”Isäni on historioitsija, jonka erityisalana on keisariajan Rooma. Jostakin syystä hän halusi antaa tyttärelleen keisarin vaimon nimen. −−− Keisarin Faustasta en tiedä paljoakaan, ei kyllä isäkään. Sen tiedän, että Fausta oli Konstantinus Suuren virallinen vihitty vaimo, joka synnytti miehelleen viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Sen jälkeen tuo keisari, kristinuskon laillistaja, antoi käskyn tappaa vaimonsa ja oman ensimmäisestä avioliitosta olevan poikansa Crispuksen. Faustaa epäiltiin uskottomuudesta ja hänet tukehdutettiin kuumaan kylpyyn.”

Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) novellikokoelman niminovelli kertoo nuoresta naisesta, joka päättää elää, uskoa ihmisen hyvyyteen ja löytää oman paikkansa maailmassa. Faustan perheessä ei ole juurikaan keskusteltu, vaikka tutkijavanhemmat kyllä täyttävätkin kodin puheella ja käyttävät kaikki luennointimahdollisuudet hyväkseen. Lukuisat muutot vanhempien työn perässä ovat aiheuttaneet Faustalle ja tämän veljelle Maxille irtonaisen olon.

Max on herkkä runopoika, joka eräänä päivänä löytyy parkkipaikan reunalta lumen peittämänä. Pulssi tuntuu vielä, mutta molemmat jalat ovat poikki ja molemmat munuaiset irronneet. Lääkäri sanoo, että mitään ei ole tehtävissä. Fausta ei halua syyttää tapahtuneesta ketään.

Onneksi Faustalla on Mummi, jonka luona saa vain olla. ”Mummi on lukenut tarinoita Faustasta. Hän ei usko lainkaan, niitä, jotka väittävät Faustalla olleen sopimattoman suhteen Crispukseen. −−− Konstantinus Suuri tappoi Faustan todennäköisesti vain siksi, että pelkäsi näiden syöksevän hänet vallasta.” Fausta itse tuumii, että hänen kaimansa näyttää vuodelta 326 olevassa kolikossa selvästi naiselta, joka tietää mitä haluaa. Ja että tuon nimen kanssa on nyt vain elettävä.

Niin ”Fausta” kuin kokoelman muutkin novellit kietovat kepeästi maailmaansa. Haukkaan novellin toisensa perään. Sisältö on täyttävää, mutta tekee ahneeksi. 176 sivua tuntuu loppuvan kesken. 21 novellin jälkeen olisin vielä voinut ahmia ainakin saman verran lisää.

Traagisia tapahtumia ja mielenkiintoisia esineitä

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäisen nimi on ”Iloon”, ja se koostuu kahdeksasta novellista. Yllättävät, usein traagiset tapahtumat muuttavat arjen kulkua: Iiris ajaa uudella apupyöräisellään rekka-auton eteen ja kuolee heti. Liina laskee punaisella pulkalla laskettelurinnettä, ja selkäranka murskautuu kolmen sentin matkalta. Kärsimyksen myötä eloon jääneille avautuu uusia näkymiä elämään.

Ylimaula rakentaa useat kertomukset taitavasti yhden mielenkiintoisen esineen tai asian ympärille. Esimerkiksi ”Viuhka”, ”Kuudennaisen iltapuku” ja ”Hopeinen rintaneula” kertovat nimiesineen yhteyksiä ympäröivien ihmisten elämään. Esineet on kuvattu herkullisesti, kaikki aistit herkistävästi:

”Oman viuhkani lakkamaalaus paljastaa puoliympyräksi avattuna härkätaistelijan areenallaan, asu on viimeistelty ja vaate, jota hän tummanpuhuvan härän edessä heilauttaa, on turkoosin sininen, ei punaista muletaa eikä miekkaa.”

Suurkaupungeista syrjäkylille

Toisen osan nimi on ”Rauhaan”. Seitsemässä novellissa rauhan ideaa pohditaan erilaisista ruohonjuurinäkökulmista. Monikansallisessa päiväkodissa New Yorkissa juutalaiset ja arabilapset leikkivät sovussa. ”He eivät onneksi tiedä mitään valmiustilasta, Länsirannan miehityksestä, Rammallahista, Hizbollahista, Gazan suljetuista rajoista.”

Iines ja Hannes Vihriä elävät köyhää ja sairauksien kyllästämää elämää Koppelon kylän viimeisinä asukkaina, mutta heillä on kuitenkin elämässään omat pienet ilonsa. Vanhusten taloa ollaan pakkolunastamassa siltahankkeen vuoksi. Pariskunta ei halua tulla siirretyksi vanhainkotiin sillan tieltä, vaan hakee rauhansa radikaalilla keinolla.

Maantieteellinen ja kulttuurinen moninaisuus rikastuttavat kerrontaa. Kertomukset kuljettavat sulavasti suurkaupungeista syrjäkylille. Kaikkialla kohtaan Ylimaulan ymmärtävästi ja lämminhenkisesti kuvaamia ihmisiä, jotka asuinpaikastaan ja kulttuuristaan riippumatta joutuvat kohtaamaan yllätyksiä, ristiriitoja, levottomuutta − itsensä ja elämänsä.

Mikään ei ole varmaa, mutta silti ihmiset elävät ja voivat oppia näkemään elämänsä merkityksellisenä. Muutos on mahdollinen monin tavoin. Esimerkiksi ”Rakkaudentunnustus”-novellissa minäkertojan nuhjuiseen kesänviettopaikkaan saapuvat yllättäen toimittaja ja kuvaaja. Nämä yllätysvieraat saavat kertojan näkemään uusin silmin niin paikan kuin käytössä kuluneen aviomiehenkin.

Elettäväksi tarkoitettu ihmiselämä

Kokoelman kolmas osio on nimeltään ”Vapauteen”. Se sisältää kuusi novellia, joista viimeinen on kokoelman muita kertomuksia pidempi niminovelli. Traagiset tapahtumat voivat muuttaa − tai olla muuttamatta − elämän suuntaa. Ylimaula kertoo vakuuttavasti niin 12-vuotiaan pojan kuin suuren leikkauksen jälkeen sairaalasta pääsevän johtajankin yllättävistä kuolemista.

Toisaalta muutokseen johtavien tapahtumien ei välttämättä tarvitse olla erityisen näyttäviä. Esimerkiksi novellissa ”Borneon puuta” kuvataan puutarhakalusteiden öljyämisprojektia, jonka aikana mies löytää luontevamman suhtautumistavan tuoreeseen eläkeläisen oloonsa.

Ylimaula kuvaa vähin selityksin laajaa ihmiskohtaloiden kirjoa. Novellien henkilöt joutuvat erinäköisissä elämänolosuhteissa ottamaan kantaa elämäänsä. Jokaiseen kohtaloon tiivistyy ihmiselämän arvaamattomuus. Suurenkin menetyksen jälkeen ihmisten elämät jatkuvat, usein ontuen, mutta jatkuvat kuitenkin.

Kokoelma jättää mietteliääksi, mutta toiveikkaaksi. Ei ihmisellinen elämä loppujen lopuksi ole sen kummempaa, sitä on vain muistettava elää.

Dela artikeln: