Saarnaajan poika

Asser Korhosen (s. 1953) toinen kaunokirjallinen teos on järvenpääläiseen helluntaiseurakuntaan sijoittuva kehitysromaani. Päähenkilö, murrosikäinen Nafta-poika, elää saarnaajaisänsä varjossa ja varttuu melkoisten kasvukipujen saattelemana. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle.

Saarnaajan poika vaikuttaa samantyyppiseltä avainromaanilta kuin Korhosen edellinen teos Sydämen asia (2004). Viimeksi mainittu käsitteli varsin kielteiseen sävyyn Korhosen kokemuksia mainostoimiston palveluksessa. Asser Korhonen on itse helluntaisaarnaajan poika eli hän kertoo itselleen tutusta ympäristöstä ja kulttuurista.

Nuorisokuvauksen päähenkilöinä on murrosikäinen Nafta ja hänen muutamaa vuotta nuorempi Pikkuveljensä. Muita henkilöitä ovat nöyräluontoinen Isä, joka toimii helluntaisaarnaajana, sekä tiukkapipoinen Äiti, joka on kotirouva. Myös muutama Naftan parhaista kavereista pääsee ajoittain kerronnan keskiöön.

Fyysinen kuritus ja henkinen pelottelu tekevät saarnaajaperheen lapsista arkoja poikia.

Naftalle ei löydy kotoa työtätekevän aikuisen mallia isästä eikä äidistäkään. Isän saarnaajantoimi vaikuttaa Naftasta välistä hassulta (ei työltä ollenkaan), välistä järjettömältä hulluttelulta. Poika luisuu vanhempiensa hoivista kohti arvaamatonta tulevaisuutta, koska nämä ajavat hänet vääjäämättömään etäisyydenottoon.

Isän pehmeät ja kovat otteet

Isä on sodankäynyt suomalaismies, jolle ei helluntaipiireissäkään suoda kovin hyvää osaa. Hän tyytyy kuitenkin nöyrästi osaansa pienen maaseutukaupungin saarnaajana ja puhuu säännöllisesti pienelle kuulijakunnalleen, jossa nuoria ei ole edes nimeksi. Helluntailaisten saarnaajamarkkinoilla on tunkua ja korkeimmille oksille Naftan isällä ei ole koskaan ollut asiaa. Helluntailaisten laajemmissa kokoontumisissa, kuten perinteisillä juhannusjuhlilla, Isä saa puhua ainoastaan lyhyitä alkupuheita, kun isot veljet hoitavat tärkeämmät puhevastuut. Kun lukijaa vastaan tulee liikkeen todellisia vaikuttajia ja nimimiehiä, minäkertoja (eli Nafta itse) nimeää heidät ’suurinkvisiittoreiksi’, ’kingeiksi’ tai ’karismatiikan mestareiksi’.

Vanhempana Isä erehtyy toisinaan käyttämään kurituskeinona raakaa väkivaltaa, mikä ahdistaa poikia traumoihin saakka. Fyysinen kuritus ja henkinen pelottelu tekevät saarnaajaperheen lapsista arkoja poikia, jotka kuitenkin haaveilevat kapinallisuudesta ja tiukkojen rajojen ylittämisestä. Nafta herää lähes joka yö hirveisiin painajaisiin, joissa Jeesus saapuu pasuunojen kajahtaessa ja Nafta syntisistä suurimpana saa jäädä kammottavien vihan aikojen todistajaksi.

Saarnaajan pojan huipentumassa Nafta laittaa stopin isänsä kuritustoimenpiteelle. Hän estää kurituksen samaan tapaan kuin Matti-poika lestadiolaisperheessään Mikael Niemen palkitussa romaanissa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä (2000). Sattumalta molempien romaanien tapahtumat liittyvät samaan aikaan 1960-luvulla. Isien reaktiot poikien kapinoidessa ovat samat. Molemmat isät painavat päänsä kasvonsa menettäneinä.

Suurten ikäluokkien kasvualusta

1960-luvun Järvenpää näyttäytyy Korhosen romaanissa muutaman tuhannen asukkaan kylänä, joka on Naftalle auttamattoman jälkeenjäänyt takapajula. Sodan yhteishenki leijuu yhä yhteiskunnan yllä, mikä tuntuu murrosikäisestä pojasta ahdistavalta. Helsinki on lähin pakopaikka, jossa Nafta käy säännöllisesti sopivan tilaisuuden tullen.

