Elä tai kuole. Valitut runot

Anne Sexton (1928–1974) kuului sukupolvensa tunnetuimpiin ja luetuimpiin amerikkalaisiin runoilijoihin. Julkisuuskuvassa korostui erityisesti Sextonille suotu asema oman sukupolvensa naisten äänenä. Hän uskalsi tuoda runouteen uusia tai aiemmin vain vihjattuja aiheita, ja käsitellä niitä suoruudella, jota varsinkin naiskirjoittajan kohdalla pidettiin helposti shokeeraavana.

Mielenterveysongelmat loivat kuvan traagisella tavalla lahjakkaasta poikkeusihmisestä.

Sextonin erittäin hyvin dokumentoidut mielenterveysongelmat auttoivat luomaan kuvaa traagisella tavalla lahjakkaasta poikkeusihmisestä, jonka tekstejä saattoi tarkastella reaktiona sairauteen, yrityksenä käyttää kirjoittamista eräänlaisena terapian muotona. Hän on jälleen yksi esimerkki ikonisesta kirjailijahahmosta, jonka tuotanto tuntuu välillä peittyvän persoonan ja taiteilijamystiikan alle. Hiukan samanlainen kohtalo oli toisella aikalaisrunoilijalla ja Sextonin ystävällä, Sylvia Plathilla. Kuten Sexton kirjoittaa varhaisessa runossaan ”Musta taide”: ”Kirjoittava nainen tuntee liikaa, / mitä transseja ja ennakkoaavistuksia!”.

Rohkeus, avoimuus ja intiimiys ovat olennainen osa Sextonin runojen voimaa, mutta eivät tietysti riitä sitä täysin selittämään. Hän kirjoitti hämmentävän epäsentimentaalisesti rakkaudesta, äitiydestä, vanhemmuudesta, sukupolvien perinnöstä, ruumiista ja sen kidutuksista, mutta tällä tuskin olisi merkitystä, jos hän ei olisi ollut loistava sanankäyttäjä. Lisäksi tunnustuksellisen runoilijan maine, niin oikeutettu kuin se tässä tapauksessa onkin, saattaa ohjata runoudesta runoutena kiinnostuneita ohittamaan Sextonin. Se olisi harmi.

Tätä taustaa vasten suomentaja-toimittaja Anni Sumarin ratkaisu typistää elämäkerrallinen taustoitus erittäin lyhyeen esipuheeseen tuntuu jopa virkistävältä. Valikoiduissa runoissa ei tarjota selityksiä Sextonin runoissaan esittämiin elämäntilanteisiin ja usein jopa nimeltä mainittuihin perheenjäseniin. Saattaa olla viisasta jättää tutustuminen runsaisiin psykoanalyyttis-biografistisiin tulkintoihin niistä kiinnostuneen lukijan vastuulle.

Rohkeus, avoimuus ja intiimiys ovat olennainen osa Sextonin runojen voimaa.

Silti pidän selitysten vähäisyyttä kyseenalaisena ratkaisuna. Mielestäni vaikka runo ”Johnille, joka pyytää minua olemaan kyselemättä enempää” avautuu uudella tavalla, kun lukija tietää, että se on osoitettu kirjoittamisen opettajana yliopistossa toimineelle John Holmesille. Tämä oli kritisoinut Sextonin tunnustuksellista tyyliä ja huomiota herättävää käytöstä. Runossa asetelma opettajan ja oppilaan välillä pyritään myös kääntämään:
”Ja jos käännyt pois / koska tässä ei ole mitään opittavaa / tulen pitelemään kömpelöä kulhoani / jonka kaikki murtuneet tähdet loistavat / kuin monimutkainen valhe, / ja kiinnitän sen ympärille uuden ihon / ikään kuin pukisin appelsiinin / tai oudon auringon. / Ei siksi että se olisi ollut kaunis, / vaan että löysin siitä jonkinlaista järjestystä.” (s. 33-34.)

Arjen katastrofit

Sexton käytti runoissaan paljon perinteisen runouden tyylikeinoja, kuten loppusointuja ja toistoa, mutta tuskin yhtä johdonmukaisesti kuin niihin mieltyneet kirjoittajat yleensä. Sumari on käännöksessään päättänyt luovuttaa muodon tavoittelun ja keskittyä kielikuvien välittämiseen. Ratkaisu on varmasti oikea. Käännettyinäkin runot toimivat hienosti, ja usein myös alkuperäisten tekstien rytmi tuntuu välittyvän. Hiukan tosin täytyy ihmetellä Sumarin tapaa käyttää vanhanaikaiselta tuntuvaa käännettyä sanajärjestystä, koska se saattaa vaihtaa runojen tunnelmaa oudosti kepeämmäksi.

Paljon Sextonin välittömästä voimasta tietysti häviää välttämättä käännöksessä. Runoissa puhutaan traumoista tavalla, jossa tunnustukselle ominainen rehellisyys tai suorapuheisuus toteutuu nimenomaan runokeinojen, metaforien ja loppusointujen, välityksellä. Esimerkiksi ”Kaksoiskuvassa” (1960) äidin rinnat poistetaan syövän vuoksi: ”On the first of September she looked at me / and said I gave her cancer. / They carved her sweet hills out / and still I couldn’t answer.” Sumarin käännöksessä merkitys välittyy, tunne tuskin: ”Syyskuun ensimmäisenä hän katsoi minua / ja sanoi että annoin hänelle syövän. / Ne leikkasivat hänen suloiset kukkulansa irti / enkä vieläkään pystynyt vastaamaan.” (s.38.)

Itse vaikutuin eniten alkutuotannon runoista, joissa hyvin arkisesti taustoitetusta tilanteesta kasvaa arvaamattomia maailmanloppujen näkyjä. Hienoimpia yksittäisiä tekstejä on esimerkiksi ”Linnoitus” Sextonin toisesta kokoelmasta (All My Pretty Ones, 1962), jossa katsotaan kodin ympäristöä päiväpeiton alta. Puhuja makaa tyttärensä vieressä ja loihtii esille kauhukuvia sairauksista ja tuhoista, joilta ei voi tätä suojella. Samalla lapsi itse on tuntematon, hiukan pelottava omassa itseydessään:
”Mikä hiiri kiitää silmiesi väliä? Minkä arkin / voin sinulle rakentaa, maailma kun pääsee irralleen? / Metsät ovat veden alla, rikkaruohot värisevät / vuorovedessä, koivut kuin seeprakalat / parvina vilahtavat ohi. / Lapsi, en voi luvata että täyttyy toiveesi.” (s.58)

Kriitikot tapasivat moittia Sextonin runoja huolimattomasti viimeistellyiksi.

Myöhemmissä kokoelmissa Sexton välillä pelkistää, toisinaan vapauttaa tyyliään, epätasaisin tuloksin. Esimerkiksi Muodonmuutoksien (1971) uudistetut versiot Lumikin tai Prinsessa Ruususen saduista tarjoavat ilkeää ja oivaltavaa feminististä huumoria, mutta sanan ja säkeen tasolla niistä puuttuu jotain varhaisempien runojen satuttavuudesta.

Kriitikot tapasivat moittia Sextonin runoja huolimattomasti viimeistellyiksi. Kieltämättä tässäkin kokoelmassa törmää säkeisiin, jotka ovat kiusallisen löysän tai banaalin kuuloisia. ”Hullunakin olen mukava / kuin suklaapatukka”, todetaan nimikokoelman runossa ”Elä”. Kenties Sextonin varhaisten opettajahahmojen kritiikki ei ollut pelkästään patriarkaalista setäselittämistä.

Toisaalta taas tällaiset ”virheet” tuntuvat olevan osa Sextonin runojen ominta itseä. Niissä on elämää ja arvaamattomuutta, ne eivät tarjoa hermeettisesti suljettuja pienoismaailmoja tai kaikenkokeneen kirjailijan äänellä kuiskaavia aforistisia viisauksia. Ehkä tämä on yksi selitys hänen tekstiensä suosiolle. Erityisesti Yhdysvalloissa Sextonin kokoelmat ovat olleet poikkeuksellisen laajan lukijapiirin omaisuutta, ylittäen kevyesti runokirjojen myyntioletukset.

Elä tai kuole on suomennosvalikoimaksi poikkeuksellisen runsas. Kolmensadan sivun ylittäminen saattaa olla perusteltua, mahtuuhan viidentoista vuoden uralle useita erilaisia Sextoneita. Yllätyin kuitenkin myöhäistuotannolle ja postuumisti julkaistuille runoille suodusta huomiosta – varsinkin kun ne taustoitukset nyt jäivät kirjoittamatta. Lukukertoja palkitsevin runous löytyy mielestäni ennen 1970-lukua ilmestyneistä kokoelmista. Tästä voidaan kiistellä, mutta se, että Savukeidas on jälleen julkaissut kääntämisen tarpeessa olevaa kirjallisuutta, taitaa olla kiistatonta.