Tuulen vilja

Anne Hänninen on tullut tutuksi runojen ystäville mystisenä ja syvälle luotaavana keskeislyyrikkona. Hännisen runot käsittelevät suurimpia ajateltavissa olevia teemoja; kuolemaa, rakkautta ja olemassaoloa usein monimerkityksellisesti ja syvältä kumpuavalla tunteella. Keskeisenä kuva-aiheistona Hänninen on käyttänyt luontoa.

Tuulen vilja ei tematiikaltaan poikkea radikaalisti Anne Hännisen aiemmasta tuotannosta. Olemassaoloa ja todellisuuden luonnetta lähestytään luontovertauksia käyttäen. Runoilija haltioituu mutta myös epäilee. Pohjalla virtaa ahdistus, joka on olemisen perusominaisuus. Mikään ei kestä ikuisesti ja ”raa’at hedelmät poimitaan auringolta pois”.

Uusina piirteinä Hännisen runoihin ovat ilmestyneet kevyt ja aiempaa iloisempi ihmettely sekä jotkut proosalliset kertovat osuudet. Joskus aiemmin Hänninen tuskin olisi kirjoittanut: ”Levyautomaatissa soi Kulkuri ja Joutsen. / Katto matalalla. Syön valmistaikinaleivosta.” Sekaan on ujuttautunut myös oluenhajua, krapulaisia silmiä, television tietovisaa sekä pieniä sitaatteja, jotka tuovat kokoelmaan yllättäviä näkökulmia. Arkiset huomiot leikkautuvat kuitenkin nopeasti mystiseen pohdintaan: ”Olemme hämärän oikea ja vasen käsi; / hämärän luoja joka synnyttää / hämärää vain.” Kosmosta ja kaaosta voi lähestyä myös maamiesseurantalon pihalta.

Uudet äänialat eivät solahda muun materiaalin joukkoon aivan ongelmitta. Vaatii hetken totuttelun, että kosmos ja kyläbaari mahtuvat samaan mielikuvaosastoon. Myös niiden yhteys merkitystasolla voi tuntua perustelemattomalta.

Hänninen palaa olemassaolon mysteeriin yhä uudelleen eri suunnista: ”Kuljen elämien yli, leikkivä geenikeinu, / ainoalaatuisuus siruina, kodat, / sukupuut, juuristot, lehvistöt, / Keinussa pieniä ulottuvuuden vaihdoksia, / kuin kuvioisin sormella / aaltoja ainaisesti.” Aiemmista kokoelmista tuttu jumalan olemassa olon pohdinta on saanut väistyä uusien, esim. luonnontieteellisten, äänenpainojen tieltä.

Kokoelman keskiosa koostuu moneen suuntaan leviävistä huomioista. Hänninen keräilee hetkiä, joissa tiivistyy elämän raskaus ja erillisyys. Päämäärät näyttävät saavuttamattomilta ja aika tuntuu loppuvan kesken. ”Elämän nopea kulkue, tie ja totuus, / aina niiden vieritse, ja / missään muussa paikassa et voi olla / kuin missä olet / etkä sen onnellisempi?” Onni näyttäytyy vain ohimenevänä valssina mutta silti mahdollisena.

Loppuosan aforismimuotoa lähestyvät runot vaativat lukijalta paljon näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta. Lähes täysin päälauseista muodostuvat säkeet rakentavat monisärmäisiä haasteita. ”Todellisuus ei ole merkki, numero, nimi. / Tähti on vapaa omalla radallaan, ei suistuneena?” Omalaatuinen kysymysmerkin käyttö kääntää joskus lauseen merkityksestä yllättävän tulkinnan, joskus taas tuntuu, kuin se söisi sanonnan tehoa.

Tuulen vilja jatkaa onnistuneesti Hännisen tuotantoa, joka kohoaa olemisen katoavaisuuden ja kaipauksen kuvauksessa omaan sarjaansa. Hännisen lukijalle tämä tarkoittaa syvälle ulottuvaa lukukokemusta.