Kuihtuminen

Kuihtuminen käy autofiktion kimppuun nimiä mainiten. Kriitikko jää miettimään, onko teos niin poikkeuksellinen kuin miltä näyttää.

Autofiktion trendikkyys on turruttanut jo kirjailijat, ehkä myös lukijat. Antti Hurskainen yrittää herätellä meitä turtumuksesta. Hurskaisen autiofiktiota parodioiva romaani Kuihtuminen (2021) zoomaa niin lähelle elävää ihmistä, että kanteenkin on painettu millintarkka lähikuva karvaisesta selkänahasta ja siihen tatuoidusta otsikosta. Lähikuvan tarkkuus on tietysti harkittua huijausta. Näkökulma tuodaan niin iljettävän lähelle ihmistä, että kansi näyttää kertovan enemmän kuin totuuden.

Samalla taktiikalla toimii kirjan sisältökin. Hurskainen on rakentanut teoksensa päähenkilöstä anonyymin maakuntakirjailijan, joka ikänsä ja kokemuksensa puolesta voisi muistuttaa Hurskaista itseään. Eroavuudet ovat ratkaisevissa yksityiskohdissa, kuten siinä, että karikatyyrinsä tavoin Hurskainen ei ole eronnut Kirjailijaliitosta.

Kuihtumisen minäkertoja, keski-ikää lähestyvä mieskirjailija, tekee hidasta matkaa kotimaisen proosan takakentällä, Kuopiosta Kouvolaan. Matkan varrella hän käy lävitse kaiken mikä kirjallisessa kulttuurissamme on näännyttävän pikkusieluista ja median ehdoilla poseeraavaa. Tarina alkaa Minna Canthille omistetusta kirjallisuustapahtumasta, joka on nöyryyttävä kirjailijalle ja yhdentekevä yhdeksän hengen yleisölle. Kulttuuritahto osoittautuu väheksyväksi kuittailuksi taiteilijalle.

Kotimatka junassa alkaa vihan ja ihmisinhon, itsetuhonkin odotuksissa. Kirjailija tekee muistiinpanoja maaseudun ankeudesta ja tyypittelee kanssamatkustajia epäonnistuneita elämäntapoja vertaillen. ”Se, että olen kelvoton kirjailija, ei ratkaise mitään. Se, että olen kelvoton eläjä, ratkaisee kaiken.” (s. 50.)

Taiteilijaelämän ja kirjallisen elämäntavan satiirina Kuihtuminen on konseptiltaan ainutlaatuinen.

Kollegiaalista pilkkaa ja modernismin analyysiä

Etäisyys ulkoisen taiteilijaidentiteetin ja oman kokemuksen välillä antaa kirjailijaminälle perusteen kommentoida kaikkia itseään tärkeinä pitäviä ihmisiä, etenkin kirjailijoita, jotka tekevät kaikkensa osoittaakseen kuuluvansa taiteenalansa parhaimmistoon. Näitä ”mitättömiksi” tuomittuja kirjailijoita kertojaääni pilkkaa nimeltä mainiten. Lohkaisut henkilömediaa liehittelevistä kirjailijoista ovat yhtä usein osuvia kuin latteita ja tympeitä. Kollegiaalista itseivaa suoltavasta toimittaja-kirjailijasta on tullut jo ajat sitten kirjallisen kulttuurimme rakenteellinen osa.

Omaa asemaansa Kuihtumisen kirjailijaminä ei pidä yhtään arvokkaampana. Hän katsoo silti olevansa muihin verrattuna rehellinen, kun tyytyy olemaan ”C-tason kirjailija”.

Suomalaiselle mieskirjailijalle tyypillisesti tähän rappionsa autentisoimaan taiteilijakarikatyyriin kuuluu alkoholismi. Kun käsikirjoitus on saatu painoon, se antaa ”mandaatin aloittaa juomisen ennen puoltapäivää” (s. 16).

Autofiktion perinnettä noudattaen Hurskainen tekee tulkintoja mitä arkisimmista asioista. Hän saa ne kuulostamaan tuoreilta sellaisen kertojan näkökulmasta, joka painottaa olevansa kyllästynyt arkisten aiheiden itseisarvoon ja detaljirikkaan realismin konventionaalisuuteen:

Kymmenasteisesta vedestä palattuamme hän töni minut juhlien jäljiltä haaleaan saunaan. Muumimamma painoi useita kilogrammoja päälläni, ja vuosia, viisikymmentä. Vai oliko hän Satu Silvo? Tutkin kaulan uurteita, jotka avautuivat kuin purot kohti rintoja. Puristamalla sai aikaan rihmaston. Kalevalakoru katosi ihon alle. (s. 29.)

Junamatkan aikana kertoja kuitenkin huomaa ja – luomisprosessia havainnollistaen – keksii tyypillisimmän mahdollisen vanhuksen uudeksi ankkuriksi sellaiselle kirjalliselle realismille, jolla on varma vastineensa todellisuudessa.

