Ehkä neljä yhtälöä

Ehkä neljä yhtälöä (Misschien vier vergelijkingen, alkuteos ilmestynyt 2002) on Delftissä asuvan hollantilaisten Arjen Duinkerin (s. 1956) seitsemäs runoteos. Nimensä mukaisesti se on neljän summa, mutta ainoastaan ehkä. Yhtälön kaltaista matemaattista selkeyttä on turha odottaa, kun epämääräisyys ja muuntuvaisuus vellovat teoksen hallitusti kootussa kokonaisuudessa.

Duinkerin esikoisromaani Het Moeras (The Morass) ilmestyi vuonna 1992 ja ensimmäinen runokokoelma Rode Oever (Red Shore) 1988. Duinkerin viimeisin runokokoelma on Buurtkinderen (Neighbourhoodkids, 2009). Hänen runouttaan on käännetty muun muassa italiaksi, ranskaksi, englanniksi, venäjäksi ja farsiksi. Ehkä neljä yhtälöä -teoksen pakottoman suomennoksen takana on Antero Helasvuo.

Yhtälöiden vuoropuhelua

Yhtälöt ovat teoksen neljä minää: Scarpa, korukorvainen nainen, kesakkoinen nainen ja intialainen laulaja.”Matemaatikolle/ me olemme ehkä neljä yhtälöä,/ koomikolle/ me olemme vähintään kaksi vitsiä,/ autokauppiaalle/ me emme ole mainosta.

Kokoelma rakentuu draamallisesti nelikon puheenvuoroille. Puhujat kertovat elämistään, toiveistaan, pettymyksistään ja haluistaan oman näkökulmansa tai maailmankatsomuksensa läpi. Korukorvainen nainen luottaa henkiin ja kokee asiat ruumiinsa kautta, kesakkoinen nainen on ”suuri kuun ystävä”. Scarpalla on portaikkonsa, joka on tosin hänelle itselleenkin arvoitus. Intialainen taas on ennen kaikkea laulaja.

Teoksen alkupuolella puhujat erotellaan selvästi, mutta loppupuolella on epäselvempää, kuka on äänessä. Ensimmäisen osaston keskustelutilanne on rakennettu niin selkeästi, että henkilöt voi melkein nähdä keskustelemassa. Osasto koostuu lainausmerkein erotelluista puheenvuoroista, joita ennen kerrotaan, kuka puhuu ja kenelle: ”Korukorvainen nainen sanoo intialaiselle laulajalle.”

Ensimmäisessä osastossa puhujat ovat Scarpan portailla Veronassa. Arkkitehti Carlo Scarpan portaikossa askelmia on molemmille jaloille, vuoroin oikealla ja vasemmalla hieman lomittain. Vuorottaisuus kuvastaa myös keskustelijoiden vuoropuhelua, kun puheenaiheet polveilevat ja puhujat vaihtuvat.

Aluksi tarkasti rajatut äänet sulautuvat vähitellen yhdeksi.

Toisessa osastossa minä paljastetaan kunkin puheenvuoron jälkeen:”Tämän sanoo kesakkoinen nainen.” Kolmannessa osastossa taas on neljä pidempää runoelmaa, joita ei enää nimetä. Niiden sisällöstä voi kuitenkin päätellä, kuka minkäkin sanoo, sillä puhujille tyypilliset aiheet ovat tulleet jo tutuiksi. Esimerkiksi intialainen laulaja kertoo usein laulamisesta ja laulajan tehtävästään. Lisäksi hän puhuu muihin verrattuna itsestään hyvin vähän, vaan muut kertovat hänelle tarinaansa.

Neljännessä ja viimeisessä osastossa puhujia ei nimetä enää lainkaan ja typografiakin on erilainen: osasto koostuu kahden säkeen säkeistöistä. Aluksi tarkasti rajatut äänet sulautuvat siis vähitellen yhdeksi. Sulautuminen on osa teoksen tapaa tuoda jotain hyvin selkeästi esille, mutta korostaa sitten sen epävarmuutta. ”Mitä minä silloin näytän kun sanon,/ etten kernaasti puhu arvoituksellisia?/ Esittelenkö ehkä sisimpääni?/ Häviänkö jotain, mitä en koskaan ole voittanut?”

