Annie John ja Lucy ovat karibialaisen kirjallisuuden pieniä helmiä. Ne ovat monikerroksisia nuoren naisen kasvutarinoita, jotka valottavat kreoli-identiteetin kysymyksiä ja purkavat kolonialismin laahusta.

Karibialainen kirjallisuus on Suomessa melko vähän tunnettua. Karibialaisten kirjailijoiden teoksia ei juurikaan ole suomennettu, vaikka alueen monikielinen kirjallisuus on kukoistanut aina 1950-luvulta saakka. Siksi on aivan erityisen ilahduttavaa, että Kustantamo S&S julkaisi tänä keväänä kaksi karibialais-yhdysvaltaisen Jamaica Kincaidin (s. 1949) teosta. Lucy (1990) käännettiin nyt suomen kielelle ensimmäistä kertaa. Annie John (1985) on uudelleenjulkaisu Sinikka Buckleyn suomennoksesta, jonka Kirjayhtymä julkaisi alun perin vuonna 1985 nimellä Katoava paratiisi. 

Kincaidin piti saapua vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa 2023. Hän joutui kuitenkin viime hetkellä perumaan tulonsa, ja tämän sijaan Koko Hubara haastatteli Lucyn suomentaneita Kaijamari ja Helka Sivilliä. Ja mikä ilo olikaan kuulla, että kirjailijan teoksia on tulossa lisää suomeksi! 

Jamaica Kincaid on yksi karibialaisen kirjallisuuden keskeisistä nimistä. Lapsuuden Antigua, kotisaaren ihmiset, luonto ja Karibian kolonialistinen historia ovat Kincaidin tuotannossa toistuvia elementtejä, joita hän hajottaa, repii palasiksi ja kokoaa sitten uudelleen. Kincaid tarkastelee sorron ja vastarinnan kerrostumia erityisesti naisnäkökulmasta. Annie John ja Lucy ovat raskaan historian kyllästämiä, mutta silti teokset eivät tunnu tippaakaan vanhentuneilta tai tunkkaisilta, päinvastoin: eurooppalaisen valtakulttuurin luomat valheelliset ja alistavat kuvat mustista ovat edelleen tänä päivänä vallalla ja vaativat purkamista. Lucyssa Kincaid käsittelee nuoren mustan naisen identiteettiä, sen rakentumista ja kipukohtia tavalla, joka tekee 30 vuotta vanhasta teoksesta edelleen ajankohtaisen. 

Annie John ja Lucy ovat raskaan historian kyllästämiä, mutta silti teokset eivät tunnu tippaakaan vanhentuneilta tai tunkkaisilta.

Kincaidin (oikealta nimeltään Elaine Potter Richardson) juuret ovat pienellä Antiguan saarella. Antigua ja Barbuda on entinen siirtomaa, josta tuli itsenäinen kansainyhteisön valtio vasta vuonna 1981. Maan valtionpäämies on edelleen Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitsija. Koska Antigua oli Kincaidin lapsuudessa edelleen osa brittiläistä imperiumia, käytettiin saarella pääkielenä englantia, ja Kincaid kävi englantilaista koulua. Hän lähti kotisaareltaan 16-vuotiaana au pairiksi New Yorkiin ja alkoi kirjoittaa ja opiskella valokuvausta. Siitä lähtien Kincaid on asunut vakituisesti Yhdysvalloissa, missä on muun muassa opettanut kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Harvardin yliopistossa. Nykyään kirjailija asuu Vermontissa ja on intohimoinen puutarhuri. Hän on saanut monia kirjallisuuspalkintoja, kuten kaksi PEN/Faulkner -palkintoa ja Hadada Award – elämäntyöpalkinnon.  

Romaanisuomennoksia on vasta kaksi, ja sen lisäksi ”Tyttö”-novelli (”Girl”, 1983) on ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Pahoja tyttöjä, villejä naisia (1993). Ruotsiksi Kincaidia on kuitenkin käännetty runsaasti. Ruotsinnoksina löytyvät muun muassa romaanit Annie John, Lucy, The Autobiography of My Mother (1996), My Brother (1997), Mr. Potter (2002) sekä Kincaidin viimeisin fiktiivinen teos See Now Then vuodelta 2013. Aivan viime vuosina on ruotsiksi käännetty myös Kincaidin kaksi puutarha-aiheista teosta.  

 

”Länsi-Intia” ja kreolikulttuuri: lyhyt historia 

 ”Öisin istuimme hiekalla katsellen ohikulkevia laivoja, jotka olivat täynnä huvimatkaajia. Lähetimme laivoille harhaanjohtavia suuntamerkkejä ja saimme ne haaksirikkoutumaan rantakiviin. Kuinka me nauroimmekaan, kun matkaajien riemunkiljahdukset muuttuivat kauhunhuudoiksi.” (Annien uni, Annie John, s. 93.) 

Jamaica Kincaid kuuluu siihen vahvaan karibialaisten naiskirjailijoiden joukkoon, joka nousi näkyvästi esille 1980-luvulla. Kincaidin aikalaisia ovat muun muassa Jamaikalta kotoisin olevat Michelle Cliff ja Erna Brodber, grenadalainen Merle Collins ja trinidadilainen Merle Hodge. Karibia käsittää varsin hajanaisen alueen niin maantieteellisesti, kulttuurisesti kuin kielellisestikin. Vaikka mistään yhtenäisestä Karibiasta tai yhtenäisestä karibialaisesta kirjallisuudesta ei siis voida puhua, löytyy karibialaisten kirjailijoiden teoksista kuitenkin monia yhteisiä teemoja. Yllä mainituille kirjailijoille on ollut tärkeää osoittaa, miten merkittävästi kolonialistinen historia on vaikuttanut – ja vaikuttaa edelleen – karibialaiseen identiteettiin, miten se on muokannut karibialaisia ihmisinä ja värittänyt heidän käsitystään omista juuristaan ja menneisyydestään. 

Eurooppalainen valtakulttuuri on aina pitänyt itseään kehittyneempänä ja sivistyneempänä kuin ei-eurooppalaiset kulttuurit, ja se on esittänyt valloittamansa kansat itseensä verrattuna alempiarvoisina, ajatteluun ja itseilmaisuun kykenemättöminä. Myös karibialaiset itse ovat historian saatossa omaksuneet tämän käsityksen itsestään ja sisäistäneet länsimaisen emämaansa arvot ja ihanteet. Toisaalta länsimaisen kulttuurin ja sen arvojen omaksuminen on monesti ollut ainoa keino pitää oma kulttuuri hengissä edes jotenkuten.  

Kaunokirjallisuus on onneksi tarjonnut väylän käsitellä ristiriitaiseen ja monikulttuuriseen kreoli-identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Kirjailijat ovat hylänneet länsimaiden tuottaman alistavan ja marginalisoivan kuvan karibialaisuudesta ja kyseenalaistaneet sen lähtökohdat. He ovat tietoisesti lähteneet luomaan toisenlaista kuvastoa alkuperästään ja kirjoittamaan omaa vastahistoriaansa länsimaisen historiankirjoituksen tilalle. 

Karibian historia eurooppalaisten valtioiden siirtomaina alkoi vuonna 1492, kun Kolumbus löysi saaret sattumalta etsiessään läntistä meritietä Intiaan. Yhteys Uuden ja Vanhan maailman välillä avasi portit monille kulttuurisille ja taloudellisille vuorovaikutuksille, mutta myös tuholle ja onnettomuuksille. Kolumbuksen saapumisen jälkeen saaria alun perin asuttaneet arawakit ja karibit katosivat lähes kokonaan 25–30 vuodessa. Eurooppalaisten mukana tuli tuhoisia tauteja, ja moni alkuperäisväestöstä sai surmansa pakkotyössä ankarissa oloissa tai järjestelmällisen teurastuksen uhreina. Kun Karibian saarilla 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa oli suuri arvo kukoistavan sokerinviljelyn takia, tuotiin sokeriruokoplantaasien työntekijöiksi orjia Afrikasta. Seuraavien kahden vuosisadan aikana maanosasta tuotiin yli viisi miljoonaa orjaa, joiden jälkeläiset muodostavat edelleen valtaosan Karibian nykyisestä väestöstä. Orjuuden lakkauttamisen jälkeen – mikä brittiläisissä siirtomaissa tapahtui vuonna 1834 – saarille saapui runsaasti työsopimustyöntekijöitä varsinkin Lähi-idästä, Kiinasta ja Intiasta. Siirtomaavallan murtuminen oli ratkaiseva käänne Karibialla. Silti saarten taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen riisto on jatkunut pitkään sen jälkeen.  

Edelleen turistien suosimilla ”paratiisisaarilla” voidaan nähdä merkkejä tästä kaikesta, painopisteet vain ovat muuttuneet. Avoimen poliittisessa esseessään A Small Place (1988) Jamaica Kincaid asettaa rinnakkain Karibian kolonialistisen historian ja turismin: vanhat kolonisoijat ovat korvautuneet kansainvälisten matkailuyritysten johtajilla ja paikalliset, mustien orjien jälkeläiset toimivat palvelijan asemassa saarille saapuville länsimaisille turisteille. Tuntuukin häiritsevältä, että vanhoja plantaaseja on sittemmin aivan kirjaimellisesti muutettu hotelleiksi. Kincaidin ryöpytyksen kohteeksi joutuu myös Sveitsi, jonka vauraus nojaa pitkälti Antiguan ja Barbudan kaltaisissa veroparatiiseissa tapahtuvaan rahanpesuun. Imperialismin vaikutukset ovat todellakin pitkäkestoisia.  

1950-luvulla monet karibialaiset lähtivät siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, Kanadaan tai Eurooppaan entisiin emämaihinsa. Muuttoliike pois Karibian saarilta onkin ollut aina voimakasta. Karibialaisten kulttuuriset juuret ovat niin hajallaan ympäri maailman eri mantereilla, että saarille kotiutuminen on ollut monille vaikeaa; suurin osa karibialaisista on alun perin tullut saarille jostakin muualta. Matkaan on aina lähdetty paremman elintason ja koulutuksen perässä. Lucyssa Kincaid sanoittaa lähtemisen tarvetta näin: ”ymmärsin, että synnyinpaikka voi tuntua sietämättömältä vankilalta ja ihminen voi haluta jotain aivan muuta kuin sitä mihin on tottunut, että uusi voi olla turvapaikka” (s. 100). Aiemmin mainituista Kincaidin aikalaisista kaikki Erna Brodberia lukuun ottamatta ovat muuttaneet pois Karibialta. Kincaid on heistä toistaiseksi ainut, jonka teoksia on suomennettu. 

 

Edessä yksi tie 

Annie John on 1950- ja 1960-lukujen Karibialle sijoittuva intensiivinen, minämuotoon kirjoitettu kuvaus Annie-nimisestä tytöstä ja tunnemylläkästä, jota hän käy läpi kasvaessaan lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Kirja kuulostaa siis päällisin puolin melko perinteiseltä nuoren tytön kasvutarinalta teini-iän kapinoineen, mutta Kincaid lisää tarinaan sellaisia kerroksia ja syvyyksiä, että se kasvaa hyvin moniselitteiseksi. Karibian kolonialistinen historia on Annie Johnissa koko ajan läsnä ja määrittää Annien elämänpiiriä kaikin tavoin. 

10-vuotias Annie elää Antiguan saarella rakastavien vanhempiensa ainoana lapsena. Suhde varsinkin äitiin on kiinteä ja lähes symbioottinen. Annie seuraa äitiään kaikkialle, ihailee ja palvoo tätä ja kaikkea mitä tämä tekee. Äiti puolestaan hukuttaa Annien rakkaudenosoituksiin valmistamalla Annielle tämän lempiruokia, ompelemalla heille kummallekin pukuja samasta kankaasta ja kertomalla rakastavia tarinoita ajasta, jolloin tytär oli vasta sylivauva. Äiti ja tytär ovat täysin erottamattomat, heillä on jopa sama nimi: Annie. 

Kun Annie tulee teini-ikään, suhde äitiin alkaa rakoilla. Äiti on hyvin tarkka siitä, mitä Annie saa tehdä, kenen kanssa seurustella, miten käyttäytyä ja miten puhua. Annie joutuu esimerkiksi käymään pianotunneilla, mikä ei lainkaan kiinnosta häntä. Äidin näkökulmasta moitteettomat käytöstavat, kristinusko, pyhäkoulu ja pianotunnit ovat kuitenkin elintärkeitä tytön ”kunniallisuuden” kannalta. Äiti on omaksunut länsimaiset arvot ja haluaa kasvattaa tyttärensä niiden mukaan, opastaa tätä englantilaisiin hyviin tapoihin, säädyllisyyteen, siisteyteen ja korrektiuteen. 

Annien värikäs ja ristiriitaisissa tunteissa vellova sisäinen maailma avautuu lukijalle upeasti pala palalta.

Annie on kuitenkin vilkas ja utelias, melko ilkikurinenkin lapsi, eivätkä häntä kiinnosta äidin vaalimat hyvät tavat tai ohjeet siitä, miten kotityöt tulisi suorittaa. Annie tekee kaikkea kiellettyä salassa äidiltä, hän pelaa marmorikuulilla, laulaa afrikkalaisten orjien aikoinaan kehittelemästä musiikkiperinteestä nousevia calypsoja ja tapaa ystäviä, joita ei saisi tavata. Ensin pienet valheet kasvavat suuremmiksi, sitten kapinasta äitiä kohtaa tulee avoimempaa. Samaan aikaan Annie alkaa ymmärtää kotisaarensa historiaa ja sen merkitystä 

”Mutta me, nykyiset orjien jälkeläiset, tiesimme erinomaisesti mitä todella oli tapahtunut ja mikäli kortit olisi voitu jakaa uudelleen, olisimme me toimineet toisin. Olen täysin varma, että jos omat esi-isämme olisivat menneet Afrikasta Eurooppaan ja kohdanneet siellä asuvia ihmisiä, he olisivat heti ensi näkemältä kunnioittaneet eurooppalaista elämäntapaa ja sanoneet: ’Miten miellyttävää’, ja sitten palanneet takaisin kotiin kertomaan siitä tuttavilleen.” (Annie John, s. 99100.) 

Annie alkaa hiljalleen ymmärtää, mitä ero valloittajien ja valloitettujen, valkoisten ja mustien, isäntien ja orjien välillä tarkoittaa. Samalla, kun Annien tietoisuus omasta asemastaan ja paikastaan historiassa kasvaa, alkaa myös lukija ymmärtää Annien tunteita ja motiiveja uudella tavalla. 

Annie tuntee suoranaista vihaa, vaikka hän ei vielä täysin osaakaan sanoa, mistä nämä voimakkaat tunteet kumpuavat. Kotisaaren jämähtäneisyys, jota äiti edustaa, tuntuu Anniesta sanoin kuvaamattoman ahdistavalta. Hän ei tunne mahtuvansa tarkasti rajattuun, ahtaaseen tytön rooliin, jota hänelle tarjotaan. Annie kasvaa jopa fyysisesti ulos tästä siveän nuoren naisen muotista: yhtäkkiä vaatteet jäävät pieniksi, vanha sänky liian lyhyeksi. Annien mielessä alkaa kasvaa ajatus pois lähtemisestä. Hän haluaa pois kotisaareltaan, pois ikuisen auringon alta, pois äidin vaikutuspiiristä. Ja kun Annie on 17-vuotias, hän lähtee Englantiin, jossa aikoo opiskella sairaanhoitajaksi. 

”Sillä olin päättänyt, että mitä tahansa tapahtuneekin, oli edessäni enää yksi tie, ja se johti pois kotoa, pois äidistäni, pois isästäni, pois ainaisen sinitaivaan alta, pois ainaisen auringon paahteesta, pois niiden ihmisten luota jotka alituiseen sanoivat minulle: ’Se tapahtui silloin kun äitisi odotti sinua.’ Jos minun olisi pitänyt selittää, miksi tunsin tällä lailla – vaikka olisin saanut pohtia syitä siihen vuosikausia – en olisi päässyt puuta pitemmälle. Tiesin vain että tunsin niin, ja että se oli elämäni voimallisin tunne.” (Annie John, s. 169–170.) 

Kincaidin kerronta Annie Johnissa tuntuu aluksi koruttomalta ja vähäeleiseltä. Kielen niukkuus on kuitenkin vain pintaa, sillä lukija ajautuu nopeasti äkkivääriin syvyyksiin. Annien värikäs ja ristiriitaisissa tunteissa vellova sisäinen maailma avautuu lukijalle upeasti pala palalta. Lapsuuden uteliaisuus ja viattomuus ja toisaalta teini-ikäisen Annien masentuneet ja synkät ajatukset välittyvät lukijalle aitoina. Romaanin runsaat tapahtumat eivät noudata juuri minkäänlaista kronologista järjestystä, tapahtumat poukkoilevat ja säntäilevät oman logiikkansa mukaan kuin lapsen ajatukset konsanaan. Silti lopputulos on hallittu ja jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa tarinassa. 

 

Satojen vuosien painolasti 

”Huone, jossa makasin, oli keittiön viereinen pikku huone – kotiapulaisen huone. Olin tottunut pieniin huoneisiin, mutta tämä oli eri tavalla pieni. Katto oli hirveän korkealla ja seinät ulottuivat kattoon saakka niin että huone oli kuin laatikko – sellainen, jossa olisi hyvä kuljettaa pitkänmatkan rahtia. Mutta minä en ollut rahtitavaraa. Olin vain kotiapulaisen huoneessa asuva onneton nuori nainen, enkä ollut edes kotiapulainen.” (Lucy, s. 13.) 

Lucya voidaan pitää eräänlaisena jatkona Annie Johnille, vaikka päähenkilö ei olekaan sama. Lucy kuitenkin tavallaan jatkaa tarinaa siitä, mihin Annie John jää. Annie lähtee Englantiin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja Lucy alkaa siitä, kun Lucy-niminen minäkertoja saapuu 1960-luvun lopulla Karibialta New Yorkiin au pairiksi aikeenaan opiskella tuohon samaan ammattiin. Siinä missä äidin vahva läsnäolo määrittelee Annie Johnin elämää, Lucyn elämässä merkitsevää on äidin täydellinen poissaolo. Lucy on katkaissut tai ainakin yrittänyt katkaista kaikki siteensä entiseen elämäänsä. Hän ei vastaa äidiltä tuleviin kirjeisiin eikä edes avaa niitä. Silti kirjeet merkitsevät Lucylle arvaamattoman paljon, ja hän tunkee ne kaikki rintaliiveihinsä ja kuljettaa niitä mukanaan kaikkialle. 

Lucy on tarkkailija, joka tekee uudesta ympäristöstään ja ihmisistä ympärillään tarkkoja havaintoja. Hän näkee hyvin selvästi niin yltäkylläisen elämän onttouden, rapistuvat ihmissuhteet kuin ympärillä vallitsevat valtasuhteetkin. Lucyn isäntäperheeseen New Yorkissa kuuluvat äiti Mariah, isä Lewis ja neljä hyvin käyttäytyvää tytärtä, joita Lucy hoitaa. Perhe on varakas ja elää Lucyn silmissä kaikin puolin etuoikeutettua elämää. Vaikka perheessä kaikki ovat Lucylle ystävällisiä, hänelle osoitetaan silti pienin elein, että hän on ulkopuolinen, vieras perheessä, eikä kuulu perheen hyvin toimeentulevien, valkoisten ystävien joukkoon. Lewis jopa kutsuu Lucya toistuvasti ”Vierailija rukaksi”. Lucy ystävystyy Mariahin kanssa, mutta tämäkin suhde on monimutkainen, ja ystävyyttä värittävät monet väärinymmärrykset. Tiukan paikan tullen myös Mariah haluaa osoittaa Lucylle oman valta-asemansa; sen, kuka on emäntä ja kuka palvelija. Aluksi Lucy alistuu tähän tuttuun roolileikkiin: ”Minä en ollut mies: olin nuori nainen maailman laidalta, ja lähtiessäni kotoa olin ottanut harteilleni palvelijan viitan” (Lucy, s. 101). 

Lämpimistä väleistä ja kiintymyksestä huolimatta Lucy ja Mariah ovat lähes kaikesta eri mieltä ja heidän käsityksensä monista asioista ovat täysin vastakkaiset. Kumpikaan ei täysin pysty ymmärtämään toisen kokemusmaailmaa, ja Lucy ihmettelee jatkuvasti: ”miten ihmisestä tulee tuollainen?”. Lucy ajattelee, että Mariahille asiat ovat itsestään selviä, ettei Mariahin ole koskaan tarvinnut epäillä mitään elämässään tai kasvattaa itsevarmuuttaan tietoisesti. Mariah puolestaan yrittää selittää Lucyn kokemia monimutkaisia tunteita länsimaisesta näkökulmasta käsin, Freudin teorioilla ja valkoisella feminismillä – siis asioilla, jotka eivät kosketa Lucya millään tavalla. 

Lucy on joutunut opettelemaan ulkoa William Wordsworthin pitkää runoa kukista, joita hän ei ole koskaan nähnyt missään muualla kuin painajaisunissaan, sillä Karibialla ei kasva narsisseja.

Kun Lucy näkee New Yorkissa ensimmäisen kerran narsisseja, hän joutuu suunniltaan. Mariah rakastaa narsisseja ja haluaisi Lucyn ihailevan keväisiä kukkia samalla tavalla kuin hän itse. Lucylle narsissit tuovat kuitenkin mieleen huonoja muistoja lapsuudesta. Lucy on joutunut opettelemaan ulkoa William Wordsworthin pitkää runoa kukista, joita hän ei ole koskaan nähnyt missään muualla kuin painajaisunissaan, sillä Karibialla ei kasva narsisseja. Narsissit on kuitenkin esitetty Lucylle eräänlaisena ulkopuolelta tulevana standardina sille, millaisia kauniiden kukkien tulee olla. Vihdoin katsellessaan oikeita narsisseja Lucy alkaa tuntea raivoa. Hän haluaisi repiä kukat juurineen irti maasta. Lucy yrittää kuvailla Mariahille, miten kyse ei ole itsessään narsisseista tai Wordsworthistä vaan siitä, että on olemassa valloitettuja ja valloittajia. Kukat, joita Mariah pitää kauniina, tuovat Lucyn mieleen muiston kolonialismista ja vääryydestä.

Lucy ja Mariah ovat kolonialismin luoman valtahierarkian eri päissä, ja heidän välissään on monta sataa vuotta historian painolastia. Mariah ei kuitenkaan näe tai halua nähdä alistavaa järjestelmää, jonka seurauksena antigualaiset lapset opettelevat ulkoa brittiläisiä runoja. Lucy sanoo: ”Ei se ollut hänen vikansa. Ei se ollut minunkaan vikani. Mikään ei silti muuttaisi sitä, että siinä missä hän näki kauniita kukkia, minä näin surua ja katkeruutta. Saatoimme molemmat vuodattaa niiden vuoksi kyyneliä, mutta meidän kyynelemme eivät maistuneet samalta.” (Lucy, s. 35–36.) 

