Olen kiivas kuin jumala

Anni Sumarin kolmastoista teos Olen kiivas kuin jumala päästää ääneen naiset, joiden puhe on kaukana kauniista. He käyvät kaikkea kohti kuin sotaan eivätkä välitä sukupuoleensa liitetyistä totunnaisuuksista. Juuri stereotypioita tai kliseitä käyttämällä Sumari luo raikkaan-rosoisen runoutensa.

Runojen naiset ovat Monica Fagerholmin Diivan tapaan liioitellun naisellisia mutta silti huippuälykkäitä: ”mun boyfirend väittää että oon kyltymätön. En muuten ole// ehkä vähän kypsymätön – ja tutkimaton. Mut hirvee otus tosi oon:/ unta en tartte, 4 vrk ollut syömättä; nukkumatta myös;// silti vetelen jätkiä turpaan…aina kun pyydetään”.

Naiseusrunouden sijaan Olen kiivas kuin jumala on ennemmin hyväksyvän sukupuolitietoinen: ”Sukupuoli on jatkumo/ minä biseksuaali, kaikkialta helmien ympäröimä/ kaikkien helmien” . Vaikka teos vanuttaa feminiinisyteen liitettyjä asioita, eivät miehetkään loista poissaolollaan. Puhuteltavan voi useimmiten tulkita karrikoiduksi mieheksi: passiiviseksi ja pahanhajuiseksi tyhjätaskuksi, joka vaihtaa mielipidettään jatkuvasti.

Liioittelun lisäksi asioista kaivetaan esiin niiden vaiettu puoli, usein juuri sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kautta. Puhuja myöntää itsekin, ettei Jeesuksen yhdistäminen seksiin ole erityisen radikaalia. Huomionarvoista sen sijaan on jälleen yhden roolin näkyväksi tekeminen ja alustalta laskeminen: ”Ei ole erityisen radikaalia esittää, että Jeesuksella oli seksiä./ Tietysti hänellä oli seksiä, koska hän oli ihminen.” Etäisen pyhä ja sukupuoleton Jeesus saa inhimillisempiä ja maanläheisempiä piirteitä, kun hänenkin sanotaan harrastaneen seksiä ilman että asiassa edes on mitään kummallista.

Uskonnon ja seksuaalisuuden yhdistäminen kuvastaa myös Sumarin tapaa tuoda vakava arkiseen, banaaliin tai kepeään asiayhteyteen. Ronskius on kuitenkin vain pintaa, joka johdattaa kohti painavaa sanottavaa. Brutaali naispuhe on teoksen sanomisen tapa, jonka kautta tavoitellaan – ja myös tavoitetaan – esimerkiksi ihmisen haavoittuvaisuutta. Vasta haavoittuminen tekee meistä ihmisiä, eikä siltä voi välttyä kukaan. Tämän sanoo elämää nähnyt puhuja, joka tietää mistä puhuu.

Ronskius on kuitenkin vain pintaa, joka johdattaa kohti painavaa sanottavaa.

Sukupuolen lisäksi myös runolliset totunnaisuudet saavat kyytiä. Yllättäen ilmestyvät riimikeskittymät tuovat runollista kontrastia muutoin hyvin puhekieliseen runoon. Tahallisessa kömpelyydessään riimit ovat ennen kaikkea iskeviä:  ”mistä tulet/ siltojen alta/ − joo haiset/ kuten tavallisesti paskalta/ tavan mukaan taivaalliselta/ aaahhhhh… perun kaiken”

Riimi on sopimuksenvarainen rakennelma siinä missä sukupuolikin, ja sitä voi pitää historiallisena taiderunouden vastineena. Teoksessa riimit ovat elämää nähneitä kuten runojen naisetkin. Kun naiseuteen liitetyt liioitellun koomiset piirteet selventävät tapaamme ylläpitää kaksijakoista sukupuolijärjestelmää, riimit nostavat esille metalyyrisen pohdinnan runouden olemuksesta. Yhtä liioitellusti kuin nainen on nainen, riimit muistuttavat, että tämä on runo, kun tässä on riimi.

Kun hyödyntää kliseitä, täytyy olla tarkkana: onnistumisen ja epäonnistumisen raja on vetinen. Enimmäkseen Sumarin tykitys osuu vaivattomasti maaliinsa. Kapina kannattaa aina ja periksi ei pidä antaa: ”Näin minä käyn lempeä päin, kukkien/ sotaan sinua vastaan// huonoimmillani, parhaimmillani./ Koskaan en silti luovuta – ”