Yhteys. Ainetta. Proosarunoja

Birgitta Trotzigin proosarunot nimiltä Yhteys ja Ainetta ovat saaneet upean ulkoisen asun. Graafinen suunnittelu on Sami Kortemäen. Ulkoisestikin lumoavaa kirjahelmeä pitelee käsissään mieluusti myös sisällöllisen annin takia. Yhteys kirjailijan yksityiseen maailmankaikkeuteen on oikean kirjan kautta täyttä kuin materia, intensiivisempää kuin mikään nettikontakti minkään serverin kautta. Pia Koskinen-Launonen tekee parhaansa välittääkseen maailmankuvan ruotsista suomeksi, myös lyhyen esseen avulla. Kiitos kirjasta, Otava!

Mutta Birgitta Trotzigin proosarunot eivät avaudu helposti. Tai mistä minä muista tiedän. Minulle nämä lyhyet katkelmat pysyivät ensi lukeman jälkeen outoina. Pakotin itseni siirtymään eteenpäin, pysähtelemättä. Kunnes lopulta oli pakko luopua, nautintoa se oli, mutta järki ei löytänyt selkeyttä näihin pirstaleihin.

Onneksi luin samaan aikaan helpompaa tekstiä, Kitty Fergusonin historiaa Maailmankaikkeuden mittaaminen. Tutkijoiden käsitykset ja selitykset maailmankaikkeuden rakenteesta ymmärsin varsin helposti, vain joskus oli pakko lukea jokin kappale uudelleen. Miksi näin? Lukiossa luin tosin pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian, niin että kirjan vähäiset yhtälöt eivät olleet ongelmia. Onko yksityisen ihmisen maailmankaikkeus niin paljon vaikeampi hahmottaa kuin tämä yleinen avaruuden kartoitus?

Jatkoin taas Birgitta Trotzigin kuvioiden tutkimista. Onko runoilijan tarkoitus tahallaan esittää asiansa hämärästi, moniselitteisesti? Onko kyse harhautuksesta? Miten jonkun toisen ihmisen maailmankaikkeus voi todella olla niin sekava ja tuskastuttavan ongelmallinen, ettei se sanojen lumouksen takaa aukea kunnolla?

Trotzig on tunnettu, arvostettu, monesti palkittu kirjailija. En ole ennen hänen kirjojaan lukenut. Kerran olimme samassa laivassa matkustajina, vaihdoimme muutaman vuorosanan kannella, ne eivät luoneet välillemme yhteyttä. Minuun jäi uteliaisuus, siksi otin tämän kirjan lukeakseni. Keskustelun aikana pidin itseäni hyvin nuorena, häntä kunnioitettavan iäkkäänä. Nyt huomaan, että meillä on ikäeroa vain vajaat kaksi vuotta! Nyt huomaan myös, että hänen sanojensa takana on kaikkeus kaukana avaruudessa, johon minä vasta yritän kurkottaa, epäillen ja yrittäen uskoa sen todeksi tarkoitetuksi.

Kun luen tätä, epäilen suuresti: ”Kasvot ovat – eivät ole. / Se mikä kasvoissa on – ei ole. / Se mikä ei ole – on se mikä on.”

Kai sitä voisi mutkikkaitakin ajatuksiaan esittää vähän selvemmin? Yksinkertainen fysiikan, kemian ja matematiikan opiskelukin velvoittaa kirjoittajaa ottamaan oppia totuudesta: sekavasti kirjoitettu on sekavasti ajateltu. Näinhän tässä on, vedän johtopäätöksen.

Mutta itsekin runoilijana tiedän, että sameasti sanottu saattaa olla oikeampi ilmaisu kuin terävä sanapari.

Trotzig availee maailmaansa joskus kuin edessään olevaa maalausta sanoittaen. Toisinaan tuntee, miten tekijä on katsonut television uutislähetystä tai sanomalehden uutiskuvaa, jäänyt sen masentamaan sieluntilaan ja terapeuttisesti sitten purkaa syyllisyyttään omaan hyvinvointiinsa ja kyvyttömyyteen auttaa mitenkään.

”Sana toi maailman, sanan laki veti rajan olemisen ja ei-olemisen välille, niin eletään nyt rajalla.” – Lauseessa on kiehtova moniselitteinen kuva, mutta lause on irrallinen. Se on luettava yhteydessään, ja niin se on entistäkin monisyisempi. Samalla tavoin jokainen runo liittyy toiseen, kolmanteen. Yhteys on ilmeinen, logiikka hämärä. Lukijan kokemus avautumisen aavistusten keskellä lumoava.

Minua liikuttaa se sattuma, että Maailmankaikkeuden mittaamisen lukemisen helppous ei lopulta kuitenkaan antanut kirkasta selvää kuvaa, valmista lopullista selitystä olemiselle tässä mahdollisesti loppuvassa kaikkeudessa. Ei sitä anna runouskaan. Sanat ovat samoja, kuvat kulkevat rajuja mietteitä mukanaan, virkkeistä, katkelmista koostuu kuin koostuukin kokonaisuus. Lukijan tunne ja järki syöksyvät ulkopuolisina niin yksityisen kuin universaalin maailmankaikkeuden lävitse niin kuin…

”Niin kuin tulinen meteori kulkee kitkan läpi, lähestyy kuin tähti, liekehtii, vajoaa, sammuu, on lopuksi sammunutta kuonaa, sirpale, soraa, ainetta / Sirpale / Ainetta”

En saanut käsiini alkuteoksia. Mielessäni jotkut jaksot alkavat kuin soida ruotsin rytminä ja melodiana, tuntuvat toisella tavalla tehokkailta kuin suomen karkeudella ja kovuudella. Runot, aina ne pitäisi osata lukea alkukielellä. Mutta kyllä hyvä käännöskin lopulta avautuu. Birgitta Trotzigin sanoin: ”Sitä on koskettu, se avautuu…”

Jollei minulla satu enää olemaan aikaa kaiken oikeaan oivaltamiseen, monilla muilla tulee olemaan. He pitävät tätä kaunista kirjaa käsissään, kääntelevät sen kahisevia sivuja edes takaisin. Sivullinenkin voi toisinaan havaita oivalluksen kasvoille nostaman valaistumisen hehkun. On syntynyt yhteys yksityiseen maailmankaikkeuteen.