Tartunta

Palkittu esikoisromaani seuraa vuorotellen päähenkilön suvun tarinaa ja yleisemmin AIDS-epidemian vaiheita 1980-luvulla, mutta perspektiivien vaihtelu ei aivan toimi.

Anthony Passeronin vuonna 2022 ilmestynyt esikoisromaani Les Enfants endormis oli suurmenestys: myönteisiä ja ylistäviä arvioita, useita palkintoja sekä käännöksiä 16 kielelle. 

Kirjan luokitteleminen romaaniksi tosin ei ole aivan yksiselitteistä. Nizzassa opettajana työskentelevä Passeron (s. 1983) on määritellyt teoksensa yhdistelmäksi ”muistoja, kesken jääneitä tunnustuksia ja dokumentoituja tapahtumaketjuja” (s. 12). 

Kirjailija ilmoittaa esipuheessa, että hän haluaa kertoa perheensä ja sukunsa unohduksiin painetun tarinan, keskittyen erityisesti AIDSiin kuolleeseen setäänsä. Teos perustuu tositapahtumiin, ja jää epäselväksi, onko niiden päälle lisätty fiktiivisiä elementtejä. Onko kyseessä romaani vai tietokirjan ja perhekronikan yhdistelmä?

Onko kyseessä romaani vai tietokirjan ja perhekronikan yhdistelmä?

AIDSin synty

Désiré-sedän tragedia lomittuu 1980-luvun alussa alkaneen AIDS-epidemian yleiseen kuvaukseen. Joka toisessa luvussa kerrotaan Nizzan takamaiden pikkukylässä asuvan kertojan perheestä, joka on ahkeruudella noussut rahvaasta pikkuporvarien säätyyn. Isältä pojalle periytynyt lihakauppiaan ammatti tuo arvostetun aseman kyläyhteisössä. Suljetussa yhteisössä perheen maine on kaikki kaikessa. Nyt se on uhattuna. Kertojan isän veli, Désiré, elää huikentelevaista nuoren miehen elämää, johon huumeet hiljakseen tulevat mukaan. Vanhemmat eivät suostu näkemään varoitusmerkkejä hemmotellun esikoispoikansa tekemisissä. 

Kun totuus paljastuu, alkaa heroiinikoukussa rimpuilevan pojan elämän tosiasioiden salailu kyläyhteisöltä. Tähän liittyy myös vanhempien itsepetos. He eivät millään ota uskoakseen, että sekä poika että tämän vaimo ovat sairastuneet uuteen pelottavaan tautiin, jonka pitäisi olla vain homomiesten ongelma. Panokset kasvavat, kun selviää, että Désiré puolisoineen on siirtänyt taudin myös tyttärelleen jo tämän syntyessä. 

Kirjan joka toinen luku puolestaan raportoi AIDSin eli ranskalaisittain SIDAn alkuvaiheet yleisellä tasolla 1980-luvun alusta alkaen. Tutkijat Yhdysvalloissa ja Ranskassa ihmettelevät homomiesten keskuudessa leviävää tuntematonta sairautta. Kestää vuosia ennen kuin viimein selviää, mikä aiheuttaa rajun ja kuolemaan johtavan immuunikadon potilaissa. Outoa epidemiaa Ranskassa ensimmäisinä tutkineet Willy Rozenbaum ja Jacques Leibowitch kohtaavat monenlaisia vastoinkäymisiä. Heidän kiinnostuksen kohteensa on kaikkea muuta kuin suosittu lääketieteilijöiden piirissä, sairaalatkaan eivät erityisesti halua potilaita hoidettavakseen. Monet potilaat joutuvat sukulaistensa hylkäämiksi. 

Maailmanlaajuinen kohu AIDSin ympärillä kiihtyy ja tutkijat Atlantin molemmin puolin ajautuvat myös henkilökohtaisiin kahnauksiin. Omista teorioista halutaan pitää viimeiseen asti kiinni, ja kilpailevien tutkijoiden tuloksia sivuutetaan silkasta turhamaisuudesta. Lopulta vuonna 2008 ranskalaistutkijat Luc Montagnier ja Françoise Barré-Sinoussi saivat lääketieteen Nobel-palkinnon ansioistaan HIV:n löytämisessä. 

Läheltä ja kaukaa

Sampsa Peltosen käännös tavoittaa lähtökielen vivahteet hyvin, tai pikemminkin vivahteiden vähyyden. Tartunta ei ole kielen mahdollisuuksilla ilottelevaa proosaa. Kerronta etenee lyhyissä luvuissa ja teksti on suoraviivaista, lauseet eivät koreile ja kertojan ääni on kurinalainen. Tyyli on milteipä journalistista tai vähintäänkin asiaproosamaista. Passeron kerää palasia, asettelee ne näkyville ja antaa niiden puhua.

Kloorin haju. Se on minun hajumuistoni isovanhempieni kodista. Yhdistän hajun Louisen epätoivoon, kun hänen poikansa palasi sairaalasta takaisin kotiin kuin kylän ensimmäinen ruttotautinen sitten keskiajan. Edes suuren Nizzan suuressa sairaalassa ei osattu tehdä Désirén hyväksi yhtään mitään. (s. 117.)

Etäisyyden vaihteleminen kerronnassa on yksi kirjailijan keinoista saada proosateksti elämään. Lukija tönäistään hereille kuvaamalla välillä läheltä ja välillä kaukaa. Tähän Tartunta selvästikin pyrkii, mutta tavoite jää osittain saavuttamatta. Tietokirjamaiset luvut AIDSin arvoituksen selvittämisestä lääketieteen näkökulmasta katkaisevat Désirén ja suvun tarinan, johon lukija on samaistumassa. Jännite herpaantuu. Passeron ei saa tyylilajin vaihtoa täysimääräisesti toimimaan, vaikka ymmärrän hyvin, mitä hän sillä tavoittelee. Historiallinen perspektiivi ja henkilökohtainen kokemus voisivat yhdistyä saumattomasti, mutta nyt yritys jää puolitiehen.

Tyyli on milteipä journalistista tai vähintäänkin asiaproosamaista.

 

Teoksen takakanteen on painettu nobelisti Annie Ernaux’n ylistyssanat: ”Niin voimakas ja koskettava teos, että se viipyy mielessä pitkään. Suurenmoinen.” Tartunta on kelpo teos, ei siinä mitään. Mutta ei aivan niin mestarillinen kuin Ernaux esittää. Kirjamaailmassa ylenpalttisia kehuja annetaan nykyään hivenen liian helposti. 

Kiinnostavaa, nyt jo unohtumassa olevaa tietoa AIDS-epidemiasta teos tarjoaa yllin kyllin. Unohtamisen vastustamisen teema piirtyy esiin. Kirjailija kirjaa ylös katoamassa olevaa omaa perhehistoriaansa ja samalla palauttaa mieleemme lähihistorian dramaattiset vaiheet. Meitä muistutetaan AIDS-epidemian synnyttämästä panikoinnista ja hysteriasta sekä tiedemaailman kiihkeistä kiistoista ja valtakamppailuista. Kertoja kirjoittaa esiin muistot ja jäljet sukulaisistaan ja selvittää itselleen asioita, joita ei lapsena pystynyt käsittämään.