Veriruusut

Veriruusut kertoo Suomen sisällissodan naiskaartilaisista ja jakaantuu tapahtumapaikkojen mukaan kolmeen osaan: Valkeakoski, Tampere ja Lahti. Laajasta henkilökaartista Anneli Kanto seuraa erityisesti kokemattoman Sigridin ja käytännöllisen Martan vaiheita.

Kolmanneksi päähenkilöksi nousee herkkä, mietteliäs ja hetkestä toiseen elävä Lempi. Hänen kauttaan tarinassa näytetään, miten pieniksi pirstaleiksi inhimilliset unelmat voivat hajota törmätessään olosuhteiden betoniseinään.

Naisten asema yhteiskunnassa on mitätön, joten mikä tahansa muutos itsenäisempään elämään vaikuttaa aluksi parannukselta. Kuka sitä paitsi voisi vastustaa, kun kaartin takki niskassa, miehen housut ja uudet saappaat jalassa on kuin ”olisi päässyt pakoon itseltään ja aloittanut uutena ihmisenä, luiltaan pidempänä ja hengeltään kovempana. Aamuinen rintamalla käyntikin alkoi tuntua komealta.” (s. 216).

Teos vilisee kielelliseen asuun herkullisesti puettuja helmiä erilaisista ihmistyypeistä ja suomalaisesta luonteesta. Aivan sama, millaiset ovat olosuhteet, ihmisen ilot ja surut säilyvät samantapaisina. Kun esimerkiksi Lauhalle varmistuu, että hän pääsisi Villensä kanssa naimisiin, hän onnellisena ”kirjoitteli sanomalehden reunat täyteen Rouva Lauha Liljebladia”. (s. 152)

Takeena laaja taustatyö

Arka Sigrid on viisitoista vuotta vanha, kun vanhemmat lähettävät hänet hakemaan paperitehtaalta töitä. Kokeneemmasta Martasta tulee tehtaalla Sigridin ystävä ja liittolainen. Sigrid alkaa oppia nopeasti, mitä kaikkea työläisen elämään kuuluu: pitkiä päiviä, nöyryytystä ja hiukan omaa rahaa mutta myös vahvistava vertaisjoukko, ammattiliiton huvit ja toisinaan ilmaiset kahvit.

Elämä jatkuu, niin kuin elämä aina jatkuu. Hankitaan ruokaa, etsitään elämänkumppania. Siinä sivussa on yleislakko, bolsevikit ottavat vallan Pietarissa, ja Suomessa jo kytee sisällissota, vaikka tytöt eivät sitä vielä aavistakaan. Kiristyvissä oloissa riittää punakaartilaisten tarjoama vaatetus ja ruoka; jo sillä saadaan lisää työväkeä uskomaan vallankumoukseen. Naiset näkevät tilaisuutensa tulleen, ja niin perustetaan naiskaarti, johon liittyvät niin Martta kuin Sigridkin, ja sen jälkeen onkin kunnon tanssit.

Ennen kuin tytöt huomaavatkaan, heillä on univormut päällä, kiväärit kädessä ja sota niskassa. Tuttuja ja ystäviä kuolee ympäriltä. Sodassa punnitaan niin ystävyys ja avuliaisuus kuin pelkuruus ja petturuuskin.

Veriruusuissa vipeltää suuri määrä hyvin ja elävästi kuvattua porukkaa. Yhtä lailla paikkakuntien ja taisteluiden yksityiskohtaisia kuvauksia lukiessa käy mielessä useamman kerran, että teoksen takana täytyy olla aivan valtava määrä taustatyötä. Siitä kertovat myös kiitokset ja lähdeteosten luettelo kirjan lopussa.

Vauhdikasta ja kunnianhimoista

Anneli Kanto osaa kertoo yhtaikaa viihdyttävästi ja syvällisesti. Teos on kunnianhimoinen ja hienosti onnistunut kertomus ihmisistä, joiden suuruus ja pienuus, viisaus ja tyhmyys tulevat kirkkaasti esille juuri niin äärimmäisessä tilanteessa kuin sota on.

