Vedenpeitto

Auli Särkiön (s. 1990) kolmannessa runokokoelmassa Vedenpeitto liikutaan unen ja alitajunnan alueella, ja kaiken keskellä on vesi. Särkiö debytoi runoilijana vuonna 2011, ja hänen edellisen teoksensa Ruohosinfonia (2016) fokus oli erityisesti kaupungissa ja sen luonnossa. Nyt huomio käännetään veteen, sen ilmentymiin ja siihen, miten sitä on kaikessa ja kaikkialla.

Vesi ja sen maailma edustavat keinoja tarkastella ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä.

Teoksen motoksi siteerattu katkelma Maurice Merleau-Pontyn teoksesta L’Œil et L’Esprit (1960) luo runoille tulkintakehyksen ja lähtöpisteen: ”Kun näen syvän veden läpi uima-altaan pohjalaatat, en näe niitä vedestä ja heijastuksista huolimatta vaan nimenomaan niiden läpi ja niiden välityksellä.” Samalla ajatuksella leikitelläänkin läpi kokoelman: vesi ja sen maailma edustavat teoksessa myös keinoja tarkastella ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä.
”valveelle paluussa
                      ohi-
liukuvan
toisen todellisuuden
toinen kaistale”

Hienovaraista luontorunoutta

Yhtenä elementeistä vesi ohjaa lukijaa tarkastelemaan Vedenpeittoa luontorunouden näkökulmasta. Teoksen runoissa luonto on koko ajan läsnä. Ajoittain näkökulma muistuttaakin miltei japanilaisen tankan luontosuhdetta, jolle ominaista on eläytyminen luontoon. Vedenpeitossa puhuja on ennen kaikkea tarkkailija – kuin unessa, jossa puhuja ei kykene puuttumaan tapahtumien kulkuun. Huomio on ympäristössä, joka romantiikan perinteen tapaan toimii peilinä yksilön tunteille. Vesimaailma ja uni sekoittuvat, ja unet hahmottuvat usein vielä painajaisiksi.

”ja etenen mereen
lentokorkeus lisääntyy, maanpinta syöksyy
menetettyyn korkeuteen”

Runojen kieli on hienovaraista, ja jokainen tauko ja säkeenylitys tuntuu harkitulta. Veteen liittyvää sanastoa on myös käytetty runsaasti, ja näin ollen vesi on koko ajan läsnä, vaikkei siihen itsessään eksplisiittisesti viitattaisikaan: ”vähenee, kohoaa / väikkyy”.

Huomio on ympäristössä, joka romantiikan perinteen tapaan toimii peilinä yksilön tunteille.

Erityisen ilahduttavia ovat runot, joissa vesi ei tekstin tasolla näy, mutta on eittämättä puhetilanteessa läsnä. Esimerkiksi säkeissä ”lauteiden alla on kaistale maata / jolle ei koskaan lasketa jalkaa” saattaa lukija miltei kuulla veden sihahtavan kiukaalle. Teoksessa yleisiä ovat myös lukuisat uudissanat, kuten esimerkiksi heti avausrunossa esitellyt unehtuu ja hyväys, jotka eivät kuitenkaan jää irrallisiksi vaan rikastuttavat muuten minimalistisia runoja.

Myös teoksen kansikuva palvelee sisältöä. Olli-Pekka Tennilän suunnittelemassa kannessa lumpeenlehtiin sekoittuu väriläiskiä, ja tumman ja vaalean kontrasti tukee kokoelman runoissakin yleistä valon ja varjon symboliikkaa.

Virtaava kokonaisuus

Runojen pohdiskeleva, jopa huokaileva kieli, sekä unenomainen tunnelma yhtenäistävät kokonaisuutta. Vesi on läsnä jokaisessa runossa, mutta lopputulos ei ole puuduttava, vaan Särkiö käsittelee aihettaan värikkäästi tarjoten lukijalleen jatkuvasti oivaltamisen kokemuksia. Jokainen runo vaatii lukijaansa pysähtymään sen äärelle, täyttämään aukkoja kuin osittain unohtuneessa unessa.

Särkiö tarjoaa lukijalleen jatkuvasti oivaltamisen kokemuksia.

Teosta yhtenäistää myös liikehdintä veden olomuotojen ja ilmentymien välillä. Kokoelman ensimmäisissä runoissa vesi esiintyy sumuna tai ”kaakeleiden saumasta” vuotavana, myöhemmin ”loskansekaisena hyytymänä”, ja sitten taas palataan upottaviin vesiin.

Vaikka jokainen runo on aseteltu omalle sivulleen, ohjaavat lauseiden keskenjääminen, välimerkkien vähäisyys sekä isojen alkukirjaimien puuttuminen lukemaan niitä jatkuvana teoksena. Säkeet tuntuvat rönsyilevän yli sivujen, ikään kuin ”seisova virtaava” vesi. Lopulta päätösrunossa ”valo häikäisee jään” – ja kun vesi on jäätynyt ja sen liike pysähtyy, myös ”uni on poissa”.