Lainattu kaupunki

Rikosromaani etenee ajassa taaksepäin vuodesta 2013 vuoteen 1967 ja tarjoaa siten kiehtovan näkymän Hongkongin lähihistoriaan.

Kowloon, Chai Wan, Uudet territoriot. Central, Jordan Road, Tsim Sha Thui. Kantoninkiinalaisten ja englanninkielisten nimien sekoitus Lainatun kaupungin alusta löytyvällä kartalla kertoo itsessään tarinaa Hongkongin puolitoista vuosisataa kestäneestä ajasta Ison-Britannian siirtomaana. Kartta ei ole maasto eikä sitä välttämättä tarvita juonen ymmärtämiseksi, mutta omaa lisäarvoaan se tuo – vähän niin kuin kuvittajan näkemys kirjan päähenkilöstä.

Hongkong näyttelee Chan Ho-kein (s. 1975) dekkarissa niin keskeistä osaa, että on helppo ymmärtää, miksi romaanin suomenkielinen nimi viittaa suoraan sen miljööseen. Kiinaksi Lainattu kaupunki kuitenkin tunnetaan nimellä 13·67, joka kuvaa sekä teoksen kattamaa ajanjaksoa että sen käänteistä aikajärjestystä, jossa jokainen kirjan kuudesta rikostapauksesta sijoittuu edeltäjäänsä aikaisemmalle vuosikymmenelle. Romaani siis alkaa vuonna 2013 Kiinan erityishallintoalueeksi muuttuneesta Hongkongista ja hyppii siitä taaksepäin, kunnes viimeisessä tapauksessa ollaan vuodessa 1967 keskellä siirtomaahallinnon ja vasemmistolaisten välisiä yhteenottoja.

Jokainen kirjan kuudesta rikostapauksesta sijoittuu edeltäjäänsä aikaisemmalle vuosikymmenelle.

Jo miljöö ja rakenne riittäisivät erottamaan Lainatun kaupungin Suomessa julkaistavien rikosromaanien massasta. Teoksen sisältö ja muoto kuitenkin myös tukevat toisiaan tavalla, joka tekee siitä osiensa summaa mielenkiintoisemman. Chanin teoksessa kerronnalliset ratkaisut palvelevat yhtä lailla älynystyröitä hierovaa juonta kuin läpileikkaavaa yhteiskuntakuvaustakin. Yhteiskunnallisuus puolestaan tarjoaa kontekstin ja merkityksen tapausten käänteille sekä etsivien, rikollisten ja sivullisten toimille. Nyt on aika laittaa virkamerkki näkyville ja etsiä sormenjälkiä, sillä nämä rötökset sopivat vaativaankin makuun.

Kuusi rikosta yhden hinnalla

Lainatun kaupungin rakenteen ilmeisimpiä etuja on, että yhden tapauksen sijaan lukija saa pähkäiltäväkseen peräti kuusi, kaikki omanlaisiaan. Ensimmäisessä osiossa rikkaan miehen murhasta epäillyt perheenjäsenet ja palkolliset kootaan Agatha Christien hengessä samaan paikkaan, joka brittikartanon salin sijaan onkin tällä kertaa kuolinvuoteellaan lojuvan rikostarkastajan sairaalahuone. Teoksen muissa tapauksissa muun muassa setvitään rikollisjärjestöjen välistä valtakamppailua, jahdataan vaarallista vankikarkuria sekä yritetään löytää kidnapattu englantilaispoika. Monipuolisuutensa ja tyhjäkäynnin vähäisyyden vuoksi kuusisataasivuinen romaani on yllättävän nopeaa luettavaa ilman, että se kuitenkaan koskaan tuntuisi heppoiselta.

Kuusisataasivuinen romaani on yllättävän nopeaa luettavaa ilman, että se kuitenkaan koskaan tuntuisi heppoiselta.

Kunnon dekkari tarvitsee myös nerokkaan etsivän, jonka virkaa Lainatussa kaupungissa hoitaa uransa eri vaiheissa kohdattava Kwan Chun-dok. Kollegoidensa ”Tutkijakoneeksi” ja ”Taivaan Silmäksi” (s. 13) ristimä poliisi ratkoo rikoksensa klassiseen tapaan havaintoja ja päätelmiä tekemällä, mikä antaa selvästi genretietoisen Chanin tehdä kunniaa Sherlock Holmesin kaltaisille ikoneille: ”Kunhan kiinnitin hänessä huomiota kelloon, vasemman käden sormien kovettumiin, kenkiin ja paidantaskussa olevaan kynään. Tiesin heti, että hän harrastaa sukeltamista ja kitaransoittoa.” (s. 281.) Arkkityyppiin kuuluvaa eksentrisyyttä taas edustaa Kwanin säästeliäisyys, joka yhdessä vahvojen eettisten periaatteiden kanssa liittää hänet perinteiseen rehdin ja vaatimattoman kungfutselaisen virkamiehen ihanteeseen.

