Via Merulanan sotkuinen tapaus

En tiennyt Carlo Emilia Gaddasta (1893-1973) juuri mitään, joten suhtauduin aluksi hänen romaaniinsa nirsosti ja vähän joka lausetta epäillen, kuin en olisi uskonut niiden kestävän tarinan painoa. Vertasin mielessäni sen ylenmääräisen hienostelevaa koristeellisuutta Hans Selon Diivaan, ja ensimmäiset viitisenkymmentä sivua teos tuntuikin lähinnä pakkomielteisen modernilta esitykseltä täynnä hienostelevia latteuksia.

Olin väärässä. Jossakin vaiheessa lukemisesta tuli iloinen, hykerryttävän hauska ja riemukkaalla tavalla raastava tapahtuma: romaani oli taas kerran opettanut minut lukemaan itseään omilla ehdoillaan.

Via Merulanan sotkuinen tapaus on alun perin ilmestynyt vuonna 1957. Sen tapahtumat sijoittuvat kolmisenkymmentä vuotta aikaisempaan Roomaan, Mussolinin ja fasismin hallitsemaan kurin ja järjestyksen yhteiskuntaan. Mikään poliittinen romaani se ei ole, vaikka kirjoittajan inho yhteiskunnallisia oloja ja politiikan johtohahmoja kohtaan pilkisteleekin rivien välistä ja äityy välillä sapekkaisiin sivuhuomautuksiin.

Enkä minä kyllä pitäisi sitä rikosromaaninakaan, vaikka siinä ammutaan kerrostalossa kaksi laukausta, joiden jälkeen nähdään ilmiselvän roiston pakenevan juoksujalkaa, ja heti seuraavana päivänä löydetään samasta rapusta nainen kaula auki viillettynä. Rikos on oikeastaan pelkkä veruke kuulusteluille, jotka antavat kirjailijalle mahdollisuuden äärimmäisen ja rönsyäviin henkilökuviin.

Gadda marssittaa italialaisen kansanluonteen kaikissa sen rehevissä, profaaneissa ja pinnallisissa vivahteissaan esiin samalla tavalla kuin Gogolin Kuolleissa sieluissa Tsitsikovin mystiset liiketoimet ovat vain tekosyy venäläisen kansanluonteen loputtomille karrikatyyreille. Toinen heti mieleen tuleva vertailukohta on japanilaisen Ryunosuke Akutagawan romaani Rashomon, joka rakentuu samalla tavalla rikoksen ympärille asettuvista kuulusteluista ja todistajanlausunnoista.

Rikoksen tapahtumapaikka, vanha kerrostalo sijaitsee luonnollisestikin Via Merulanan varrella. Se on tyypillinen Rooman keskustan katu, jonka toinen pää ulottuu S. Maria Maggioren kirkolle, ja josta Rooman päärautatieasema Termini on puolen kilometrin päässä koillisessa ja Colosseum vastaavasti puoli kilometriä lounaaseen. Minulle tuli aivan mahtava Rooman ikävä tätä kirjaa lukiessani, halu varata vaikka internetin kautta huone Merulana Innistä: Gadda totisesti osaa tehdä kaupungistaan elävän siinä kuin Dostojevski Pietarista tai Paul Auster New Yorkista.

Barokkisen umpisolmuinen teos

Tämän barokkisen kiemuraisen ja umpisolmuisenkin teoksen päähenkilö on pyöreähköksi ja pykniseksi kuvattu Francesco Ingravallo. Hän tihkuu kateutta klassisempia latinorakastajia kohtaan, eikä pysty peittämään happamuuttaan kuullessaan näistä komistuksista, jotka vetävät naisia puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Tullessaan rikospaikalle ja nähdessään naisen ruumiin hän joutuu vaivoin hallittujen tunneväänteiden valtaan. Kohtaus on kuvattu hänen päänsä sisältä, vuolaan yksityiskohtaisina miellekulkuina, sävyillä herkutellen ja tirkistelijän näkökulmaa korostaen:

”Onnettoman rouvan ruumis makasi törkeässä asennossa, selällään harmaa villahame ja alushame ylös vedettyinä, melkein rinnan korkeudelle, kuin joku olisi halunnut paljastaa alusvaatteiden suloisen valkean hohteen tai tarkistaa, että ne olivat varmasti tahrattoman puhtaat.”

”Iho oli jo kadottanut aistien lämmön, alkoi jo totutella kylmään, sarkofagin ja hiljaisten asuinsijojen kylmyyteen.” Kuin myös: ”Jalkoja hivelevät sukat olivat kuin toinen iho, sillä uuden ajan taru, kutomakoneiden jumalanpilkka loi muodot uudelleen (ja niiden keinotekoisen lämmön): sukkien valohuntu verhosi ihmeellisen siroja polvia: sääriä, jotka nyt olivat hieman harallaan: mikä kammottava kutsu.”

