Sineriaani

Anni Sumarin neljännestä runokokoelmasta on moneksi. Teoksen ulkoasussa kamppailevat ahdas taitto ja halvannäköinen kansi Sumarin omaa, mielenkiintoista kuvitusta ja kirkasta, selkeästi ajattelevaa tekstiä vastaan. Runot puolestaan tasapainoilevat inhimillistä olemassaoloa pohdiskelevien säkeiden ja monisanaisen paatoksen välillä.

Proosasta runoon siirtynyt Sumari on oppinut sanomisen väljyyttä suorasanaisen ilmaisun piirissä. Sineriaanin runot ovat helppolukuisia mutta pysäyttäviä. Pitkien runojen avara, ilmava henki leijuu ahdistuksen yllä, keksii ja rakentaa. Kokoelman alkuosan säkeet ulkoiluttavat käsityksiämme ihmisenä olemisesta. Kirkas lause valaisee. Ovatko nämä säkeet nerokkaita vai loistavia?

Rivit taittuvat jännittävästi toisensa alle. Uusia merkityksiä avautuu kuin poimutetun paperin laskoksista. Kaikki näyttääkin äkkiä toiselta. ”Ja jos kuulostan kyyniseltä,/älä toki usko minua, / uskothan joulupukkiinkin.” Lukija lukee kuin kulkisi pitkin lumekaupungin katuja, jotka eivät ole asvalttia vaan aikaa. Kadunkulmassa odottaa arvoitus, tulevaisuus.

Olemisen pohdiskelusta pistävät esiin fiktio ja fiktiiviset henkilöhahmot, joiden puheelta osa runoista vaikuttaa. Matkan edetessä pohdiskelevat säkeet kuitenkin väistyvät kirjeenomaisemman ilmaisun tieltä. Paljastuu, että kuten taitavan kirjoittajan kirjeissä yleensä runsaudenpula on Sumarillakin suuri. Sanojen tulva kääntyy välillä vuodatukseksi, ja vuodatus paatokseksi, melkein julistukseksi. Upean alun jälkeen Sineriaani painuu keskikohdaltaan notkolle, vettyy, lojuu pohjassa kuin valtava valas – mielekkyyttään silti menettämättä.

Sumarin teksti on kaukana kepeän muodikkaasta. Aika ajoin sydänverta on reilusti yli ohjearvojen, mutta samalla paatos tuo tarkoitusperät ja kirjoittajan vankkumattoman asenteen selkeästi esille, ja se on virkistävää. Usein Sumari jättää runonsa perustan, sen syyt ja ympäristön näkyviin, hän ei ole takonut marmorisia ajattelijapatsaitaan kokonaan irti emäkalliosta.

136-sivuisessa runokokoelmassa, jossa runot ovat pitkiä eikä välisivuja juuri ole, ehtii siis tapahtua. Aineistoa on kahden normaalimittaisen kokoelman verran. Runojen taso vaihtelee – ihan kaikkea ei olisi tarvinnut ottaa mukaan. Monisanaisen keskikohdan jälkeen ilmaisu tiivistyy loppua kohden, käsitteellistyy ja ryhtyy jälleen tuottamaan kirkkaita, selkeitä ajatuksia. Kirjan loppupuoli on taas upeaa luettavaa.

Mutta missä päin tahansa kokoelmaa liikuttaankin, Sumarin säkeet ovat painavia. Itsetarkoituksellisuus huutaa poissaoloaan. Kuolemaa kosketteleva ahdistus, joka huokuu monista runoista, tuntuu helpottavalta: hyvä että joku puhuu näistä asioista. Sumarin näkökulmat ovat tuoreita, vereslihaisia. Samalla tässä vereslihassa on monen runon tasapainopiste. Yhtään floppia, huonoa säettä ei kokoelmasta tahdo löytää (hyväntahtoinenkaan), mutta tarpeetonta varmistelua ja toistoa on jäänyt mukaan. Kriitikon risukimppu menee siis kustantajalle.

Sumari ironisoi haluamme olla joku, jotain tiettyä, haluamme muistaa ja olla täsmällisiä kuin kävelevät kalenterit. ”Osaatko kirjoittaa nimesi/ vielä huomennakin?” on kokoelmaa luonnehtiva kysymys, olemisen ahdistuksesta kiteytyvä musta piste. Myös mystiikka ja kristinusko sivuavat kokoelmaa, asettavat kysymyksiä etenkin loppua kohden.

Nimi Sineriaani on takaliepeen kertoman mukaan erisnimi, osin omatekoinen sana. Kirjaa lukiessa se tuntuu viittaavan enemmän Sumarin kuvitukseen kuin tekstiin. Kuvissa on jotakin sarjakuvamaista, jotakin afrikkalaiseen kulttuuriin viittaavaa, jotakin muinaista. Ne ovat kiintoisia, mutta harrastelijamainen esillepano syö niiden merkitystä. Näyttää siltä, että kuvat on lätkäisty sinne, minne ne ovat sattuneet mahtumaan.

Päällimmäiseksi Sumarin runoja lukiessa nousee tunne, että nämä runot ovat keskeisiä, tärkeitä. Ne ovat inspiroivia ja niitä haluaa lukea lisää. Tämä tekee kokoelmasta harvinaislaatuisen. Sineriaanilla on heikkoutensa, se puhuu välillä liikaa, mutta se on silti hyvin karismaattinen olento.