Tästä syntyy kirjaan anttihyrymäisen hitaasti kuvailevin kappalein etenevä juoni, samoin kuin anttihyrymäisen modernismin toistuva kommentointi. Välillä kuvitellaan vanhuksen vierailua tyttären hääjuhlissa, välillä analysoidaan miten epäkirjallista vanheneminen on proosan aiheena.

Taiteilijaelämän ja kirjallisen elämäntavan satiirina Kuihtuminen on konseptiltaan ainutlaatuinen. Uuden realismin etsintäretki saadaan liitettyä tyypiteltyyn tunnustuskertomukseen moraalisesta vajoamisesta. Kahta kertaa tätä kahteen suuntaan tempovaa kirjaa ei siltikään jaksaisi lukea.

Mitään sisäpiirien likaamisesta roihahtavaa skandaalia Kuihtumiselta ei kannata odottaa.

Realismin takuumiestä etsimässä

Taidekentän metatekstinä tai autofiktion parodiana Kuihtuminen ei ole niin poikkeuksellinen kuin millaiseksi se kansikuvankin perusteella tekeytyy.

Hurskainen on valinnut kirjailijahahmonsa esikuviksi Antti Hyryn lisäksi Paavo Rintalan ja Jörn Donnerin. Unelmana on ”vain kirjoittaa”, samalla tavalla kuin kirjailijaminä arvelee Antti Hyryn väsänneen käsityönään Uunin (2009) ja Aitan (1999). Edeltävää sukupolvea, etenkin omia vanhempiaan, kirjailijaminä syyttää kirjallisen kulttuurin hylkäämisestä: ”Ruokapöydän kulmalta ei enää löydy Taikavuorta vaan seniorien seksielämästä kertovan artikkelin kohdalta auki jäänyt ET-lehti.” (s. 71.)

Sukupolvikapinaa käydään vanhan polven modernistien pelastamiseksi kirjalliseen arvoonsa ja realismin keskipisteen palauttamiseksi Bulevardin toimistoista ja Ratakadun saleista Siilinjärven taajamahotelliin.

Kirjailijaminä tarrautuu eläkeläisen matkaan kuin kirjailija viimeiseen mahdolliseen tarinaan, jota voi seurata väistämättömään loppuunsa. Kun suomalainen kirjallisuus ei suostu paljastamaan kuihtumistaan eivätkä edes omat vanhemmat tunnustamaan biologista ikäänsä, ei muuta luonnollisen kertomuksen mallia ole jäljellä kuin arkensa ja olemuksensa vähäpätöisyyteen kuihtuva satunnainen vanhus. Kirjailijan tehtäväksi jää viimeistellä romaanihenkilön kuolemassa sen mitättömyys.

Vanhuuden ikävyyttä ylistäessään romaanin asenne tuo mieleen Kari Hotakaisen, jonka proosassa köyhät eläkeläiset niin ikään edustavat realismin turvallista nollatasoa. Tässä kuolemankammolla herkuttelevassa gerontofiliassa on jotain häiritsevän suomalaista. Satunnainen vanhus koristellaan kirjallisen realismin motiiveilla ja uhrataan sitten sivullisuuteen vedoten, vain koska proosaperinnettä itseään ei voi surmata.

Hurskaisen viittaukset edeltäviin kirjailijoihin eivät takaa vakaata referenssipintaa selitykseksi sille, onko esikuvat tarkoitettu kunnioittavaksi ironiaksi kotimaista modernismia kohtaan vaiko vain sen miespitoisen perinteen kärjistämiseksi minäkertojan karikatyyriin. Tällä on yksi ainoa seksikokemus elämässään ja sekin Marguerite Duras’ta palvovan kirjastonhoitajan musertamana. Miehen on tarrauduttava kiinni kuihtuvaan traditioon, olipa sitä ruumiillistamassa ikääntynyt kirjastonhoitaja tai realismin takuumieheltä näyttävä vanhus.

Autofiktion autenttisuutta Hurskainen viitoittaa ulkokirjallisilla vitseillä, joiden tahallinen poikamaisuus laskettaneen sekin sisäpiiriläisen satiirin tiliin. Neljän esseeteoksen ja aiemman romaanin myötä hänellä on varaa testata yleisönsä medialukutaitoa.

Mitään sisäpiirien likaamisesta roihahtavaa skandaalia Kuihtumiselta ei kannata odottaa. Selvää kuitenkin on, että Hurskainen vetoaa mieskirjallisuuden vuosisataisiin etuoikeuksiin porvarillisen julkisivun murentajina. Satiirin varjolla hän saa kohdistaa ilkeilynsä mielivaltaisesti nimiä mainiten ja kätkeä omat asenteensa kirjallisen naamion taakse. Tokkohan yhtä vapaasti räyhäävä naamioleikki suvaittaisiin naispuoliselta kirjailijalta?