Menetelmät, tontut, sienirihmastot
Lipogrammaattinen romaani Tonttu – Mies häviää on pioneerityö, mutta miten rajoite on motivoitu? Onko siitä muuhun kuin veijarihuumoriin, ja pitäisikö olla?
Kirjailija Antti Leikas on muuttunut ihmisestä tontuksi. Romaanien kirjoittamiseen ei ole syytä tuhlata aikaa, kun vaihtoehtona on vaihtaa olomuotoa ja suunnata kohti itänaapuria. Hyökkäyssodan on loputtava.
Kirjailija Antti Leikkaan tonttusarjan kolmas osa nauttii julkaisuhetkellään erityisasemaa suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tonttu – Mies häviää on ensimmäinen suomen kielellä kirjoitettu lipogrammiromaani. Lipogrammi viittaa kirjoitukseen, jossa tietoisesti pidättäydytään yhdestä tai useammasta kirjaimesta. Leikkaan romaanissa käyttökiellossa on suomen yleisin kirjain a.
Lipogrammin historia ulottuu pitkälle, mutta nykykirjallisuudessa kirjainrajoiteromaanien tyypillisin viitepiste on Georges Perecin romaani La Disparition (1969), jossa e-kirjainta ei tapaa lainkaan. Romaanin suomenkielinen käännös Häviäminen ilmestyi vuonna 2023. Ville Keynäksen hurmaavan suomennoksen teksti on e:n sijaan vailla a:ta. Vaikka Leikkaan romaani viittaa jo otsikossan Pereciin, sen kohdalla ei ole syytä virittäytyä Häviämisen kaltaiseen, temaattisesti ja rakenteellisesti moniulotteiseen proosaan. Tonttu – Mies häviää on ehta jännitysromaani, ei sellaisen korkeakirjallinen väännös. Kirjainrajoitetta ei sen kummemmin punota tarinamaailmaan, vaan se toimii ennen kaikkea kielellisen komiikan moottorina.
Tonttusarjan aiemmissa osissa minäkertoja-Leikkaan maailmankuva joutuu koetukselle. Käy ilmi, että kaikkeutemme syvyyksissä lymyää viinaan menevää tonttukansaa. Tontut liikuskelevat pääasiassa sienirihmastojen välityksellä, ilmestyvät milloin mistäkin ihmisten keskuuteen. Sarjan ensimmäisessä osassa Tonttu – matka pimeyteen (2018) kertoja-Leikas sotkeutuu kirjaprojektinsa myötä maailmanlaajuiseen tonttujahtiin, sillä tontut olisivat etenkin kansainvälisille lääkeyhtiöille eduksi. Toisessa osassa Tonttu – valot sammuvat (2022) tonttujen mysteeri kietoutuu hiukkasfysiikan kysymyksiin.
Kaikkeutemme syvyyksissä lymyää viinaan menevää tonttukansaa.
Kaikkea sitä. On kieltämättä ilahduttavaa, että juuri tämänkaltainen teos tullaan muistamaan suomenkielisen lipogrammikirjallisuuden virstanpylväänä. Kirjainrajoitetta kauttaaltaan noudattaviin teoksiin kun törmää suomalaisessa proosassa harvakseltaan. Hannu Luntiala on kirjoittanut novellinsa ”Pois” (Nuori Voima 5/2010) ilman ääkkösiä. Sami Liuhdon romaani Sotaanlähtö (2015) sisältää lipogrammaattisia sivuja, mutta sen lisäksi hänellä on paraikaa tekeillä kokonaan ilman a:ta kirjoitettu suurromaani (Helsingin Sanomat, 25.1.2022). Tuskien tiellä -teoksesta on julkaistu katkelma Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa (toim. Teemu Ikonen, 2018).
Suomen kielen yleisimmän kirjaimen poissaolo pakottaa ajattelemaan kirjoittamista toisin. Lipogrammaattinen kieli ilman rytmin kannalta keskeisiä sanoja, kuten ja tai joka, etenee väistämättä eri tavalla kuin rajoittamaton suomi. Toisaalta rajoite tuottaa uudenlaista ja parhaimmillaan kutkuttavaa tekstiä. Leikas ei kuitenkaan suhtaudu uudistamisen taakkaan kovin vakavasti: ”Oleksi pyyhki silmiään, hyödyttä. Näkökenttä oli tukkoinen kuin käpyjä syöneen hirven peräreikä.” (s. 32.)