Hippiliikkeen ohjelmajulistusten tavoittama poika uneksii parhaan ystävänsä Dannyn kanssa muuttavansa Kanadan suuriin metsiin viettämään erakonelämää, pakoon materialistista mammonanpalvontaa ja nykyajan sotaisia levottomuuksia. Tulevaisuuden haaveilun rinnalla odotellaan vesi kielellä kuukausikaupalla megatähti Cliff Richardin konserttia.

Murrosikäinen Nafta uneksii tietysti myös tytöistä, varsinkin Liinasta, jonka kanssa hän pääsee lopulta jopa petipuuhiin. Liina on varhaiskypsä nuori nainen, joka lopulta viettelee Naftan ja myös tämän bestiksen Dannyn. Kertoja virittelee eroottisia kohtauksia yhtä huonolla tyylitajulla kuin Regina-lehden novellikirjoittaja. Romaanin helluntailaiset tytöt muuttuvat lopulta irvokkaiksi karikatyyreiksi, kulkien pää kenossa tukka käärittynä kireään sipulinutturaan.

Naftan isä on toiminut Järvenpään saarnaajana jo pari vuosikymmentä. Saarnaajaperheen elämä rukoushuoneen yhteyteen rakennetussa asunnossa on rutiköyhää. Lapset saavat tehdä osansa kotitöistä, joita on paljon kaikille. Nafta häpeää isänsä ammattia jopa niin, ettei kehtaa sanoa kysyttäessä koulussa.

Romaanin loppua kohti isän eväät alkavat loppua sekä kotona että seurakunnassa. Kotona lapset kasvavat ulos vanhempiensa karsinasta, seurakunnassa taas saarnaajan vastainen oppositio alkaa nostaa päätään yhä kuuluvammin ja saa lopulta kammettua heikon saarnaajan sivuun. Isän hahmo pienenee näin pienemistään:

”Hän ei tuntenut edes oman herätysliikkeensä johtoa lainkaan, ei sen organisaatiota eikä ainakaan mitään kähmintöjä, jotka kuitenkin ovat se, mistä liikkeen kuin liikkeen energiat, sähkö, lähtökohtaisesti voimakkaimmin kehkeytyvät. Rekisteröimätön kun oli, koko herätysliike oli villi ja vapaa tanner, ja tarjosi melkoiset mahdollisuudet erilaisten löylynlyömien uhkapelureiden manöövereille. Mutta voi, Isä-rukka tunsi ainoastaan kaltaisiaan minisaarnaajia ja vielä heitäkin alempiarvoisempia mopoevankelistoja, syvästi asialleen omistautuneita, yksinkertaisia ja lähes lainsuojattomia jumalanpalvelijoita.”

Lopussa kiitos seisoo

Nafta kokee isäänsä kohtaan lopulta melkoista sääliä, joka vaikuttaa myös romaanikertojan vuodatuksiin isän suhteen. Romaanin lopussa Isälle näet tapahtuu jotain onnellistakin. Hammasta purren hän luovuttaa ja antaa anteeksi vainoajilleen. Myös pitkällinen kasvatusprojekti Naftan kohdalla onnistuu sikäli, että poika käy vapaaehtoisesti upotuskasteella romaanin viimeisessä luvussa.

Ilkikurinen kastetilaisuus Tuusulanjärven iilimatoja kuhisevassa rantavedessä on ironinen mutta katarttinen päätös nuoren mielen kaikelle etsinnälle, kipuilulle ja taistelulle nuoruuden himoja vastaan. Tällainen happyend romaanille, jossa ahdistavat jaksot seuraavat toistaan, tuntuu uskomattoman seesteiseltä.

Hauskojakin kohtauksia romaanista löytyy kosolti. Isä ottaa usein pojat mukaansa pystytysavuksi telttakokouksiin. Tällöin alun toisellakymmenellä oleva Nafta laitetaan jopa autokuskiksi kuljettamaan telttakalusteita maaseudulle! Näitä telttatalkoita Korhonen kuvaa silmiinpistävällä hartaudella:

”Teltta pystytettiin milloin mihinkin, kosteisiin niitynnotkelmiin, hiekkaisille tasanteille, suloisiin koivikoihin. Mä tajusin hiljalleen, että moni tonttinsa teltan paikaksi luovuttanut oli sympatisööri, joka halusi pysytellä piilossa, mutta rakasti kuitenkin salaa Jeesusta, ja ainakin tätä urheaa saarnamiestä ja hänen pellavapäisiä poikiaan.”

