Kukko puussa

Luin peräjälkeen kaksi runokirjaa: Arto Lapin Kukko puussa ja Marjo Isopahkalan Kurpitsavaunut. Runomaailmojen erilaisuus ei juurikaan voisi olla suurempi kuin näissä kahdessa kokoelmassa. Voin kyllä suositella tällaista runojen lukemismetodia muillekin, vastakohdat tukevat toisiaan.

Arto Lapin kokoelma Kukko puussa on hänen toinen teoksensa. Esikoinen Ei perhonen siivistään tiedä ilmestyi vuonna 2001 voitettuaan Runo-Kaarina -kilpailun. Sammakko-kustantamolla tuntuu olevan kykyä poimia talliinsa hyvin massasta erottuvat runoilijat, jollainen myös Arto Lappi mietiskelevine mitallisine runoineen on. Oikeastaan sana ”mietiskelevä” ei ehkä sittenkään kuvaa parhaiten Lapin tapaa kirjoittaa. Parempi voisi olla ”oleva”. Havaintojen kautta syntyvä voimakas läsnäolo on hienointa Lapin näennäisen yksinkertaisissa runoissa.

Kustantaja ja kirjallisuuden monitoimimies Erkki Kiviniemi on todennut, että kun kirjoittaja lähtee havainnosta liikkeelle, ”kyllä sielu sieltä perässä tulee”. Juuri tämä kokemus Lapin runoista syntyy.

Helsingin Sanomien joulukuisessa Lapin kirjaa koskevassa arvostelussaan Piritta Maavuori totesi, että ”ei mikä tahansa havainto, joita kaikki näkevät päivät pääksytysten, riitä”. Mutta näkevätkö kaikki? Itse pidän Arto Lapin kirjan hienoutena juuri hienovireistä yksinkertaisten asioiden katsomisen, kuulemisen ja kaiken aistimisen tapaa, jonka runoilija ikään kuin ”lainaa” lukijalle. Oma näppituntumani havainnoimisen yleisyydestä on hiukan erilainen kuin Maavuoren. Lappi nimen omaan runoissaan pysäyttää havainnon, sekunti venyy tunneiksi, ikuisuudeksi, kun taas ”päivät pääksytysten havainnoija” vain havainnoi samalla tarkkaavaisuudella kuin hengittää. Syvähengitys ja syvähavainnointi poikkeavat hengityksestä ja havainnoinnista. Lappi kirjoittaa vastineessaan Maavuorelle, että ”arkipäivän havainnot ovat runouteni polttoainetta. Pyrin rehellisyyteen, teeskentelemättömyyteen ja ajattomuuteen”.

Minusta Arto Lappi onnistuu pyrkimyksissään kunnioitettavasti. Tietenkään yli 150-sivuisen teoksen aivan jokainen runo ei yllä samaan oivaltavuuteen ja syvähavainnointiin ja joitakin runoja olisi voinut jättää poiskin. Eikö näin ole sanottava totuuden nimissä lähes jokaisesta vähänkään laajemmasta runokokoelmasta?

Aivan kuten levyissä on hittinsä, joita tekee mieli kuunnella yhä uudelleen, on myös runoteoksissa yleensä tietyt huiput. Oma suosikkini on runo, joka toistaa vanhan omnia mea mecum porto -totuuden uusin sanoin:

”Miksi matkalle
tarvitaan tavaraa niin
paljon: minulla
on reikä taskussa ja
sinne mahtuu kaikki.”

Arto Lapin runot ovat sukulaisuussuhteessa paitsi klassisiin japanilaisiin tanka- ja haikurunoihin myös Risto Rasan miniatyyrimaisiin luontokuviin. Yksi Lapin runoista on omistettukin Risto Rasalle.

Hieman ihmettelin, miksi Kukko puussa sisälsi ainakin kaksi täsmälleen samaa runoa kuin kokoelma Ei perhonen siivistään tiedä. Asiasta olisi voinut mainita; onhan Lapin runoissa omistuksiakin, joten tuskin selittävä alaviite olisi mitenkään häirinnyt. Suurin osa kokoelman runoista on tanka- ja haiku-runoja. Muutamat runot eivät kuitenkaan ole, ja ainakin itseäni olisi kiinnostanut tietää, onko nekin kuitenkin kirjoitettu jollain mitalla.

Arto Lapin Kukko puussa on kirja, joka paranee lukukerta lukukerralta. Nopea lukaisu ei tuo vielä läheskään kaikkia nyansseja esiin. Lapin runot eivät pidä meteliä itsestään. Ne heijastavat valoa kohtiin, joita ei ehkä muuten huomaisikaan.