Ei sumua miekalla

Kustannustoiminta on ollut myllerryksissä viime vuosina. Monet vanhat kunnon kustannustalot eivät paljon runoja julkaise. Uusia kustantamoja syntyy, vaan niiden perässä ei tahdo pysyä. Posti toi minulle yllätyksenä Anna-Liisa Rekolan Ei sumua miekalla -kokoelman, josta ilahduin. Rekolan kaksi ensimmäistä kokoelmaa, Tihenevässä hämärässä (2010) ja Syksyn valo on ovi (2013) julkaisi TAI-teos. Arvostettu pienkustantaja on nyttemmin lopettanut julkaisutoiminnan.

Rekola on ammatiltaan psykoterapeutti, yhtä arvokkaana hän pitää isoäidin rooliaan.

Rekola (s. 1931) kirjoitti esikoiskokoelmansa 78-vuotiaana. Hän on ammatiltaan psykoterapeutti, ja yhtä arvokkaana hän näyttää pitävän isoäidin rooliaan. Lukijan on hauska keskustella runojen kanssa. Uusimmassakin kokoelmassa, Ei sumua miekalla, on ainakin yksi nuoruuden runo.
Elän kummallista varjoelämää. / Näen esineet, / ja kuitenkaan en nää. // Ne vastaavat, kun käsin kosketan, / ja kuitenkin kuin sumu niihin hajoan.   (16-vuotiaan kokemus)

Mietelauseita sisältäviä säkeitä

Rekola on vahva sanoissaan. ”Minä seison tässä” -runo tuo mieleen Mirkka Rekolan kokoelman ja sen nimirunon ”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille” (WSOY 1972):
Minä seison tässä. / Joidenkin ystävieni mielestä liiaksi pohjoisessa, / joidenkin liiaksi etelässä, / toisten liiaksi vasemmalla, toisten liiaksi oikealla. // Minä seison tässä.

Samaa hengenheimolaisuutta näen Helena Anhavan, Eeva Kilven ja Eeva Tikan runoissa. Kaikilla heillä on teoksissaan mukana mietelauseita, kuten on Rekolallakin. ”Olen  marginaaliin piirretty reunahuomautus. Siis vakavasti otettava.” ”Kaiken ehdoton turvattomuus antaa turvallisuudentunteen.”

Kirjan nimeä vähän oudoksuin, mutta luettuni runon Korpivaellus, huomaan hoksaamattomuuteni. ”Ei sumua voi miekalla halkaista, sen hajottaa vain aurinko tai tuuli.”

Joskus runo herättää konkreettisen muiston. Vuosia sitten olin ystäväni kanssa Helsingissä taidenäyttelyssä, yhdessä huoneessa lattia oli peitetty lasinsiruilla. Jokainen katsoja vietiin huoneen lattian yli pyörätuolilla. Olipa kokemus äänimaailmoineen.
Jos olet paljain jaloin  / ja lattia on täynnä lasinsiruja, / opi levitoimaan tai lentämään, // ellet löydä paksupohjaisia kenkiä.

Rekola sanoo tavanneensa runoilijoiden sijaan skitsofreeneja, alkoholisteja rajatilaisia ja rikollisia.

Runot ovat pääasiassa nimettömiä, mutta Kissan kehtolaulu on saanut nimen parin muun runon ohella. Jotain Immi Hellénin runojen tapaan neli-säkeistöinen runo kulkee.
Pienin pehmein tassuin / yö vaeltaa, / hiipii pöydän alta, / valot sammuttaa. – –

Sanon mikä minun on

Rekolan runouden tuntemus näkyy. Nobel-palkitun kirjailijan Salvatore Quasimodon sanat ”Ja äkkiä on ilta” saavat minut etsimään lisää tietoa. Runoilija mainitsee Nerudan, Vallejon ja Adyn. Heitä hän olisi mielellään tavannut, mutta sanoo tavanneensa skitsofreeneja, alkoholisteja rajatilaisia ja rikollisia.

Rekola puhuu elämästä ja kuolemasta ja uskosta. Lapset ovat läsnä sanoissa. Myös kuolema puhuttaa. Kun kuolema on tullut tutuksi, sitä ei pelkää. ”Äiti”-runon loppuosa on herkkä:
”ja ajan täyttyessä, /  kun työ on tehty,  / kääntyä seinään päin / ja ääneti kuolla.”

Jotenkin motoksi nousevat nämä sanat minulle: ”Runo on minulle sitä, / että sanon, / mikä minun on.”

Mietin näitä pienten kustantajien runoteoksia, joita isot lehdet eivät arvostele. Kuka ne löytää? Monet runot tanssivat siihen malliin, että toivon Tanssivan Karhun raadin löytävän kokoelman.