Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä

”Nuoruutemme pessimismi on hyödyllisenä painolastina miehuutemme purressa”. Tämä V. A. Koskenniemen aforismi on yksi avaintodisteista Anssi Sinnemäen analysoidessa kansalliskirjailijan jättämää perintöä. Kirjalliseen kuvaukseen Koskenniemi ei suvainnut asioiden näkemistä ”todellista pimeämpinä”, mutta kirjallisessa elämäntavassa ”mondeeni poseeraus” oli suvaittavaa.

Trifonovin syndrooma on kirjallisuuden harrastajalle kuin kultaa ja rihkamaa sekoittava aarrearkku.

Koskenniemi-sitaatti sopisi hyvin Anssi Sinnemäen omaksi motoksi, ainakin kyseisen analyysin sisältävän juhlakirjan kohdalla. Trifonovin syndrooma -kokoelmassa Sinnemäki käsittelee kaunokirjallisuutta tekijöidensä psykologisina ponnistuksina, yrityksinä käsitellä pessimismin juuria ja ahdistavaa aikakautta.

Sinnemäen psykologisoiva ote tuntuu monin paikoin ylitulkinnalta ja niissä yhteyksissä kirjallisuushistorian aineksia hylkivältä. Aiheet ovat kokoelman esseissä kuitenkin kiinnostavampia kuin näkökulma. Trifonovin syndrooma on kirjallisuuden harrastajalle kuin kultaa ja rihkamaa sekoittava aarrearkku. Kirjassa näkyy klassikoiden kanssa eläneen lukijan kunnioitus traditiota kohtaan ja monilahjakkaan kirjoittajan kiinnostus löytää siihen uusia näkökulmia, välillä hyvinkin mielikuvituksellisin keinoin.

Kotona historian näyttämöllä

Trifonovin syndroomaan mahtuu niin perinteistä kirjallisuusesseetä kuin kritiikkiä ja metakritiikkiä, keskustelua klassikkoteosten tulkinnoista. Sinnemäki on pitkän linjan kriitikko ja vanhan koulukunnan vasemmistolainen toimittaja, tunnettu muun muassa Kulttuurivihkojen päätoimittajana ja oman pienkustantamon, Tamara Pressin pyörittäjänä.

Nimiessee neuvostokirjailija Juri Trifonovista (1925–1981) vie suoraan sille historian näyttämölle, joka Sinnemäkeä kirjallisuudessa kiinnostaa: tekijän kotiolot. Essee alkaa haastattelusta kirjailijan kotona, käsittelee keskustelun yhteydessä tekijän tuotantoa ja elämänvaiheita, ja analysoi sitten teosten suhdetta poliittiseen henkilöhistoriaan.

Trifonovin paikka osana neuvostokirjallisuutta ja tämän välittyminen 1960–70-lukujen suomalaiselle yleisölle jää täysin hämäräksi esseessä. Mutta Sinnemäellä on tällaisissa teksteissä kyky viedä lähelle kirjailijaa ja houkutella lukemaan tämän tuotantoa.

Aivan toista tyylilajia edustavat esseemäiset kritiikit J. D. Salingerista, Leif GW Perssonista ja Jorge Luis Borgesista. Ne olisi voinut jättää pois tästä kokoelmasta, koska niissä ei availla kirjallisuushistorian suljettuja ovia kuten muissa kirjan esseissä. Päteviä esittelyjä nekin, toki, ovat omassa lajissaan.

Isätrauma taiteen taustalla

Näkökulma sanataiteen pimeään puoleen on kiinnostavampi Sinnemäen pohtiessa kirjailijaprofiileja tekijöiden elämäkerroista käsin. Kokoelman keskeltä löytyy kirjan leipäteksti, voisi sanoa että suorastaan pienoiseepos aiheesta. ”Kirjailijan urapolku luonnonvalintana” -esseessä Sinnemäki esittelee pitkän joukon kirjailijoita, joilla isätrauma (joillakin äidin mielisairaus) on vähintäänkin yksi keskeinen motiivi taiteen tekemisessä. Tähän joukkoon Sinnemäki laskee myös itsensä.

Sinnemäen ryöppyävä esitys isätrauman työstäjistä on omalla tavallaan vakuuttava.

Kyse on taiteilijoista, joilla isän menetys on – Sinnemäen sanoin – vaikuttanut ”valikoitumiseen kirjailijaksi”. Kirjailijatyön motiivina ei siis olisi pelkästään freudilainen tarve palata lapsuuden idylliin, vaan myös yritys ratkaista ”kuoleman mysteeri”.

Oman kokemukseni perusteella tällaiset psykologisoivat mallit tuottavat enemmän tietoa psykologiasta kuin sanataiteesta. Mutta Sinnemäen ryöppyävä esitys isätrauman työstäjistä on omalla tavallaan vakuuttava. Kotimaisista kirjailijoista mukana ovat muun muassa J. L. Runeberg, Aleksis Kivi, Gunnar Björling, Mika Waltari, Katri Vala, Väinö Linna, Kalle Päätalo, Pentti Saarikoski, Jörn Donner, Hannu Mäkelä ja Ulla-Leena Lundberg. Todisteaineiston vyörytykseen keskittyvä esittely jää harmi kyllä luettelomaiseksi ja monin tavoin keskeneräiseksi.

Mitä todisteaineiston perusteella voisi sitten vähintäänkin väittää?

Että tietyn kirjailijapolven tuotannosta voisi löytää kuolemanpelon muokkaamisen runolliseksi ironiaksi edeltävän sukupolven vallanpitäjiä kohtaan? Ehkäpä. Ulkomaisista esimerkeistä ovat mukana niin Trifonov kuin Fjodor Dostojevski, Émile Zola, Albert Camus, Göran Tunström, Selma Lagerlöf ja Sylvia Plath.

Henkilöhistoriasta poliittiseen historiaan vaikuttavaa ”hiusmurtumaa” tarkoittaa myös kirjan nimi, ”trifonovin syndrooma”. Trifonovin kohdalla tämä kapinallisuus laventui koko neuvostojärjestelmää kohtaan ja, Sinnemäen mielestä, oli ratkaisevassa asemassa järjestelmän murtamisessa. Se on melkoinen väite, jota Sinnemäki ei lähde avaamaan edes ilmeisintä reittiä eli Trifonovin vastaanotosta venäläisissä kulttuuripiireissä.

Kiiloja akateemiseen kirjallisuushistoriaan

Kirjallisuushistorian vuosisata on lyhyempi kuin kansakunnan historia. Kivi, Kilpi ja Kallas ovat edelleen keskuudessamme aivan eri tavoilla kuin edes Paasikivi ja Kekkonen. Kirjallisten vaikutteiden kytkeytymistä sukupolven taakse ei kuitenkaan käsitellä oppikirjoissa eikä se ole suosittua nykypäivän akateemisessakaan historiassa, pikemminkin päinvastoin.  Siksi Sinnemäen kaltaisten dinosaurusten laaja lukeneisuus antaa uskottavuutta esseille, joissa pohditaan Kiven ”Kihlauksen” (1866) vaihtoehtoista lukutapaa tai V. A. Koskenniemen asemaa kirjallisuuden oppimestarina. Vaikka vaihtoehtoinen lukutapa on kiinnostuneempi tekijöistä kuin teoksista, mukana seuraa sulavia luonnehdintoja kirjailijoista itsestään.

Esseet muistuttavat kirjallisen kulttuurin edellyttämästä sukupolvet ylittävästä keskustelusta klassikoiden äärellä.

Isätraumaa käsitelleen esseen lisäksi metodiltaan vieläkin kyseenalaisempi on ”Runon elementit”, joka on toinen aiemmin julkaisematon teksti kokoelmassa. Siinä Sinnemäki analysoi neljän nykyrunoilijan kokoelmaa ”elementtidominanttien” kuvastona. Metodin, ja valitettavasti myös tulkinnan, perustana on Gaston Bachelardin väite siitä, että kaikki kirjallisen mielikuvat palautuvat ”alkuelementteihin”, so. maa, ilma, tuli ja vesi. Tekijästähän tämä essee tuo esille enemmän kuin kohteestaan, mikä juhlakirjassa täyttänee paikkansa, mutta inspiraation lähteitä akateemisen tutkimuksen haastamiseen löytäisi kyllä helpomminkin – kuten Sinnemäki muissa esseissään todistaa.

Kirjan kymmenestä esseestä kahdeksan löytyy julkaistuna suhteellisen tuoreista  (2008-2016) tiede- ja kulttuurilehdistä. Niiden kokoaminen yksiin kansiin on silti perusteltua muutenkin kuin juhlakirjan näytteeksi ja täytteeksi. Yhdessä esseet muistuttavat kirjallisen kulttuurin edellyttämästä pitkäjänteisestä, sukupolvet ylittävästä keskustelusta klassikoiden äärellä. Ikätaiteen 70-vuotisjuhlaa viettävältä Sinnemäeltä se on käypä lahja lukijakansalle. Onnittelut molemmille osapuolille!