Jotkut ihmisistä ymmärtävät, mitä ovat tekemässä, mistä taisteluissa on kysymys, ja osallistuvat sotaan vapaasta tahdostaan. Suurin osa sen sijaan vain joutuu sodan myllerryksiin. Sota alkaa jossain muualla, ja jotkut muut sen aloittavat. Sitten sota vähitellen soluttautuu arkea hallitsemaan, halusi sitä tai ei.

Jotkin propaganda-aatteet vaikuttavat hyviltä ja motivoivilta, kuten naisten ja miesten välinen tasa-arvo ja työläisten sorron loppuminen. Kun vielä agitaattori on tarpeeksi komea, moni uskoo oikeutettuun ja hyvään taisteluun. Jos sodasta jotain hyvää sanomista voisi olla, niin ehkä se, että tarinan lopussa Sigridin isä, varsinainen tohvelisankari Frans, on tehnyt elämässään ”ensimmäisen rohkean teon” pelastamalla orpokodista kaksi pientä tyttöä.

Arvot eivät kuitenkaan muutu pyssyllä osoittelemalla. Enemmän ja vähemmän improvisoitujen joukkojen välinen sisällissota on sekava, raaka ja huomattavasti vähemmän loistelias kuin käpälämäkeen lähteneitten johtajien ja agitaattorien kaunopuheet aikoinaan. Lopulta käy, niin kuin käy.

Nainen omassa peilissään

Millainen on Anneli Kannon naiskuva? Se on vahvasti feministinen ja poikkeuksellisen kiinnostava siitä syystä, ettei se ammenna ympäristöstään vaan naisista itsestään. Romansseistaan huolimatta nainen kohtaa Veriruusuissa loppu viimein naisen eikä peilaa itseään yksinomaan mieheen tai lapseen. Valinnoissaan nainen jää Kannon käsittelyssä velkaa itselleen, jos jää. Saman tuntuinen lähestymistapa on Runebergin vaimosta kertovassa näytelmässä Fredrika, jonka toinen käsikirjoittaja Kanto on.

Veriruusujen tarina palaa aina uudestaan siihen, mistä ihmiselossa on ollut kysymys alusta saakka: ruuanhankintaan ja rakkauteen. Välillä tarinaa lukiessa tulee mieleen, että tämähän on romanttinen rakkausromaani alusta loppuun. Teoksen hyvin pitävä ote kiristyy luku luvulta. Tarinan rytmi on hengästyttävä ja nopea, samassa tahdissa kulkevat taistelutkin. Mihinkään ei pääse pakoon, ja koko ajan ajetaan eteenpäin.

Ei mitään uutta auringon alla -ajatus kytkeytyy viehättävästi ajankuvaan, joka eroaa tämän päivän arkielämästä niin paljon, että väliin jäävät vaivaiset vajaat sata vuotta tuntuvat muutokseen nähden todella lyhyeltä ajalta. Onko maailma todella voinut muuttua näin paljon? Onko ihminen sittenkin voinut pysyä näin samanlaisena?

Syksyn kuluessa on ilmestynyt monta sisällissodan sekasortoa käsittelevää tieto- ja kaunokirjaa unohtamatta Aku Louhimiehen ohjaamaa ja Leena Landerin romaaniin perustuvaa elokuvaa Käsky. Ne kaikki yrittävät kartoittaa traumaattista ja tähän asti pitkälti käsittelemätöntä lähihistoriaa monialaiselta ja aikaisempaa rehellisemmältä pohjalta. Anneli Kannon Veriruusut tuo niihin rikkaan lisänsä.

Humanisti Anneli Kannon runsaslukuiset henkilöhahmot ovat niin eläviä ja moniulotteisia, että pidän niitä aivan erityisenä taidonnäytteenä. Dramaturgian ammattilainen pitää polveilevan juonen käänteet nautinnollisen tiukasti otteessaan ja vie tarinan koruttomasti liikuttavaan päätökseen. Suoraan sanoen viimeisellä sivulla tuli itku. Sanotaan, että hyvän romaanin henkilöitä tulee lopussa kova ikävä. Juuri näin.