Kwan Chun-dokin lisäksi hahmokaartiin kuuluu tämän oppipoika, ajoittain Watsonin roolia esittävä Lok Siu-ming sekä kirjava joukko eri aikakausien hongkongilaisia. Suuren vaihtuvuuden vuoksi osa henkilöhahmoista jää ehkä vääjäämättäkin ohuenlaisiksi, mutta mukaan mahtuu useampi mieleenpainuva yksilö, joiden kompleksiset suunnitelmat tarjoavat etsiville kunnollista haastetta. Chan Ho-kei ansaitsee myös uskottavuuspisteitä siitä, että oveluudestaan ja häikäilemättömyydestään huolimatta hänen roistojaan ajavat koston ja oman edun tavoittelun kaltaiset suoraviivaiset motiivit eivätkä esimerkiksi palava halu leikkiä kissaa ja hiirtä poliisin kanssa tai tehdä kieroutunutta performanssitaidetta ihmisiä murhaamalla.

Voiko etsivä olla ystävä?

Päättelykeskeisen dekkarin traditioiden kunnioittamisen lisäksi Lainattu kaupunki kuuluu vahvasti myös yhteiskunnallisten rikosromaanien jatkumoon, kuten Chan Ho-kei itse analysoi teoksensa jälkisanoissa. Kirjailijan mukaan hänen tarkoituksenaan oli alkujaan kirjoittaa vain kolme juonivetoista kertomusta, mutta kirjoitusprosessin aikana yhteiskuntakuvaus alkoi tuntua yhä tärkeämmältä. Taustalla vaikuttivat Hongkongin poliisilaitoksen aiemmin verrattain puhtoiseen julkisuuskuvaan vuoden 2012 paikkeilla tulleet säröt: ”Minusta alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että rikoksia ratkovista poliiseista kertova kirja olisi enemmän propagandaa kuin kaunokirjallisuutta” (s. 604).

Vaikka ilmapiirin ja kirjailijan päämäärien muutos on varmasti heijastunut Lainattuun kaupunkiin useammalla tasolla, ehkä mielenkiintoisinta on sen vaikutus teoksen rakenteeseen. Jälkisanojen mukaan Chan pyrki tekemään kustakin osiosta ”perinteisen” dekkarin samalla kun niiden kokonaisuus toimisi realistisena kuvana Hongkongin yhteiskunnasta. Lopputuloksena on kuusi ilahduttavan hiottua arvoitusta, jotka voisi hyvin lukea erillään toisistaankin mutta jotka yhdessä kuorivat esiin aina uuden tason kaupungin historiallisista ja nykyisistä jännitteistä.

Rikosromaanista kun on kyse, Lainatussa kaupungissa nousevat ymmärrettävästi vahvemmin esiin yhteiskunnan epäkohdat kuin positiiviset ilmiöt. Chan Ho-kein Hongkongissa rikkailla on aikakaudesta riippumatta millä mällätä ja köyhät joutuvat tyytymään muruihin, minkä lisäksi järjestäytynyt rikollisuus on ainakin vielä 2000-luvun alussa juurtunut liike- ja yöelämän ytimeen. Kaupungin vapaa lehdistökin tuntuu lähinnä revittelevän sivullisten uhrien kohtaloilla samalla kun maineestaan tarkkoja rikollispomoja kohdellaan silkkihansikkain.

Chan Ho-kein Hongkongissa rikkailla on aikakaudesta riippumatta millä mällätä.

Laajemman yhteiskunnan kuvauksen lisäksi Chan on ottanut vakavasti poliisin toiminnan kuvaamisen haasteet, vaikka ei millään tavoin anarkistista all cops are bastards -linjaa edustakaan. Alkupään kertomuksissa näkökulma on vielä jepareille myönteisempi ja Hongkongin poliisivoimien keskeisimpänä ongelmana esitetään karrieristit, jotka ovat ammatissa vain etujen takia eivätkä lakia ja kaupunkilaisia palvellakseen. Implisiittisenä ratkaisuna tilanteeseen näyttäytyvät sankarikytät, joille ehdoton suhtautuminen läpeensä paatuneisiin rikollisiin ei ole vika vaan hyve: ”Tuntui upealta tietää, että poliisin byrokraattisessa virkakoneistossa oli yhä komisarion kaltaisia hahmoja, jotka vihasivat rikollisia kuin ruttoa ja olivat valmiita myös toimimaan sen mukaisesti” (s. 168).

Teoksen edetessä kirjailija kuitenkin hyödyntää lajityypin ja käänteisen aikarakenteen tarjoamia mahdollisuuksia kyseenalaistaakseen eri tavoin poliisien luotettavuuden. Chanin rakastamien lopputwistien ansiosta näkökulmahahmoina toimivien rikostutkijoiden ennakko-oletukset paljastuvat useampaan kertaan pahasti vääriksi, kun taas kauemmas menneisyyteen sijoittuvissa osioissa sekä rikosten motiivit että niiden tutkiminen alkavat heijastella korruption ja hallinnon mielivallan kaltaisia rakenteellisia ongelmia. Kirjan lopulla ollaankin jo tilanteessa, jossa yksittäinen rehellinen poliisi on käytännössä voimaton tavallisista kansalaisista piittaamattoman järjestelmän edessä.

Viimeisen osion minäkertoja aloittaa tarinansa Rauno Sainion suomentamana seuraavasti: ”Minun oli vaikea käsittää, miten Hongkongista oli tullut sellainen. Vielä neljä kuukautta aikaisemmin minulle ei olisi tullut mieleenkään, että kaupunkimme olisi voinut muuttua niin rajusti.” (s. 521.) Kiinan kielessä ei ole aikamuotoja, joten ensimmäisen virkkeen kerronnan voisi kääntää myös preesensiin, kuten Jeremy Tiangin englanninnoksessa The Borrowed (2016). Vaikka Lainattu kaupunki on kirjoitettu ennen vuosien 2014 ja 2019–2020 demokratiamielenosoituksia, sen kuvaus vuonna 1967 poikkeustilaa elävästä Hongkongista tuo väkisinkin mieleen myöhemmät tapahtumat: ”Paljon puhutuista oikeusvaltion hengestä ja lehdistönvapaudesta ei ollut tietoakaan. […] Ahdistavassa ilmapiirissä sitä saattoi vain passiivisesti rukoilla oman selviytymisensä puolesta.” (s. 526–527.) Britit ovat vaihtuneet Kiinan kansantasavaltaan ja puuluodit kumisiin, mutta tavallisten hongkongilaisten elintila on jälleen käynyt kovin kapeaksi.

Neonvaloja ja maitoteetä

Hongkong ei kuitenkaan ole vielä kadonnut mihinkään, niin kuin eivät myöskään syyt tutustua sen kulttuuriin. Suomalaiselle lukijalle Chanin teos avaa ikkunan ainutlaatuiseen paikkaan, jossa rikostutkijat nauttivat paahdettua kyyhkyä maitoteen kanssa ja pohtivat tapauksia matkatessaan julkisen pikkubussin kyydissä läpi neonvalojen. Sellaisena romaania voikin suositella esimerkiksi John Woon ja Wong Kar-wain leffojen ystäville, jotka kaipaavat täydentävää näkökulmaa vuosikymmeniä laina-ajalla eläneeseen kaupunkiin. Wong onkin ostanut teoksen elokuvaoikeudet, vaikka leffaprojektin valmistumisaikataulu on nähtävästi vielä epäselvä.

Keskeisen kiitoksen Lainatun kaupungin tuomisesta suomalaisten ulottuville ansaitsee tietenkin suomentaja Sainio, joka on prosessin aikana joutunut miettimään tarkkaan muun muassa kantoninkiinalaisten nimien kirjoitusasujen kaltaisia detaljeja. Työn tuloksena on miellyttävän helposti lähestyttävä käännös, jonka eläväinen kieli parhaimmillaan sopii genreen kuin suurennuslasi etsivän käteen:

”Epäilet siis, että he aikovat räjäyttää lautan?” Seiska kysyi.

”Tuskin he sillä pommilla vesilintua aikovat heittää.” Huono vitsi, mutta tulipahan sanottua. (s. 570.)

Yleislinjaltaan kotouttavasta käännöksestä voi toki nostaa esiin joitain kohtia, joissa lähtökieltä ja -kulttuuria olisi voinut seurata tarkemminkin. Esimerkiksi todistajan laukoma ”Edes haukka ei erottaisi rekisterinumeroa näin kaukaa!” (s. 567) tuskin olisi suomalaiselle mahdoton ymmärtää, jos vertailun kohteena olisikin englanninnoksen tavoin kiinalaisessa kulttuurissa terävänäköisyydestään tunnettu Apinakuningas. Joitain lukijoita taas saattaa häiritä suomennoksen alkupuolella yleinen sinuttelu jopa käytettäessä sellaisia puhutteluja, jotka näyttäisivät viittaavan muodollisempaan kieleen: ”Komisario Lok, et kai pilaile kustannuksellamme?” (s. 23).

Tärkeintä silti on, että Lainattu kaupunki on itsessään suomeksi julkaisemisen arvoinen teos, jota käännös mainiosti palvelee ja joka ansaitsee niin vannoutuneiden dekkariharrastajien kuin muidenkin lukijoiden huomion. Chan Ho-kei on toiminut kuin minisarjan showrunner ja rakentanut kuudesta eri jaksosta kunnianosoituksen teoksen monimuotoiselle genrelle sekä kotikaupungilleen, mutta uskaltanut silti kyseenalaistaa lajityypin lähtöoletuksia sekä tuoda esiin historian nurjaa puolta. Osta, kerjää, lainaa – mutta älä ehkä kuitenkaan varasta kirjaa, ihan vain siltäkin varalta, että rehellinen etsivä vielä jonain päivänä löytää tiensä ulos Lainatun kaupungin kansien välistä.