Tyylittömiin eroottisiin kuviin rinnastuvat kuvaukset nuorisokokouksista, joissa nuorisosaarnaajat rukoilevat Pyhän Hengen kohtaamista etsivien helluntainuorten puolesta. Rukouksessa tavoitellaan varsinkin kielilläpuhumista, helluntailaisten tärkeintä armolahjaa, joka annetaan ylhäältä joillekin valituille. Nafta ahdistuu hirvittävästi, kun hänelle ei riitäkään samaa armolahjaa kuin muille:

”Mä painuin masentuneena takaisin tuoliini makaamaan kontallani, ja mulla oli hirvittävän tyhjä olo. Jollain rajalla mä olin käynyt. Mä nostin pääni. Lapset, nuoret, tytöt, pojat jatkoivat rukoilemista yhä yltyen, huuto ja pauhu oli korvia raateleva. Toiset olivat hurmoksissaan nousseet seisomaan, jotkut syleilivät toisiaan, ja jollain lailla vinksahtaneiden sanojen sekamelska oli pyörryttävä. [–] Paha olo ei hellittänyt. Mä käännyin vielä katsomaan sisään telttaan. Mä näin, miten Heikki Lahti huhki porukoiden keskellä ja ravisteli ihmisten päitä yhä raisummin, yhä kiivaammassa tahdissa.”

Korhosen romaanissa on joitakin anakronismeja, joita helluntailiikkeeseen perehtynyt tai kasvanut lukija voisi pitää jopa tahallisina. Yksi niistä liittyy Raamattuopistoon, jonka romaanikertoja nimeää Isoksi Kirjaksi. Romaanin aikajänteeseen (1960-luku) nähden parempi olisi ollut Paimion opisto tai Hattulan Katinala; Raamattuopiston nykyiset tilat Isossa Kirjassa Keuruulla hankittiin vasta 1990-luvulla.

Korhonen on lukenut Peltirumpunsa ja Siepparinsa, mutta päähenkilön nuoruustulkinnat jäävät kauas Grassin ja Salingerin tasosta.

Myös henkilökuvaus on ajoittain ristiriitaista. Nimeltä esittelyistä saarnaajista osa on keksittyjä, osa todellisia henkilöitä. Todellisten nimien takaa löytyviä henkilöitä Korhonen on kuitenkin vääristänyt ruumiinmitoiltaan, esimerkiksi ylilihaviksi tai jättipitkiksi.

Synnin surmanajot

Korhosen kerronta on täynnä hengellisiä kielikuvia, jotka on usein viritetty nekin ironisen yliampuviksi. 200 sivun jälkeen synnin surmanajot alkavat ryydyttää. Helluntailiikkeen ilmiöiden puntarointi äityy jopa räävittömyyksiin varsinkin jaksossa, jossa kuvataan 30 000 helluntailaisen juhannusjuhlaa eli konferenssia. Korhosen monipolvinen virke on pitkä kuin nälkävuosi:

”Naurun remahdukset raikuivat taukoamatta pitkin Ison Kirjan niemeä, kun eri siviiliammatteja ja yhteiskuntaluokkia edustavat äijät palkatta pystyttivät juhlakansalle mittavia sirkuspuitteita, joita todellakin olisi kelvannut esitellä vaikka televisiossa. Mutta se oli siihen aikaan suurta unelmaa vain, sillä voimakkaat uskonnonvastaiset tuulet yleensä ja lahkolaisten lähes ihmisarvoton itsetunnottomuus kaikilta kannoilta katsottuna jättivät heidät suurenakin massana lopulta yksin ja erilleen, enkä mäkään koskaan pitänyt mitenkään suurempaa meteliä konferenssista, vaikka se mulle edustikin huomattavan suurta vapautumista aika lailla kaikesta ikään kuin Jeesuksen luvalla.”

Korhonen on lukenut Peltirumpunsa ja Siepparinsa, mutta Naftan nuoruustulkinnat jäävät kauas Grassin ja Salingerin tasosta. Kirjailijan kunnianhimo kertoa asioita myös sellaisenaan paljastuu jo teoksen alussa, mutta tämä missio häviää vähitellen loppua kohti, jolloin iskee turnausväsymys tai omien kokemusten vähättely taikka molemmat. Sitten kerronta vesittyy ironiseksi vääristelyksi. Jos kirjailija tavoitteli luotaavansa helluntaikulttuuria historiallisesti, projekti taisi epäonnistua.

Ankean lapsuuden eläneestä romaanihenkilöstä lukijalle jää mieleen päällimmäisiksi toisistaan irrallisia mielikuvia ja helpotus siitä, että ovella koputtaa aikuisuus ilman heikkoluontoista isää ja tiukkapipoista äitiä.