Lucy ei kuitenkaan suostu enää alistumaan siihen muottiin, johon hänet on haluttu laittaa. Hän aikoo pyristellä irti palvelijan viitasta, jättää menneisyyden taakan taakseen ja määrittää itse oman tulevaisuutensa – päättää itse, mitä hänestä tulee. Melko pian New Yorkiin saapumisensa jälkeen Lucy keskeyttääkin sairaanhoitajan opinnot ajatellen, ettei muiden palveleminen voi olla ainut työ, johon hän kelpaa tai pystyy. Lucy alkaa keskittyä valokuvaamiseen. Kameran avulla hän voi katsoa maailmaa ja itseään juuri sellaisen linssin läpi kuin itse haluaa. Lähtö Karibialta on ollut tämän kannalta välttämätöntä. Lucyn on pidettävä etäisyyttä äitiinsä, jotta ei ”näkisi joka eleessä, jokaisissa kasvoissa, jokaisessa sanassa satoja vuosia” (Lucy, s. 37). 

Lucy on kertojana paljon suorasukaisempi kuin Annie John. Sanavalmis Lucy kertoo mielipiteensä muitta mutkitta toisten reaktioista piittaamatta, ja hänen usein humoristisessa äänessään on toisinaan pilkahdus ironiaa. Lucyn kielessä on samaa petollista yksinkertaisuutta kuin Annie Johnissa. Kirja voisi olla hyvin nopealukuinenkin, mutta Lucyn yksinkertaisilla sanoilla on valtava paino. Tekstistä löytyy valtava määrä kerroksia ja merkityksiä, jotka Annie Johnin tapaan paljastuvat vasta vähitellen. 

 

Sisarteosten vihaiset nuoret naiset 

Luin kirjat aikajärjestyksessä, eli Annie Johnin ensin ja sitten Lucyn. Jäin miettimään, minkälainen Lucyn lukukokemus olisi ollut ilman Annien tarinaa. Lucyn lapsuudesta Karibialla ei kerrota kovinkaan paljon. Kincaid raottaa vain vähän Lucyn lapsuutta ja suhdetta äitiin siitäkin huolimatta, että äiti tuntuu ohjailevan kaikkea Lucyn toimintaa jopa merten takaa. Äidin ajatteleminen herättää Lucyssa raivoa, mutta lukijalle ei paljasteta, mitä äidin ja tyttären välillä oikeastaan on tapahtunut. Lukijana täytän tarinan aukot automaattisesti Annie Johnin lapsuuden tapahtumilla. Nuori Annie toteaa moneen kertaan, ettei tiedä, miksi tuntee niin kuin tuntee. Lucy, joka on hyvin tietoinen historian merkityksestä, antaa tarkan selityksen kaikille näille Annien epämääräisille tunteille, joita tämä ei itse kykene nimeämään. Tämä linkittää mielessäni Annien ja Lucyn tarinat entistä syvemmin yhteen. 

Samaan tarinajatkumoon Annie Johnin ja Lucyn kanssa voitaisiin nostaa myös Kincaidin esikoisteos At the Bottom of the River (1983). Se on suorastaan hypnoottisen runollinen teos, jossa Annien äitiä muistuttava hahmo luettelee tyttären velvollisuuksia kuin loitsuja. Langetetut velvollisuudet ovat samoja, jotka ahdistavat Annie Johnia ja tarkoittavat samaa mustalle tytölle varattua palvelijan roolia, josta Lucy pyristelee eroon. Kaikissa kolmessa teoksessa tuntuu esiintyvän sama tuttu nainen, yltiöpäinen hoivaaja ja pelottava pyhimys, johon tytär haluaa ottaa etäisyyttä. Ja silti, kaikesta huolimatta, äiti muistuttaa kirjeessä tytärtään, että hän rakastaisi tätä aina ja että tyttären koti ”ei olisi koskaan missään muualla kuin hänen luonaan” (Lucy, s. 133). Lucy polttaa tämän kirjeen. 

Jatkona näille teoksille voi nähdä myös romaanin Mr. Potter, jossa jo keski-ikään ehtinyt kertoja, Elaine nimeltään, palaa Yhdysvalloista synnyinseudulleen Karibialle ja alkaa jäljittää etäiseksi jääneen isänsä tarinaa. Mr. Potter on Kincaidin tuotannossa siinä mielessä poikkeuksellinen, että se keskittyy äiti–tytärsuhteen sijaan isän hahmoon. Yleensä isät ja miehet ovat Kincaidin romaaneissa täysin sivuosissa.  