Ja vielä tämä pätkä: ”…repaleisena haavan kummaltakin reunalta, kuin veitsen terä tai kärki olisi iskenyt monta kertaa, tai viiltänyt edestakaisin: hirveä näky!”

Naisen ruumiin äärellä hekumoidaan pitkään kammon ja houkutuksen värähdytellessä tunnevaakaa. Kohtaus on yksi romaanin herkullisista tihentymistä, ja lukija helposti saattaa tulkita sen sävyjä tahattomankin infantiileiksi ja perversseiksi. Elävän naiskauneuden ääreen ei romaanissa jäädäkään samalla tavalla muhimaan. Naisen persoonallisuutta kuvataan jonakin, joka kiertyy munasarjojen ympärille niin kuin planeetta kiertää aurinkoaan.

Gaddaa aikoinaan arvosteltiin misogyniasta eikä hän osannut vastata kritiikkiin muuten kuin nolostumalla ja esittämällä anteeksipyyntöjä. Mielestäni sellaiseen ei ole aihetta hänenkään, tai varsinkaan hänen kohdallaan: kirjailijan on kyettävä antamaan vilpittömyytensä ja intimiteettinsä osaksi fiktiivisen teoksen taiteellista kokonaisuutta, ja Gaddan romaani onnistuu juuri tästä näkökulmasta sanomaan jotakin kouraisevaa italialaisesta kansanluonteesta.

Komeasti kulkeva kokonaisuus

Rikoksen taustalta Gaddan hämähäkin seitin tavoin kutoutuva kerronta tuo näkyviin Mussolinin toimeenpaneman syntyvyyskampanjan, joka on saanut murhatun, suloisen Lilianan, ensin tuntemaan itsensä naisena riittämättömäksi ja höyrypäisyyksissään heittäytymään jopa promiskuiteetin hetteikköön tilanteen korjatakseen. Noitanainen Zamira sen sijaan tekee ”abortteja rotukoirille, jotka olivat tiineinä kulkukoirille, ressukat.” Tällaisia herkullisia sarkasmeja romaani on tulvillaan.

Gaddan vuolassanaisen kirjoitustyylin rytminvaihdokset tekevät romaanista komealla tavalla kulkevan kokonaisuuden. Alku on hidasta ja kotvittelevaa tunnelmien haistelua, ruumiin äärellä sävyt tihentyvät niin, että lyyrinen ja banaali, korkealentoinen ja kliseemäinen painivat samoissa lauseissa, ja kun tarina lähtee liikkeelle, kiihtyy ja alkaa huohottaa omista miellekuluistaan, lukija saattaa pitkäänkin miettiä, onko tapauksen sotkuisuus kertomuksen vai kerrontatavan sekavuutta.

Persoonallisella tavalla sykkivän ja aineksiltaan rikkaan muotomaailman kirjailija joka tapauksessa luo, romaanin, joka pitäisi kiireesti lukea uudelleen, jotta siitä enemmän ymmärtäisi ja vielä enemmän nauttisikin.

Tapa, jolla Gadda kehittelee oikeastaan jokaiseen romaanin lukuun oman tyylinsä, omantyylisensä puhuvan kosmoksen, synnyttää halun verrata teosta Joycen Odysseukseen. Gadda ei tosin ammenna Kreikan antiikista eikä pyri Joycen tavoin läpivalaisemaan koko länsimaista kulttuuria, mutta hyvin makaaberin ja sairaanhauskan ruumiinavauksen hän suorittaa ikuiselle kaupungille tuomalla romaanin kuulustelutilanteeseen kerta kerralta pittoreskimpia kansanihmisiä ja jatkaa kirjan loppujaksoissa vielä anatomista tutkimusmatkaansa Rooman liepeillä oleviin köyhiin radanvarsitaajamiinkin.

Suomalaiselle lukijalle Gadda on suurenmoinen uusi tuttavuus italiankielisen kirjallisuuden alueelta. Hänellä on iso ja lavea pensseli, jolla hän maalaa herkullisen pikkutarkasti satiirisensurrealistista freskoaan italialaisesta olemassaolosta. Italo Svevonkin nimi pitäisi mainita Gaddan rinnalla: Zenon tunnustusten suomennoksesta on lähes neljäkymmentä vuotta. Näitä kahta voisi pitää diletanttimestareina, jotka loivat muutamia suuria romaaneja porvarillisen ammatin sivussa.

Gaddaa olen taipuvainen pitämään diletanttisena kirjailijana siksikin, että hän pyysi sovinnaiselta maulta anteeksi sitä, mitä oli epäsovinnaisella romaanillaan saavuttanut. Kummaltakin, sekä Svevolta että Gallalta, olisi ainakin yksi merkittävä teos suomentamatta, toiselta Senilità, toiselta La cognizione del dolore.

Via Merulanan kieli on koko ajan runsasta, taiturimaista sekä fantasiassaan että siirtymissään tyylilajista toiseen, täynnä nopeita välähdyksiä. Suomentaja on selvästi nauttinut urakastaan ja ansaitsee palkinnoksi lukijan kiitollisuuden.