Valvojaiset

Anne Enright (s. 1962) yllätti voittamalla 2007 Man Booker -palkinnon nyt suomennetusta teoksestaan Valvojaiset (The Gathering, 2007). Väkevä ja verevä, synkkäsävyinen ja jopa vihainen teos on kuvaus perheestä ja yhdessä koetusta menetyksestä. Tapahtumapaikkoina ovat Dublin, Brighton, kuolema, ruumiinvalvojaiset ja hautajaiset, joissa hyvästellään sisarusparven hulttioveli Liam, mereen kävellyt, kertojahahmo Veronica Hegartyn kaikkein läheisin perheenjäsen.

Valvojaiset on Anne Enrightin neljäs romaani. Hänen aiemmat kolme teostaan The Wig My Father Wore (1995), What Are You Like? (2000) ja The Pleasure of Eliza Lynch (2002) saivat kiitosta mutta jäivät suurelta yleisöltä piiloon jääneitä. Novellikokoelma Making Babies: Stumbling into Motherhood (2004) sen sijaan löysi tiensä julkiseen valokeilaan. Romaaneissaan Enright keskittyy usein samankaltaisiin teemoihin: perhesuhteisiin ja erityisesti sisaruussuhteisiin, rakkauteen, seksuaalisuuteen ja irlantilaiseen perintöön.

Ennen kuin Valvojaiset voitti Booker-palkinnon, oli sitä myyty Englannissa reilusti alle 4000 kappaletta. Palkinto muutti nopeasti tilanteen. Hegartyn perheen saaga on levinnyt koko kiduttavuudessaan kolkasta toiseen. Lukijat ympäri maailman ovat saaneet luvan astua sisälle sukuun, joka ei oikeastaan ole erityisen miellyttävä suku.

Hegartyt ovat perhe, jonka kaikkeen olemiseen liittyy vuosien raskaus, velttona painona roikkuva menneisyys. Historian taakka riipii erityisesti kertoja-Veronican sisälmyksiä. Romaani on tarina Veronicasta ja hänen muistoistaan, ei niinkään siitä, mitä oikeasti tapahtui. Romaani tosin pureutuu juuri siihen ytimeen, mitä kenties oikeasti tapahtui, mutta mitä kukaan ei pysty todistamaan. Sillä pelkkä muisto ei todista mitään.

Hegartyjen perhe kokoontuu Liam-veljen ruumiin äärelle. Hukkuneen Liamin ruumiin läsnäolo herättää muut ruumiit, kuten muistojen ruumiit. Veronica ei saa rauhaa, ennen kuin hänen mielensä on kertonut Liamia edeltävän tarinan, kertomuksen, sepitelmän siitä, miksi kaikki meni juuri näin. Liamia seuraava tarina on Veronican oma, mutta sitä ei tule tapahtumaan ennen kuin menneisyys perheessä on katsottu läpi, tunnettu halki.

Enrightin romaani on kerronnallinen lankakerä täynnä erivärisiä ja erimittaisia johtolanganpätkiä. Historia nähdään useista näkökulmista, isoäiti Adan kautta, Liamin kautta, muiden veljien ja siskojen kautta, mutta kaikki on lopulta vain Veronican ikiomaa näkökulmaa, jota muistot vääristävät ja nikkaroivat uudeksi.

Kuvan muistosta muistin kuvaan

Kerronnalliset ulottuvuudet ovat Valvojaisten ilakoivaa, hämäävää vahvuutta. Useaa kohtausta tarkastellaan kuin valokuvaa. Minäkertoja Veronica näkee elämänsä henkilöt haalistuvina kuvina, kellastuvina ja lopulta kokonaan katoavina. Hänen äitinsä elää, mutta haaleana ja poissaolevana. Äidin unohteleva olemus on aina muualla, ei koskaan läsnä: ”Se saa minut yhä raivoihini. Se kuinka kääntyessäni pois hän näyttää katoavan, ja se kuinka katsoessani näen vain reunat.”

Tätä katoavaisuutta vastaan Veronica tahtoo taistella. Siksi hän kirjoittaa mielessään sukunsa tarinan, tekee eläväksi sen, mitä aika pureskelee liian nopeasti. Hän ei pysty kohtaamaan tapahtuvaa hetkeä eikä tulevaisuutta, ellei saa ensin merkityksiä selville jo tapahtuneessa.