Viha toimii kirjoissa liikkeelle panevana voimana, se antaa romaanien molemmille kertojille sysäyksen muutokseen.

Annie John ja Lucy ovat osittain omaelämäkerrallisia teoksia. Kirjoissa on useita yksittäisiä tapahtumia, jotka muistuttavat Kincaidin omaa elämänpolkua. Päähenkilöt eroavat kirjailijasta (ja myös toisistaan) niin taustoiltaan kuin tarinoiltaankin. Mutta myös nämä omaelämäkerralliset ainekset osaltaan houkuttelevat lukemaan Lucyn ikään kuin Annie Johnin jatko-osana. En kuitenkaan loppujen lopuksi usko, että kirjoja on tarkoitettu suoraan osaksi samaa tarinamaailmaa. Kaikilla kertojilla on eri nimet – vaikkakin Kincaid leikittelee omaelämäkerrallisilla elementeillä nimeämällä Lucyn ja Elainen omiksi kaimoikseen eli Pottereiksi, ja Mr. Potterin päähenkilön Elainen Kincaid nimeää vieläpä omalla oikealla etunimellään. Lisäksi niin kertojat kuin romaanien tyylitkin poikkeavat toisistaan. Siinä missä Annie John on kuvaileva ja runsailla metaforilla maalaileva, on Lucy suoraviivainen ja enemmän toteava. Annie on ainut lapsi, Lucylla on liuta sisaruksia. Enkä ole varma, tuntuvatko 10-vuotias, eloisa ja kapinallisen kuriton, silti päämäärätietoinen Annie, ja tarkkailijan roolin omaksuva ja itseään etsivä Lucy aivan samalta henkilöltä. Välillä tuntuvat – tunnistan heissä monia yhteisiäkin piirteitä, kuten vihan: Annie ja Lucy ovat molemmat vihaisia nuoria naisia.  

Kincaidin teoksia on toisinaan kritisoitu siitä, että ne ovat liian vihaisia. Haastateltaessa Kincaid on usein vastannut kriitikoille, että hän uskoo monien pelkäävän vihaa tunteena, pelkäävän sitä, että viha on yksinkertaisesti perusteltua. En lukijana voi tuomita Annien ja Lucyn toisinaan esiin nousevaa riidanhalua tai hyökkäävyyttä; asetelma, jossa nämä nuoret naiset ovat, on yksinkertaisesti epäreilu. Viha toimii kirjoissa liikkeelle panevana voimana, se antaa romaanien molemmille kertojille sysäyksen muutokseen. Juuri viha saa Annien ja Lucyn kasvamaan, irtautumaan menneestä, löytämään autenttisen itsensä ja puhkeamaan kukkaan.  

”[Mariah] sanoi: ’Sinä taidat olla todella vihainen ihminen.’ ja hänen äänensävynsä oli kauhean säikähtänyt ja säälivä. Ehkä minun olisi pitänyt sanoa jotain rauhoittelevaa, ehkä olisi pitänyt väittää vastaan. En kuitenkaan tehnyt niin. Sanoin: ’Totta kai olen. Miten muutenkaan?’” (Lucy, s. 101.) 

Annie John ja Lucy ovat puhuttelevia kuvauksia nuoren tytön kasvusta, identiteetin muotoutumisesta ja oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Mennyt määrittää Annieta ja Lucya yhtä paljon kuin nykyisyyskin, mutta kuten molemmat kertojat osoittavat, menneen kanssa voi oppia elämään, sille voi vetää rajan. Tällöin menneisyydestä tulee ”se persoona, joka et enää ole, ne olosuhteet jotka eivät enää vallitse” (Lucy, s. 143). 

Dela artikeln:

 

Eeva Salonius

Kirjoittajakuvaus: Kirjoittaja on turkulainen käsikirjoittaja ja sanataidetyöläinen.