Sanovat sitä rakkaudeksi

Esikoisrunoilijalta vaatii melkoista uskallusta kirjata rakkaussuhde runoniteen kansien väliin. Naiselta sen vielä jotenkin ymmärtäisin, mutta kun supisuomalainen mies rohkenee tehdä tilinpäätöksen rakastamisen vaikeudesta, on karvareuhkan nostamisen paikka. Tommy Tabermann on toki pehmolyriikan mestari, mutta näyttää siltä, että Väinö Kirstinän muinoinen huokaus ”biedermeierlyriikkaa karvapersemiehet kirjoittavat”, on saamassa jatkoa, josta sievistely on kaukana. Arno Kotro vaikuttaa ensilukemalta nopeatempoiselta kirjoittajalta, tekstissä on menoa ja meininkiä.

Itse asiassa Arno Kotro kirjoittaa kiltisti, melkeinpä normaalia ihmissuhdeproosaa. Lyyristä kuvastoa tästä kokoelmasta on turha etsiä. Motoksi Kotro on valinnut Botho Straussin banaliteetin malliin: ”Elämän tavanomaiset karikot kuten sairaudet tai vastoinkäymiset töissä eivät tunkeudu niin syvälle alitajuntaan kuin avioero. Se ammentaa ahdistuksen alkulähteestä saaden sen liikkeeseen ja uppoaa yhdellä iskulla elämän syvimpään olemukseen.” Huh, huh. Vielä varmemmaksi vakuudeksi Nietzshen oivallus: ”Kaikki mikä tapahtuu rakkaudesta / tapahtuu hyvän ja pahan tuolla puolen.” Varmaan Kierkegaardinkin olisi voinut liittää mukaan.

Hieno oivallus on tällätä samaan seuraan oma runonen:

XVI yö
siitä että
sun kanssas katson maailmaa

en enää unta nää

On jo eri juttu, kestääkö sydänverellä koettu rakkaus ironian partaveitsen. Kotron tekstin vahvin puoli on liioittelemattomuus. Hän käyttää kieltä taloudellisesti, läheltä puhetta. Kokoelman neljä osastoa on nimetty varsin lakonisesti: YKSI (alku), KAKSI (post festum), KOLME (in vino veritas) ja NELJÄ (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin). Käsikirjoitus on siis selvä. Kun välimerkkejä ja muuta tilpehööriä ei käytetä, on tuloksena yhden miehen monologi. En yhtään ihmettelisi jos Sanovat sitä rakkaudeksi vielä löytäisi tiensä näyttämölle.

Ei Kotro mikään synkeä veikko runoilijaksi ole, jos kohta ei Bellmanin kaltainen kepeänkirpeä lurittelijakaan. Etsimättä tuli mieleen kapakkakuvauksista Leo Lindstenin klassikkoromaani Istuja pitkän illan. Siinä missä Lindsten repi haavat auki, Kotro tyytyy sordiinoon, vaikka kipeätä tekee: ”muistelen kuinka meillä joskus oli / ihojen ystävyys / hyvä hellyys // nykyään tilalla / ihon yksinäisyys”.

Miehen näkökulma suuntautuu kokoelmassa ensin itseen ja sitten naiseen, tässä järjestyksessä. Kasvottomaksi, hahmottomaksi runojen muusa merkillisesti jää. Se, mitä tapahtuu runon minälle, jätetylle rakastajalle, voisi tapahtua kenelle tahansa. Mitään järisyttävää Kotro ei pyrikään esittämään, ja tämä on vain hyväksi miehiselle itsetunnolle. Rakkaus on muutakin kuin kemiaa ja hormonitoimintaa. Sanovat sitä rakkaudeksi, esikoisen nimessä on ironian häivä. Mennyttä mikä mennyttä, mutta tulipahan kirjatuksi kansien väliin. Kotron runot ovat rakkaustarinan jälkipuhe ilman seksin häivääkään. Ainoa seksiin viittaava ilmaus on ”ihostella”. Maskuliinisen egon pullistelua kokoelman sivuilta on turha etsiä.

Kirjoittaa Kotro osaa. Pitkien kertovien runojen rytmi on kohdallaan, samoin rivien asemointi. Jokin jää näistä runoista puuttumaan, kaipasin särmää. Ei olisi haitannut, vaikka hanaa olisi hieman lisätty. Kaiken kaikkiaan Sanovat sitä rakkaudeksi on kohtalaisen kelpo esikoinen ja rehellinen tilitys siitä tavallisesta tarinasta.