Todellisuus, havainto ja kaiken epämääräisyys

Ehkä neljä yhtälöä kysyy useammin kuin vastaa. Teoksen tapa aloittaa selkeästi ja muuttaa sitten suuntaa näkyy puhujien sulautumisen lisäksi myös tyylissä ja esineiden kuvailussa.

Keskeistä kokoelmassa on todellisuus ja sen havannointi. Kieli on ylevää, kuvailevaa ja täynnä yksityiskohtia: ”Tiedättekö, minä poimin kukkia ja ihailen niitä/ niiden oletetun sinen, oranssin ja violetin vuoksi.” Lauseet noudattavat syntaksia, välimerkit ovat kohdillaan ja tasaus on tehty vasempaan reunaan. Säkeet ovat pitkiä ja ne vaihtuvat usein pilkun tai pisteen kohdalta, mikä lisää kerronnallisuutta ja sopii puheen rytmiin.

Tyylissä on kuitenkin notkahduksia. Se saattaa muuttua yllättäen puhekieliseksi ja aihe arkiseksi: ”onko meidän muka tavoiteltava täydellisyyttä?/ Minusta ei, vaikka ginjinha on älyttömän hyvää./ Mieluiten soisin meille kaikille ginjinhaa!” Notkahdukset ovat kuin tarkoituksellisia lipsahduksia, osoituksia siitä, että kieli on harkittua.

Notkahdukset ovat osoituksia siitä, että kieli on harkittua.

Teoksen tapaa kuvailla leimaa epämääräisyys siitä, mitä tarkoitetaan. ”Ei muuta kuultavaa kuin kuvitelmia,/ säihkyviä rivejä tarkkuutta vailla.” Epämääräisyys syntyy runsauden kautta. Yksittäiseen esineeseen liitettään niin paljon erilaisia määreitä, että ne muodostavat hyvin heterogeenisen viitekehyksen.

Vene esimerkiksi etsii käsittämisen alkua, tuo mieleen ruumiinosan, nälkäisen eläimen ja on verrattavissa tahtoon. Kuvausta tai merkitystä tärkeämmäksi nouseekin vene, itse esine ja laajemmalla tasolla todellisuus. Esineet eivät välttämättä tarkoita, ne vain ovat: ”Näen veneen yhä enenmmän veneenä.”

Laulajan tehtävä

Todellisuus on ja sitä voi havainnoida. Siitä viestiäksemme, laulaaksemme tai runoillaksemme tarvitsemme välineen, kielen. Kielen kuvaama maailma on aina kuitenkin eri kuin kuvauksensa kohde, joten asioiden välittäminen sanoin jää vaillinaiseksi.

”Joka sadepisaran kanssa putooa pois osa tarkasta havainnoinnista/ ja se ainoa päätelmä, joka siitä voi juontua./ Sadepisaroiden mukana tulee alas maailmoja,/ (–) joita elävien henget ovat yksitellen keksineet,/ sillä välin kun me, jotka vastaanotamme ja keräämme ja järjestämme/ juhlia, /jäämme kauaksi siitä ymmärryksestä.”

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ilmaisemisesta pitäisi luopua. Ensin pitää havaita ja kokea, jotta kokemuksen voi siirtää eteenpäin: ”Tuntea näkeminen, nähdä haistaminen, haistaa tunteminen/ ja unohtaa kokoelmien sikin sokin lentäminen.” Ehkä neljä yhtälöä loppuukin siihen, että puhuja haluaa seistä meren rannassa ”alistumatta tappioon”:”Tahdon seistä meren rannassa ja laulaa kehollani.” Tappioon alistumatta myös intialainen laulaja kertoo laulamisesta ja laulajan tehtävästään – kenties runoilijan äänellä.

Ristiriitaista, mutta juuri Duinkerin kokoelman henkeen sopivaa on, että intialainen kertoo laulavansa ”vain sellaisesta, minkä varmuus/ on toiveideni mukaista”. Hänestä kuitenkin ”Epämääräisyys on yhtä varma kuin kaide/ josta kiskon itseäni ylös mennessäni”. Epävarmuus, epämääräisyys ja muuntuvaisuus ovat se kaide, jonka hyväksymällä ja johon luottamalla runouskin on mahdollista.