Menneitä muistikuvia katsellaan hartaasti. Niistä ei kuitenkaan olla alkuunkaan varmoja. Ne elävät omassa reikäisessä ajassaan. ”Tässä olen minä syömässä Adan kumista uimalakkia jonka kuuluisat keltaiset kukkaset ilmestyivät seuraavana päivänä vaippaani. Tosin sen on tietenkin täytynyt olla Kittyn vaippa – tuskin minun, kolmivuotiaana.”

Tarina muodostuu sitä mukaa, kuinka Veronica sen otaksuu muistavansa. Tarina on sinnepäin, siihen suuntaan ja ehkä: ”Sen jälkeen oli varmaan sitten meri. Ada vei meidät juomaan punaista limonadia pubiin, jonka mustan katon poikki oli kirjoitettu jotakin valtavilla valkoisilla kirjaimilla. Me varmaan nousimme rautatieasemalle vievään bussiin sairaalan portilla ja matkustimme junalla takaisin kotiin.”

Enright tavoittaa tällä kerrontatyylillään osuvasti lapsuusmuistojen haparoivan ja repaleisen olemuksen. Muisto ei koskaan ole vain muisto, vaan samalla muisto muistosta.

Oikeiden muistojen tai niiden vääristymien ja värisevien valokuvien lisäksi Veronica sepittää ja valokuvaa myös uusia. Hän keksii isoäidilleen historian, jota ei ehkä oikeasti ole tai ehkä on. Nuori ja kukkea Ada tapaa muinoin kaksi miestä, joista kumpikin rakastuu. Rakastumisesta seuraa lopulta, sukupolvien yli, Liamin kuolema, sillä menneisyys kulkeutuu Veronican mielessä aaltona nykyhetkeen.

Menneisyydessä tapahtui jotakin, joka saattoi olla isoäidin, äidin, isän tai jonkun syytä, ja sen vuoksi Hegartyn perhe on nyt menettänyt Liamin. Veronican muistissa on yksi kuva, joka saattaa selittää kaiken. Tuon epäselvän ja muuntuvan kuvan ympärille hän kokoaa yrityksen löytää totuus. Lukijoille tämä paljon selittävä kuva näytetään vasta romaanin puolivälissä.

Ruumiin raju kokemus

Enrightin romaanissa valvotaan ruumiin äärellä, hyvästellään ruumis ja peitellään se. Paitsi kuollut veljen ruumis ja muistojen ruumiit, on pelissä myös Veronican oma vartalo ja sen muovaama henkilö. Romaani on vahvasti ruumiillinen kuvaus sen ohella, että se laittaa mielen leijuvaan liikkeeseen.

Muisto elää osana ihmisen ruumista ja ruumis muotoutuu jokapäiväisestä uudesta muistitiedosta. Kun Veronica kokee vaikeuksia tavoittaa menneisyytensä merkittäviä mielikuvia, hän samalla hukkaa osan ruumiistaan: ”En tunne ruumiini painoa vuoteella. En tunne ihoni ääriviivoja lakanaa vasten. Häilyn pari kolme senttimetriä patjan yläpuolella enkä usko itseeni – siihen miten hengitän tai käännyn – enkä usko Tomiin vieressäni.”

Enrightin teos on täynnä ruumiin toimintaa ja aukkoja. Hän kuvailee sietämättömiä elimiä, purppuraisia paisuvaiskudoksia, halua ja vihaa, joka syntyy siitä, että haluaa. Hän kuvailee kuolleen ihon ja kudosten muuntumisprosessia, Veronican raskasta unettomuutta ja vastapainona Hegartyn suvun pikkulapsien kevyenä kirmaavaa leikkiä. Veronica pukee ja riisuu mietteissään isoäitiään, haistelee, koskettaa ihoa, aistii fyysisen kieltäymyksen ja antautumisen.

Romaani vilisee sukupuolista, seksuaalista sanastoa. Veronican oma liitto uhkaa joutua fyysiseen kriisiin, jossa hän vieraantuu aviovuoteestaan. Paluu on mahdollinen vain, jos oma ruumis löytyy uudelleen, sen myötä, että veljen ruumiin salaisuus selviää. Lopulta konkreettisuus, Liamin hukkumisen yksityiskohdat, syöksevät Veronican omista mielen sepitelmistä kohti todellista muistoa.

Enrigthin kerronta on fyysistä. Hän syöksee henkilöhahmonsa tekoihin, joita he eivät tahdo tehdä ja muistoihin, joita he eivät tahdo muistaa. Hän sekoittaa elävää ja kuolevaa, yllyttää huonoon ja ahdistavaan seksiaktiin, mutta säilyttää kaiken taustalla myös jotakin ehjää. Vaikka seksi on ahnasta pakkotoimintaa, elää toisella tasolla rakkaus, jota Veronicakin kaikesta huolimatta kokee. Kuoleman ja haalistuvien luiden läsnäolo ja jäljellä olevan elämän voima taistelevat, mutta elämä voittaa, vaikeana, pelottavana ja vastustamattomana. ”Kävelen pois hänen luotaan tuntien taas kerran minussa olevan lapsen varjon, tulevaisuuden syöksyn mahassani, mustan ja avonaisen.”

Perheen kipu

Liam-veljen kuolema herättää sisaren arjestaan, arjen lainausmerkkielämästä. Kun hukkaa jo hukatun veljen, yksi ympyrä sulkeutuu. Romaani jättää kuvan Liamista hieman vajaaksi, mutta sympaattiseksi. Alkoholismiin hukkunut veli ei jaksanut enää pyristellä pinnalla todellisuudessa, jossa oli liikaa väsyttäviä häiriötekijöitä, kuten muistoja. Tai perheenjäseniä.

Hegartyn perhe on valtava. Veronica ei tunnu pääsevän sen yli, että hänen isänsä on siittänyt ja äitinsä pusertanut ulos kaksitoista lasta ja seitsemän keskenmenoa. Isän sukupuolisuus on kohtuuttoman vahvaa, äidin tuska ja menetykset turhan suuria aukkoja repiviä. Ison perheen harmonia on ollut hukassa alusta saakka, sillä heitä on liikaa, jokaiselle portaalle ja penkkiriville.

Kukin perheenjäsen osaa omalla tavallaan vinksahtaa, ja kokonaisuus on osiensa summa. Veronican mielestä hänen perheensä on yksi suuri sekopää, jonka olan yli katselee merkillinen ja ihastuttava isoäiti Ada. ”Epämääräisen tyttären loputtoman epämääräiset raskaudet, se kuinka joka ikinen Adan lapsenlapsi joutui epämääräisesti harhaan. Tämä on se hetki jolloin kysymme mitä Ada teki – sillä sen on varmasti täytynyt olla jotakin – tuodakseen niin paljon kuolemaa maailmaan.”

Perheen ja suvun teeman puitteissa esiin astuu irlantilaisuus ja Enrightin vaalima irlantilainen perhekeskeisyys. Tässä kontekstissa ei ole ihme, että Veronica tekee muistimatkoja isoäidin nuoruuteen ja pitää äitinsä häilyvää olemassaoloa ahdistavana. Hän rakentaa itseään suhteessa koko sukuun, sillä suku on osa minää ja sitä, miksi minästä on tullut nykyinen.

Vahvat sukulaisuussuhteet ja yhteinen veri luovat jatkumoa, joka järkkyy vaikealla tavalla, mikäli yksi joutuu joukosta pois. Toisaalta itse on kadota suvun suuhun, ellei muista erkautua omalle tielleen oikealla hetkellä. ”Tässä se on. Jäljellä olevien Hegartyjen hidas marssi. En tiedä minkä haavan me näytämme heille kaikille, perheen haavan lisäksi. Koska juuri tällä hetkellä huomaan, että perheeseen kuuluminen on kiduttavin mahdollinen tapa olla elossa.”

Koko Enrightin romaani on aina uudella tavalla yllättävä sekoitus kyynisyyttä ja uskoa, viileää kuolemaa ja rajua elämää. Raadollisuus ja vakavuus yhdistyvät huumoriin ja lapsenkasvoisiin mielikuvitusmatkoihin. Veronica hahmona tuntuu toisinaan kylmältä ja itsetietoiselta ja hänen kertomuksensa liioitellulta ahdistuksen maksimoinnilta, mutta mukana on aina juuri tarpeellinen ripaus myötätuntoa.

Enright kuvaa hienolla tavalla läheisen ihmisen kuoleman aikaansaamaa kohinaa ja kaaosta, jonka aikana palaset tutusta elämästä sinkoutuvat hetkeksi kaikki eri suuntiin. Veronica lähtee matkalle, sekä konkreettisesti hakemaan Liamin ruumista kotiin, että henkisesti hakemaan itseään kotiin. Kuoleman teema lepää uusien alkujen rinnalla, ja epätoivosta, surusta, muistoista, todesta, tarusta ja heistä muutamista, joita meille on annettu rakastettavaksi, syntyy aina jotakin aitoa: elämää.