisi vapauden. Sanat olisivat viidakkoveitsi, taikavarpu ja kompassi.”

Helsingissä Peter tutustuu Annaan, joka puoliväkisin tekee säikystä Peteristä myös seksuaalisen olennon. Mikään näistä rooleista ei Peterille kuitenkaan istu, ne kuuluvat jollekin toiselle. Peter tuntee katsovansa omaa elämäänsä sivusta. Hän on kadottanut oman äänensä ja sen etsiminen sotkeutuu isän jäljittämisen päämäärään.

Kun Peterin ystävät muodostavat käsi kädessä katkeamattoman ketjun Baltiasta Kauppatorille ja käyvät Neuvostoliiton laajalle heittämää verkkoa vastaan, Peter pääsee vihdoin merelle. Sinne hän kuuluu.

Teemaltaan Verkko tuo mieleen Iida Rauman esikoisen, Katoamisten kirjan, jossa myös isän katoaminen määrittää nuoren päähenkilön olemista. Yhden ihmisen poissaolo on suurempi kuin kenenkään läsnäolo. Toisin kuin Rauman teos Verkko ei aivan kasva mittoihinsa, ja Hakkaraisen kerronta unohtuu usein maalailemaan, jolloin ote tarinasta katoaa.

Verkko on kasvutarina, mutta kehityskertomukseksi sitä on vaikea kutsua. Kirja kun tuntuisi sanovan, että vanhempien teot ja ne olosuhteet, joihin kukin sattuu syntymään, määrittävät yksinomaan yksilön elämän suunnan. Peterille tekisikin mieli sanoa: Me emme ole vanhempamme. Lapsuudestaan voi päästä yli. Voihan?