Hiekkaleijat

Kun kaikkeus riisuu tyhjiin, painavasta syntyy keveä. Hiekka ja meri, maailmankauden kaaret ja oma hiekanjyvänkaltaisuus nostavat uusia kosmisia kuvia.

Anne Hännisen edellinen kirja Surusidonta, 2009, jätti mieleen ironian ja leikillisyyden pilkahduksen, joka ainakin minulle ennakoi muutosta. Muutos nousee Hännisen kolmannessatoista runokokoelmassa Hiekkaleijat Fanön saaren fyysisestä kokemuksesta. Matkastaan Tanskaan ja pyrähdyksestä Italiaan runoilija toteaa: ”Olisi pitänyt matkustaa jo aiemmin.”

Aivan varmasti olisi, sillä matkakokemuksesta nousseet runot kertovat, että tähänastinen tietoisuus on uinunut tarpeeksi. Kuoret ovat rikki. Pitäisi vain astua ulos. Ja melkein niin jo tapahtuu: ”Kasvojani huuhtoo valo, / vaikka / kukaan ei katso näkyväksi.”

Kenen muun pitäisi katsoa kuin itsen? Hänninen rakentaa tarkkailijan luonnosta. Metsäkyyhkyn voi laskea lähelle. Ne ”näkevät ja minä niiden silmien kautta katson”.

Lukiessani tulee tunne kuin kirjoittaja katsoisi tarkovskilaiseen rajatilaan uskaltamatta itse vaeltaa tuon rajatilan läpi. Kirjoittaja kuitenkin tietää tulevan hetken, jolloin havaitaan ”ikävystyneet piiloleikit toden kasvoja vastaan”. Tietoisuus tästä nousee esiin monessa tämän uusimman kokoelman runossa:

”Kaikki aikani puristunut / kuin hedelmän kivi; voin kivittää hajalle / ikkunan josta olen katsellut aina – / astun ulos kun aikaa ei ole enää.”

Päivän täysi mahla

Luonnon kautta itsensä katsominen on jo tuttua Hännistä. Lukija, joka tarttuu hänen kirjaansa ensimmäisiä kertoja, häikäistyy luonnon runokuvista. Kolmattatoista teosta lukeva etsii jo merkkejä uudistumisesta, ja toivo herää. Haluan uskoa, että myllerrys on alkanut: ”maa ja vesi kääntyilevät / kuin navat”. Toivo syntyy, kun silmiin osuu teksti: ”Maan kuoret liikkuvat… kuolleen täyteaines sekoittuu elävään, imeytyy saven kiertoon.”

Hiekka ja meri nostavat kosmisia kuvia.

Martti Lindqvist on kuvannut ihmisen mielen uudistumista kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus. Hän kirjoittaa luovuudesta ja spontaanisuudesta, uuteen astumisesta, jossa ei voi välttyä oman pahuutensa kosketukselta, kivulta ja luopumiselta.

Tämänkö runoilija näkee, kun hän kirjoittaa: ”Maa ja vesi kääntyilevät / kuin navat… kivi sulaa virroiksi, ne virtaavat / kaikkeutta pitkin.” Mutta mukaan hän ei halua, vaan kuvaa kuinka toiset ”ihmiset katsovat itseään hänen katseestaan”.

Naarashirvi yksin joella

Leimallisinta tässä kokoelmassa on se, minkä runoilija itsekin haastattelussa toteaa: ”Hiekka ja meri, kierto…maailmankaudet ja pitkät kaaret kontra oma hiekanjyvänkaltaisuus.”

Hiekka ja meri nostavat kosmisia kuvia. Niitä vasten ihmisten raadollisuus näkyy räikeässä valossa. Ryöstäjät ”eivät / ymmärrä koskaan / minkään hintaa”. Hän tunnistaa, miten ”päivien mahla on / jollekin niin tyhjä vaikka niin täysi / ja jollekin niin täysi vaikka niin tyhjä”. Yksityiskohdat näkyvät vastavaloissa ja häipyvät kokonaisuudeksi, kunnes koettu palaa jälleen harmoniseksi kokonaisuudeksi, tuttuihin elementteihin, luonnon syliin.

”Seison veden äärellä, / menen uimaan alasti / sumun sekaan, / kahlaan kalaparven kuhinassa.”

Anne Hännisen sanasto on temppuilematonta, ja sellaisena se avaa syvälliset merkityksensä. ”Kuin seisoisi vyötäröön asti vedessä / ja pisaroita roiskuisi valoa vasten / nopeammin aikaa, mutta / hidas on tanssi, veden syömä / loppumaton matka.”

Ilo tulee fyysisen kokemuksen kautta kuin varkain, hyvin syvältä.

Kun runoilija nostaa esiin kuvan naarashirven uljaasta hahmosta juomassa yksin joella, on houkutus ajatella, että siinä on kuva kirjoittajasta. Yksinäisyys, joka ”ei ole päästänyt lohduttautumaan mihinkään”, on tehnyt palveluksen, se antaa sielun levätä. Vai antaako? Tuoko se elämänenergiaa? Auttaako se astumaan ulos rikkoutuneitten kuorten alta yhteiseen keskeneräisyyteen ja yhteiseen puutteeseen?

”Valkoista rantaa vasten lepää / kaikki maailman murhe, / uurrekuvioinen kalkkikuori.” Yksinäisyys on jälleen ”suurempi tilaa / äärettömyydestä toiseen. Siinä tilassa ”mikä tahansa mustavaris on oma rakas”, siinä tilassa on ”vapaa poimimaan ruusuruohot syliin” ja ”heittämään lentosuukot tuulien mukaan”. Mutta elämän antama mahdollisuus on siinä, kun todellisen ihmisen kohtaamisen tilalla nähdään ”kuoriainen, joka kulkee kalliolla” ja jota runoilija ei enää tunne.