Viimeinen mies

Esikoiskirjastaan Valkoinen tiikeri Bookerilla palkittu Aravind Adiga jatkaa kotimaansa Intian kiihtyvän kehityksen ja räikeän eriarvoistumisen jäsentämistä uusimmassa romaanissaan Viimeinen mies. Tapahtumapaikkana on sykkivä Mumbai, jonka kulttuurisen ja inhimillisen kirjon symboliksi valikoituu paikallinen kerrostalo.

Vishram-osuuskunnan A-talon asukkaat edustavat kaikkia mahdollisia uskontokuntia, ikäryhmiä ja perhemuotoja ja ovat näin oiva läpileikkaus nyky-Intiasta. Slummikin on kulmilla. Jokaisella on omat arkiset ongelmansa kehitysvammaisesta pojasta sokeaan vaimoon. Naapurusto nuuskii toistensa asioita kuin saippuasarjassa, ja alakerran vapaamielinen toimittajanainen aiheuttaa kohun roskiensa seasta löytyvillä kondomeilla.

Tarinan ytimessä on rakennuttaja Darmen Shahin pyrkimys ostaa Vishramin asukkaat ulos talostaan ja rakennuttaa tilalle parempaa ja suurempaa. Hänellä on visio uudesta Mumbaista. Talon asukkaista hankkeen tielle jyrkimmin asettuu vanha, oppinut ja kunnioitettu leski Masterji, viimeinen mies. Hän ei suostu lähtemään kodistaan mistään hinnasta.

Shah sekä hänen oikea kätensä Shanmugham kovistelevat talon asukkaita, ja rahakas tarjous saattaa tietysti asukkaat keskenään törmäyskurssille. Rahan valta on eräs teoksen teemoista ja sen kautta Intian ihmisten eriarvoisuus piirtyy esiin tarkimmin: Kun Shah antaa hevosta silittävälle pojalle sadan rupian setelin kannustaakseen tätä pyrkimään elämässään kohti menestystä, Shanmugham ottaa setelin itselleen ja vaihtaa sen pienempään. Onhan tämä rakennuttajan palvelijana köyhää poikasta etuoikeutetummassa asemassa.

Kun raha pyörittää ihmistä, käsitys oikein tekemisestä hämärtyy tavoittamattomiin.

Heikki Karjalaisen suomennos tavoittaa kiitettävästi Adigan värikkään kielen, ja Intia äänineen, väreineen, makuineen ja hajuineen tarjoutuu lukijan nautittavaksi:

”Kurnivaa vatsaansa hieroen Shah siirtyi ahmimaan seuraavasta ikkunasta avautuvaa näkymää: melkein koko Cooperagen täyttävää jalkapallokenttää, vihreää Oval Maidania sen vieressä, yliopiston päätykolmiota ja holvimaista sisäänkäyntiä, Rajabhai-tornia ja Bombayn ylioikeutta. Liekkipuiden kukat hehkuivat kookospalmujen ja mangopuiden seassa kuin kesäiset fritsut tytön kaulalla.”
Mikään ei ole vain sitä, miltä näyttää
Samoin kuin edellisessä kirjassa myös Viimeisessä miehessä Adigan kriittinen silmä osuu nyky-Intian talouskasvuun hinnalla millä hyvänsä, ihmisen ahneuteen sekä paikanhakemiseen yhteiskunnan monimutkaisessa rakenteessa. Raha puhuu, ja kuvaava tilanne on, kun uusimpaan Bollywood-elokuvaan ja sen markkinointiin käytetään ennenkuulumattomat summat rahaa, eikä kaupungissa enää muusta puhutakaan:

”Ketään ei ainakaan kiinnostanut Delhin uutiset hallituksen mahdollisesta kaatumisesta, Afganistanin paheneva tilanne tai uudet kansalliset lasten aliravitsemustilastot”.

Valkoisen tiikerin kerronta oli tiiviisti palvelijana toimivan Balramin käsissä, Viimeinen mies taas seuraa montaa elämää. Moniäänisyys ei lopulta häiritse vaan terävöittää kerronnan aatteelliset pyrkimykset huippuunsa, kun jokainen talon asukas rakennuttajien lisäksi saa esiin näkemyksensä. Tätä kautta paljastuu, ettei kertojan kriittinen ote kuitenkaan ole armoton vaan ihmistä ymmärtävä.

Lukija ei pääse vähällä Viimeisen miehen kanssa, kun päällekkäiset tarinat limittyvät nerokkaalla tavalla. Aluksi yksioikoisilta tuntuvat henkilöhahmot kasvavat suuntaan jos toiseenkin, ja samastumisen tai sympatisoinnin kohdetta on lopulta vaikea päättää. Kun raha pyörittää ihmistä, käsitys oikein tekemisestä hämärtyy tavoittamattomiin.

Länsimaisen ahneuden häikäilemättömältä ruumiillistumalta vaikuttava Shah on yltäkylläisyyksillään aiheuttanut itselleen vatsahaavan. Hän ei ehkä kuitenkaan ole niin paha, miltä vaikuttaa. Shah on tarjouksessaan muita kaltaisiaan avokätisempi, hänellä on rankka tausta, ja hän aidosti pyrkii muuttamaan rakastamaansa kaupunkia parempaan suuntaan – tähän hän uskoo.

Vakaumuksessaan kunnioitusta herättävä vanha Masterji alkaa myös näyttäytyä eri valossa. Se, ettei hän halua enää mitään – vain pysyä kodissaan hamaan loppuun saakka – saattakin olla itsekkäintä ja ajattelemattominta, mitä kukaan tässä tilanteessa voisi tehdä.

Perimmäisenä ajatuksena onkin paljastaa ne inhimilliset piirteet ahneudesta jääräpäisyyteen, jotka meissä kaikissa yhtä lailla asuvat. Kukaan ei ole läpeensä paha, jos ei hyväkään. Ajatus ei toki ole uusi, mutta Adiga esittää sen taiten.