Tryffelikoirat

Tryffelikoirat kuvaa erilaisia tapoja olla orpo. Kieli on tiivistä ja nojaa musiikin metaforiin.

Aulikki Oksasen Tryffelikoirat on tiivis kertomus keski-ikäisestä naisesta, Innistä, joka on monella tapaa orpo. Orpo suhteessa vanhempiinsa, miehiin, toisiin naisiin, yhteiskuntaan, paikkoihin. Inni on etsinyt ja kaivanut koko elämänsä; aloittanut lapsena Keski-Suomessa, jatkanut aikuisena Berliinissä ja Wienissä ja päätynyt Helsingin Kallioon. Inni etsii, soisi löytävänsä, ei löydä – vaan löytääkö sittenkin?

Inari Pikanen asuu Harjukadulla pienessä yksiössä. Yksin. Lapsettomana. Hän käy töissä UFF:n myymälässä, missä hän myy ja lajittelee riepuja, omien sanojensa mukaan. Palkka on pieni, puolet menee vuokraan, kolmasosa ulosottotädille. Syytä jälkimmäiseen ei kerrota. Harrastuksenaan ja lisäansioinaan Inni auttaa ystävättärensä antiikkiliikkeessä ja tryffelikoiran tavoin nuuskii hyviä löytöjä, Arabian astioita, taidelasia ynnä muuta asiaan kuuluvaa.

Inni on fyysisesti suuri, naisena hevosnaamainen kolho, mutta henkisesti jollakin tapaa pieni, mitätön. Innillä on suuri tarve tulla hyväksytyksi, arvostetuksi, ihailluksi, mutta lopputulos on, että Inni on muille keinoemo, itkumuuri. Surkea hän ei kuitenkaan ole, hänellä on omat salaiset unelmansa, haaveensa, joitten varassa hän jaksaa elää. Vahvaksi Inniä ei ehkä voi sanoa, mutta sitkeä hän on.

Romaanin rakenne on kaksijakoinen. Toisaalla ovat takaumat, Innin muistot, toisaalla nykyisyys, jonka tärkeimmät ihmiset ovat ystävätär Krista – nainen, jota vastaan Inni kilpailee monella tavoin, Susu – Innin sattumalta tapaama elämän sivuraiteilla kuljeskeleva tyttö, naapurin harmonia soittava vanha mies ja hänen poikansa Sakke, johon Inni rakastuu.

Vaihdoksiin lapsuuden ja nykyisyyden välillä liittyy aina musiikki. Jaksot on otsikoitu musiikkitermein, alaotsikkona on aina jonkun Innille lapsuudesta tärkeän kappaleen nimi. Innin suuresti ihailema isä, suntio ammatiltaan, pitää hallussaan kahta salaisuutta, jotka molemmat Inni saa vahingossa selville. Toinen on yksinäinen urkujen soitto kirkossa, toinen nuori rakastajatar – lipevä meijerin Erja, joka tekee itsemurhan hukuttautumalla ja vie Innin isän mukanaan.

Isän kuolema on Innin lapsuuden loppu. Vaikka äiti elikin, oli isä tärkeämpi, esimerkiksi isän kanssa tehty retki kirkon kellotapuliin ja sieltä nähty maailmankaikkeus tekivät Inniin suuren vaikutuksen. Samanlainen muisto on muuten Ellillä Juhani Ahon Papin rouvassa, ja Innin ja Ellin kohtaloissa on paljon samaa, vaikka sata vuotta on ajassa eroa. Innihän opiskelee jossakin vaiheessa teologiaakin yliopistossa.

Isä jättää Innille perinnöksi musiikin. Rakkaus harmoninsoittoon koituu Innille jollakin tapaa kohtalonomaiseksi, kun hän kuulee naapurinsa soittavan harmonia. Innin kuunnellessa oven takana naapuri saa kesken soiton sydänkohtauksen, ja Inni toimittaa tämän sairaalaan. Kuinka ollakaan Inni tutustuu tämän naapurinsa viisikymppiseen poikaan, rakastuukin tähän, mutta vain menettääkseen tämän ensin ystävättärelleen ja sitten lopulta Saken vaimolle, joka ottaa porsaansa kotiin takaisin.

Yksi merkittävä teema Tryffelikoirissa on naisen suhde mieheen ja suhteen loputon vaikeus, odotusten erilaisuus. Siinä missä rakastelu Saken kanssa merkitsee Innille lumousta, toivoa ihanasta parisuhteesta, se on Sakelle vain ”kännisen mohellusta”, hetkellisen ruumiillisen tarpeen tyydyttämistä, vaistojen viettiä. Niin oli Innin isällekin, joka kyllä otti Erjasta irti nautinnon, mutta tämän ilmoitettua raskaudentilasta vaati välittömästi aborttia.

Innin suhde miehiin vertautuu myös toisella tapaa isään. Inni menettää kaikki ”miehensä”, ensin isän Erjalle, sitten suuren rakkautensa Gertin toiselle miehelle ja lopuksi Sakenkin. Menetykset konkretisoituvat vielä niin, että että Inni joutuu todistamaan isän ja Erjan sekä Saken ja Kristan rakastelua. Lopullisesti hän menettää Gertin, kun saa tietää tämän kuolemasta.

Menetysten jälkeen Inni tuntee olevansa lopullisesti yksin maailmassa. Mutta kirjan lopussa Innille kuitenkin selviää hänen merkityksensä tässä elämässä. Suhde Susuun – tarina, joka jossakin romaanin vaiheessa tuntui hieman irralliselta – huipentuu eräänlaiseen äidinrakkauden kokemukseen. Inni ei enää ole lapseton. Orpo on löytänyt äidin.

Aulikki Oksasella on tiivis kieli. Lyhyisiin lauseisiin mahtuu paljon asiaa. Kirjailija ei jaarittele turhia. Pikemminkin hän ottaa lukijan väkisinkin haltuunsa tarjoamalla odotuksia, jotka hän sitten rikkoo ne heti seuraavassa virkkeessä. Yksi parhaimmista esimerkeistä kirjan alkusivuilta: ”Luulin, että pysyn ikuisesti Gertin vaimona. Kunnes tuli toinen mies. Ei minulle, vaan Gertille.”

Monesta nuoremmasta kollegastaan poiketen Oksanen ei mässäile surkeudella. Innin elämän traagiset käänteet tuodaan kyllä lukijan silmien eteen niin, että empatia on mahdollinen, mutta sääli ei ole sama kuin myötätunto. Inni herättää jälkimmäisen tunnon. Kirjailija hymyilee Innille, lukija hymyilee Innille, Inni hymyilee itselleen ja lukijakin itselleen.

Miten se ”Smile” menikään – taa-a ti, ti taa taa taa…