Kalanpelastaja

Annelies Verbeken (s. 1976) kolmas romaani Kalanpelastaja on sujuvasti ja kekseliäästi kirjoitettu romaani jätetystä naisesta, joka epätoivoisesti etsii keinoja suhtautua kipuun.

Monique Champagne päättää hylätyksi tulonsa jälkeen uransa kirjailijana ja ryhtyy pelastamaan kaloja. Monique ja hänen elämänsä kaikkine tunteineen vertautuvat romaanissa kursailematta veteen ja sen asukkeihin kaloihin. Vedessä vellotaan, uidaan, kylvetään. Välillä siinä pysytään pinnalla ja sitten sukelletaan syvään.

Verbeke muuntelee maapallon vesialueiden tilasta ja kalojen yhä kelvottomammaksi käyvistä elinolosuhteista osuvia kuvia. Vastakkain kuvissa ovat kova maailma ja tunteelliset olennot. Julmasti pyydettyjen kalojen syöminen on Moniquen mielestä väärin ja kuvottavaa.

Yksi Kalanpelastaja-teoksen vahvuus on sen samanaikaisesti keveä ja kipeä tyyli, joka kaiken kaikkiaan antaa teokselle omalaatuisen sävyn.

Tyyli on samanaikaisesti keveä ja kipeä.

Kalanpelastajan kielessä on monessa kohtaa virkistävää ja kekseliästä kuvausta. Huumori on onnistunutta, lakonista, vinoa. Parhaimmillaan ilmaukset ja kielikuvat heilauttavat tuttua ajatusmaailmaa paikoiltaan. Ne ovat kuin pieniä kirkkaita helmiä, joiden löydyttyä syntyy tuoreen ajatuksen ja samaan aikaan tunnistettavuuden palkitseva paketti.

Toinen vahvuus on sen riemukkaan yllätyksellinen juoni. Lukijaa pyöritetään kuin karusellissa, kun käänteet ja tapahtumat pysyvät juuri ja juuri uskottavan rajoilla. Yhteiskuntarakenteiden, sopivuuden ja normaaliuden rajoja venytellään.

Entäpä sitten tuo alussa mainittu suhtautuminen kipuun? Monique on tässä suhteessa raivostuttavuuteen saakka avuton. Hän kyllä käy läpi ison kirjon keinoja, joita me kaikki luultavasti tunnemme, mutta mikään niistä ei ainakaan Moniquen kohdalla pitkällä tähtäimellä auta.

Ihan ensin Monique päättää aloittaa uuden merkityksellisen elämän. Sitten hän kieltää todellisuuden, alkaa oikeastikin joksikin aivan muuksi henkilöksi. Välillä hän vain lamaantuu, sen jälkeen odottaa että ajat muuttuisivat, yrittää kestää. Tragikoomista on, kun hän etsii ja löytääkin kärsimykselleen kovin ylevän syyn ja tarkoituksen. Kerran myös aggressiivisuus vie hänen hänestä voiton.

Kirjan psykologinen silmä tavoittaa inhimillisen ytimen ja osuu samalla ajankohtaiseen hermoon.

Muutenkin kirjassa ja sen tunnelmassa on Zeitgeistia. Sen päähenkilö on reissaava ja tiedostava, lapseton ja yksinäinen, koulutettu sinkkunainen.

Hämmentävä teos

Yhtäkkiä teos sai minut hämmennyksiin. Olin pitänyt sitä melko tavanomaisena kuvauksena onnettomasta rakkaustarinasta, jossa joku nykyaikainen nainen kamppailee jaksamisen ja ei-jaksamisen välissä. Olin poiminut sieltä tällaisia kappaleita:

”Vielä ei ole myöhäistä, Monique ajatteli, kun jääkarhu hyppäsi veteen. Vielä ei ole myöhäistä, kun lähikuvassa näkyi, miten kidukset yrittivät viimeisen kerran hengittää ja kalansilmä sameni. Vielä ei ole myöhäistä, kun viimeiset neljä vuotta hänen elämästään kovettuivat metrien korkuiseksi jäävuoreksi, joka sitten kutistui kuin pikakelauksella ja katosi mereen.” (s. 59)

Alkoi vaikuttaa siltä, että teoksen kala-aiheeseen on salaperäisesti kudottu kaikkialle ulottuva rihmasto: lapsen saamisen tematiikka. Onko se jopa koko tarinan avain? Moniquen uusi elämä kun murenee siihen paikkaan, kun ystävättärelle paljastuu valhe: Monique ei ole se, kuka on esittänyt olevansa, hänellä ei ole perhettä, ei miestä eikä elävää tai kuollutta lasta.

Tämän kaiken esiintulo saa koko teoksen näkymään täysin uudessa valossa, tekee siitä kertaheitolla suuremman ja (yhteiskunta)kriittisemmän. Romaanissa puhutaan siitä, voivatko kalat todistettavasti tuntea fyysistä kipua. Puhutaan siitä, onko moraalisesti oikein tappaa ja syödä niitä. Nousee myös isoja kysymyksiä alkuperästämme ja elämän jatkamisesta. Kovin kaukana ei tässä vaiheessa olla syntymättömien lasten kohtalosta. Sivulla 54 kirjoitetaan:

”Ainoa, millä oli merkitystä, oli toteamus: meidän vanhin esi-isämme on kala. Monique oli kytköksissä elävään maailmaan, hänen luunsa ja geeninsä olivat osa sitä, hänessä oli kolmesataaseitsemänkymmentäviisi miljoonaa vuotta vanhoja rakenteita. Elämä syntyi meressä. Meret olivat tyhjenemässä. Hän pelastaisi kalat.”

Heikkouksiakin tässä taiten tehdyssä romaanissa on. Lyhyiden kappaleiden avulla tehty selostus mönkään menneestä suhteesta on sisällöllisesti perusteltu, mutta sen toteutustapa on kyllä nähty jo aika monta kertaa. Jopa niin monta kertaa, että mieleen hiipii epäilys, onko laiskuus silloin tällöin saanut ilmiselvästi hyvästä kirjoittajasta otteen. Liian monessa kohtaa tuntuu, että juuri ”tällainen” lämmin hauskuus ja naiivius on jo käytetty á la Amèlie.

Siksi loppuun asti säilyy epäilys, onko asioita piilotettu Kalanpelastajassa jopa liian hyvin? Onko kaikkea edes tarkoitettu löydettäväksi? Vai johtuuko hidas avautuminen siitä, että kyseessä on käännös? Suomennos flaamista vaikuttaa hyvin kirjaimelliselta. Ymmärrän flaamia vain auttavasti; tuntuu kuitenkin siltä, että tällainen käännöstapa on Kalanpelastaja-romaanin kohdalla ihan hyvä.