Silloin tällöin rajoitetta on kierrettävä tavalla tai toisella. Lepakkoja kutsutaan ”hevosenkenkäyököiksi” (s. 37), Karjalaa sen sijaan ”Venäjälle menetetyksi Suomen itäisimmäksi lääniksi” (s. 45). Henkilöhahmojen rajoittunut sanavarasto motivoidaan tarinan sisäisten seikkojen kautta:
Siitä näki Venäjälle, välissä oli pelkkä joki. Joen nimeä en pystynyt ääneen yskäisemään, niin kipeää se teki kurkkuni syvyyksissä. (s. 30.)
Hän kutsui läntistä päämiestä Empuksi, kun toisen outo nimi ei istunut hänen kielelleen. (s. 58.)
Haastavinta lienee kuitenkin kiertää a-kirjaimen sisältävien henkilöhahmojen nimiä, sillä kirjainrajoite ilmestyy teossarjaan kesken kaiken. Leikkaan hahmoa kutsutaan siis nimellä ”Leik’s”, hänen tonttutoveriansa Raskolnikovia niin ikään ”R’skolnikoviksi”. Näiltä osin outoutetun tekstin ja tarinan välinen yhteys kärsii.
Rajoitteen kauaskantoisimmat vaikutukset syntyvät nimenomaan ja-sanan puuttumisesta. Lauseiden rinnastus, luettelointi, kaikki mihin sanaa ylipäänsä on syytä käyttää, on tehtävä toisin keinoin. Leikkaalle mieleinen ratkaisu on korvata ja sekä-sanalla. Lopputuloksena ei kuitenkaan ole aina sujuvinta suomen kieltä:
Eukko kihnutti tylsällä veitsellään kireää sidettä niin keskittyneesti, etten minä merkinnyt hänelle mitään. Hiivin eukon viereen sekä odotin hetkeä, kun kolhuinen kenkä siirtyisi sentinkin ylöspäin. Nyt! Lenkki pääsi jo ensimmäisen säären ympärille. Pidätin hengitystäni sekä vilkuilin Koposeen. Tonttu nyökkäsi minulle, käännyin jälleen eukkoon päin. Pitkällään röhnöttävä ämmä äyski käskyjä tylsäveitsiselle, ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen työn edistymiseen. Eukko ähkäisi sekä venytti selkäänsä. (s. 80.)
Leikas suhtautuu rajoitteeseen kuitenkin eräässä mielessä vakavammin kuin Häviämisen suomentanut Keynäs. Leikkaan lipogrammi nimittäin koskee myös sanojen ääntämisasua. Poissa käytöstä ovat siis esimerkiksi lukusanat, joiden kirjaimin kirjoitetut vastineet sisältävät a-kirjaimen. Romaanin kahdeksastoista luku ei siis ole 18 vaan 10+7+1. Ainut poikkeama tapahtuu nylonmyssy-sanan kohdalla. Mahdollisen äänikirjan lukija on eittämättä ammattieettisen ongelman äärellä.
Tuleeko kirjainrajoitteella olla teoksessa jokin syvempi merkitys?
Mutta nivoutuuko lipogrammi tarinaan? Tuleeko kirjainrajoitteella olla teoksessa jokin syvempi merkitys? Ei välttämättä, mutta Leikkaan käsissä lipogrammista ei veijarihuumorin lisäksi tunnu olevan juurikaan muuhun. Lipogrammin sisällölliset puolet jäävät ohuiksi, vaikka häviämisen ja katoamisen tematiikkaa onkin helppo lukea Ukrainan sodan kautta. Tästä näkökulmasta lipogrammi haraa monin paikoin tarinan vakavaa pohjavirettä vastaan. Kertoja-Leikkaan vilpitön suhtautuminen inhimillisen kärsimyksen lopettamiseen saattaa näyttäytyä kirjailija-Leikkaan poikamaisen veistelyn lomassa naurunalaisena. Tämä tuskin oli tarkoitus.
Iikka Arve
Iikka Arve on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija.