Runouden puolustus

Toimittanut: Leevi Lehto
Suomentaneet: Markku Into, Leevi Lehto, Teemu Manninen, Tuomas Nevanlinna, Tommi Nuopponen ja Aki Salmela

Mikään ei ole vaikeampaa kuin itsen, toisen tai maailman tilan arvioiminen elämän intensiivisestä sisuksesta käsin; arvioiminen niin, että ihmiset tuhannen vuoden kuluttua, tai tällä hetkellä maapallon toisella puolella, ymmärtävät tuloksen.

Tämä ihmisenä olemisen arvioiminen voi ilmetä kielessä, ja runoilija havainnoi sitä. Kielestä tehty havainto voi johtaa viittaukseen, selitykseen, ristiriitaan, väitteeseen, teoriaan, demonstraatioon, tai runoon, joka on todistus. Amerikkalaisen kielirunoilijan Charles Bernsteinin (s. 1950) suomennosvalikoimaan Runouden puolustus sisältyy kaikkea tätä.

Bernsteinin valikoiman parhaat runot ovat ihmisenä olemisen todistuksia. Ne riittävät vakuuttamaan kaltaiseni lautamiehen. Huonoimmat, vähiten kiinnostaavat runot vaikuttavat oman selityksensä demonstraatioilta. Ne ovat esimakua siitä, millaisia leikkejä voitaisiin leikkiä, jos innostuisi, olisi aikaa ja kavereita. Kaksi viidesosaa kirjasta on esseistiikkaa. B:n runoudesta on vaikea sanoa mitään, mitä hän ei olisi jo itse tavalla tai toisella sanonut.

Tekniikan demoamisen valtakunta

Pitkä, lähes satasivuinen essee Absorptio ja keinotekoisuus jakaa kirjan. Omassa painoksessani aukeamalla 104–105 taiton kätisyys vaihtuu. Ei niin, että rivit kääntyisivät virtaamaan oikealta vasemmalle, vaan niin, että sivunumerot kasvavat oikealta vasemmalle. Kirja on käännettävä kädessä ylösalaisin ja jatkettava lukemista kääntämällä aukeaman vasemmanpuolisia sivuja. Kun mainitsen ystävälleni tästä, hän toteaa oman kirjansa taiton olevan normaali. Book-on-demand tekniikassa kirjasta voidaan ottaa erilaisia kokeellisia painoksia.

Kun IC-junan allergiahytissä luen kirjaa väärinpäin, kohottaa vastapäätä istuva nainen katseensa sanomalehden takaa ja alkaa selvästi tutkiskella päällystakkiani ja hattuani arvioiden, olisinko mahdollisesti jostakin hullujenhuoneelta karannut. Vaikutelman tehoa lisää se, että runot, joita luen, ovat kirjan alkupuolen vanhempaa materiaalia innostavampia, ja hörähtelen ääneen tuon tuostakin, teen merkintöjä marginaaliin. Väliin tuijotan kymmenen minuuttia ikkunasta pimeyteen. Nainen nostaa Hesariaan korkeammalle suojatakseen näkökenttäänsä ilmestykseltäni.

Yritän lukea B:tä monissa eri paikoissa, eri istuimilla, eri maissa. Huomaan ympäristömuutoksen vaikuttavan suhtautumistapaani. Mitä kevyempi on välitön tunnelma, sen myötätuntoisemmin jaksan suhtautua B:n oikkuun ja leikkiin. Teoksen syntypaikkaa olennaisempi on paikka, jossa se havaitaan / luetaan / otetaan vastaan. Lukijan on voitava välittömästi olotilassaan kuvitella merkityksiä sille, mitä tekijä esittää. Tekijä voi vääristää oman tilansa saadakseen aikaan vaikutuksen, joka toisessa tilassa tuottaa päteviä yhtälöitä. Jos esitys on hyvin epäjatkuva, katkonainen, spatiaalinen, lukijan hetkellisen mielentilan eheys korostuu.

aidosti “oma-aikaiset” teokset näyttävät alkuun oudoilta,
mutta juuri tästä outoudesta ne ammentavat
kestävyytensä. […]

Bernsteiniä pidetään kokeellisena runoilijana. Kokeellisuus taiteellisena luomisperiaatteena nojaa kokeilijan omiin havaintoihin, kokeisiin ja niin edelleen. Toisten tekemiin kokeisiin perustuvat havainnot eivät ole kokeellista kirjallisuutta vaan kirjallisuustiedettä.

Bernstein on myös akateeminen tutkija. Hän opettaa yliopistossa ja tuottaa akateemista tutkimusta. Akateeminen kulttuuri perustuu luottamukseen: luotetaan toisen tekemiin (koe)tuloksiin siinä missä omiimme, kunhan vain kummatkin nauttivat yhteisön luottamusta.

Runoiljan kannalta akateemisuudessa voi olla eräs ongelma: jos ei kaikessa tekemisessään nauti yhteisön luottamusta, ei voi nauttia omaakaan luottamusta ja joutuu turvautumaan osittain tai kokonaan toisten havaintoihin, kokeisiin ja heidän raportoimiinsa tuloksiin.

Luovalle omaperäisyydelle, luulen, on yhtä olennaista itse koeaktin tuottama subjektiivinen kokemus kuin siitä saatava objektiivinen tieto, olipa tuo tieto sitten “oikeaa” tai “väärää”. Epäilen, voiko runoilija missään asiassa luottaa toisen ihmisen kokemukseen. Kulttuurinen reaktiivisuus tai kirjallisuustutkimuksellinen orientaatio eivät minun mielestäni ole luovan omaperäisyyden syntyedellytyksiä – jos eivät välttämättä esteitäkään. Kynä ja paperi, tunneherkkyys ja hahmoalttius havainnoissa, sen sijaan ovat keskeisiä edellytyksiä.

Ekstaasin asuttama pyhä tila

Jos beatnikmäisestä huumeidenkäytöstä on jotain hyötyä runoudelle, sen täytyy piillä siinä erossa, joka vallitsee huumatun tietoisuudentilan ja normaalin tilan välillä. Edellytys runouteen jäljentyvälle ekstaasille, tilojen tekijöiden havaittavalle järjestetylle erottumiselle, on se, että kuvaus pystyy erottelemaan yksityiskohtaisesti kummankin tilan pienimmät olennaiset osatekijät sekä emotionaalisesti vaikuttavat rakenteet.

Tekisi mieli väittää, että voimakkaasti huumattu henkilö, joka on absorboitunut täysin keinotekoiseen mielentilaansa, ei kykene tekemään tilasta yhtä tarkkoja ja yksityiskohtaisia havaintoja kuin henkilö, joka tarkastelee ympäristöään etäältä (elämän intensiivisen sisuksen rajalta tai ulkopuolelta) kirkkaan selväpäisesti. Mielentila ei useinkaan ole yhtä pysyvä kuin fyysinen tila. Siksi sen prosessuaalista rakennetta on vaikeampi havaita, muistaa ja analysoida. Ekstaasi, joka saavutetaan kahden toisistaan täydellisesti eroavan tilan välisenä liikkeenä, täytyy olla runoudelle hyödyllisempi apuväline kuin mikään huume.

Taiteilijat ovat kautta aikojen tietoisesti käyttäneet kahden tilan siirtymää hyväkseen ekstaasin tuottamiseen. Ekstaasi ja transsi kuuluvat uskonnollisen kokemuksen yleisinhimillisiin piirteisiin. Niiden kulttuurinen asema vaihtelee, mutta olisi vaikea löytää uskontoa tai kulttuuria, jossa ekstaattista kokemusta ei missään muodossa esiinny. Olennaista ekstaattisessa kokemuksessa on kahden tilan välinen perustava erilaisuus (joka välitetään tilasta toiseen, ellei kokijaa siirretä), ei niinkään tilojen vangitsevuus sinänsä.

Taiteilijat ovat myös olleet lahjakkaita unohtamaan ekstaattisen kokemuksen perustavuuden: pitkän kuivan poronsarvijauheen pureskelun päätteeksi on saatettu ajautua kuvitelmaan, että taiteen liikuttavuus on sen vangitsevuudessa sinänsä, eikä tilojen perustavassa erossa, ekstaattisuudessa. Absorptiivisen tilan luominen on tekniikkaa, jota voidaan opettaa. Tilojen perustavat erot jäsentyvät jossakin filosofian ja mystiikan singulariteetissa, jonne ei viitoitettuja teitä tunneta.

Kaikesta päätellen Bernsteiniä selvästi harmittavat ja pelottavat vankilamuurarien armeijakunnat, jotka osaavat luoda voimakasta absorptiota huomioimatta ekstaasin, sielunliikkeen mahdollisuutta. Minkä tahansa kahden eri perustalle rakentuvan tilan välinen siirtymä voi tuottaa ekstaasin, mutta mikä tahansa uusi tila, joka tyylitellään samaksi välittömässä ympäristössä vallitsevan tilan kanssa, on hukattu ekstaasin mahdollisuus.

B:tä pelottavat toisiinsa absorboituvat, samaksi tulevat tilat. B:tä pelottavat ekstaasin mahdollisuuden umpeen muuraavat ahkerat, raivopäisen toimintakykyiset sisyfokset, ja hän haluaa osoittaa heidän työnsä mielettömyyden.

Älä kylvä, tai korjaat, tukehdut kukkiviin asioihin:
Uudistus on Saatanan lelu, näköisyyteen
Kiskova juna, paikkaan jossa muisti
Pysähtyy.

Samalla B tulee runoilijana unohtaneeksi oman päämääränsä. B:n runojen tila muistuttaa jatkuvassa muutoksessa olevaa epätilaa, enemmän mielenkiintoista kuin todella viihtyisää tilaa. Keskeistä on materiaali sinänsä, sen paikallinen hahmorikkaus ja leikkauksen rytmi. Läpikäyviä, yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta luovia, toistuvia motiiveja, selkeitä rakenteita tavataan satunnaisesti. Epäjatkuvuus ja keskeytykset ovat B:n tavaramerkki. Runot kyllä vangitsevat älyllisen tarkkaavaisuutemme, mutta eivät vapauta sitä: runoihin on vaikeuksia paneutua aistillisesti enempää kuin emotionaalisesti.

[…] Paljon tapahtuu josta ei
koskaan kunnolla päätetä & ja myöhemmin on ilmeistä
että niinhän sen piti olla. Kaikki suistetaan
tasapainosta tai, oikeastaan, tietty koko ajan uusi tasapaino
saavutetaan, paitsi että toivoisit ettei se koskaan
vakiintuisi niin pian. Tämä on ollut niin ihanaa aikaa mutta
aina lasten kustannuksella.

Konkreettisesti B:n runon tila on säemuotoinen, säkeiksi katkaistua tekstijatkumoa. Kun tämä on ainoa tila, mihin lukija päästetään, teksti – käyttääkseni B:n omaa käsitteistöä – on täysin läpinäkymätöntä, täysin epäabsorboivaa. Tällaisia epätiloja, koneita, konstruktioita, veistoksia B:n runot ovat itseasiassa harvoin. Useimmat runot ovat jatkuvaa välitilaa, jatkuvaa leikkausta, jatkuvaa pinnan ja materiaalin muunnosta.

Saman älyllisen lähteen vettä

Vaikka runot poikkeava toisistaan muodollisesti, 30 vuotta kattavana valikoimana ne eivät tuota selkeästi hahmottuvaa poeettisten tilojen sarjaa. Runon puhuja asettuu monin paikoin kyseenalaiseksi, mutta vesi tuntuu virtaavan samasta älyllisestä lähteestä.

Valikoiman runous ei ole mielestäni aidosti polyfonista; runot ovat jotenkin samaa sukupuolta. Mielestäni omaäänisyyden kyseenalaistamiselle voi olla taiteellinen peruste silloin kun yksi minuus väistyy useiden keskenään keskustelevien erillisten (painotukseltaan ruumiillisten ja/tai emotionaalisten ja/tai älyllisten) minuuksien polyfoniaksi.

Tämän tietoisuuksien tekstuaalisen valtataistelun päämäärä on se, että kaikki minuudet jakaisivat lopuksi saman tietoisuuden ihmisenä olemisesta. Muuta päämäärää en polyfonisuudessa, yhden oman äänen kyseenalaistamisessa – ainakaan tällä kertaa – pysty näkemään. B:llä yksittäisten runojen ideat eivät aina ole riittävän selkeitä, että ne todella alkaisivat resonoida sympateettisesti. Selkeyttäkin valikoimasta toki löytyy, esimerkiksi runoista Runoustesti, Yhteisyys on nimi…, Kiitos kun sanoit kiitos jne.

Monien valikoiman alkupuolen varhaisempien runojen kuten Runouden puolustus, Palukaville ja Tytöntohelo, yllä leijuu voimakas merkityksettömyyden aura. Näiden poeettisen hukkakauran levällään hapsottavien tähkäpäiden kohdalla tuntuu, että runoilija tekee kirjan jättämisen meille helpoksi.

Nuori runoilija esiintyy kohteliaana nihilistinä, joka ei usko toisen ihmisen haltioitumiskyvystä enempää kuin omasta kyvystään olla lumoava. Nämä vaikutelmat kumoutuvat kirjan loppupuolen myöhemmän tuotannon pitkissä innostavissa teksteissä kuten Normaalien ihmisten tunteita, Näkymä ei-mistään, Herpaantumatonta hilseilyä ja pitkässä väärennettyjen aforismien sarjassa Miten tyhjä onkaan leipävanukkaani.

Epäusko tilaan, epäusko purkajaan

Nihilistinä B ilmeisesti vierastaa minkä tahansa nykytaideteoksen pyrkimystä absorptiivisuuteen. Häntä vaivaa jonkinlainen epäusko tilaan. Ikään kuin tila jotenkin välttämättä aina olisi tunkkainen unohdukseen tuudittava vankila, jossa vapaa kulkeminen on epämiellyttävästi rajoitettua. Jos tilan ei ole tarkoitus olla vankila ja se kaikesta huolimatta on sitä, kysymyksessä on suunnittelun ja toteutuksen virhe. Korjaustyöstä ei ehkä selvitä pelkällä julisteiden liimaamisella ja sisustamisella. Tarvita moukarointia, purkamista.

Mutta B ei usko purkajaan, ainakaan jos se on joku muu kuin hän itse. Hän ei usko purkajan todelliseen haluun purkaa jotakin niin suurta kuin tämä vankila. B ei usko myöskään uudelleenrakentajaan: nykytaiteilijan asemaan, haluun ja mielikuvituksen voimaan luoda perustava ero, pakotie, ekstaasi, suhteessa omaan kaikenkattavaan olotilaansa. Tässä uskonpuutteessa tilanne olisi idealistille vaikea, mutta pragmatistille näköjään produktiivinen.

Länsimaiselle nykyshamaanille ei aina enää riitä siirtyminen rinnakkaistodellisuuteen tai naapurimaahan. Talouden konkistadorit etsivät globaalista maailmasta samuutta, eivät vastakohtaa. He ovat samantekeviä: tekevät kaikesta samaa, itselleen helppoa, tunnistettavaa, läpeensä valloitettua. Samantekevässä ei ole pakotietä, ekstaasin mahdollisuutta.

Vain tilojen – kulttuurien, kielten, mielentilojen – perustavissa eroissa on todellinen pakotie. Silloin ahdistus, joka yhdessä tilassa tekee olemisesta sietämättömän, on toisessa tilassa poissa, mutta korvautuu pian toisella tuolle tilalle ominaisella ahdistuksella.

Tilojen välisissä siirtymissä piilee armo: jatkuvassa liikkeessä minkään yhden ahdistuksen vangiksi ei antauduta. Jos talouden samantekevät voimat saavuttavat valloitusretkellään maailman rajat, on runoilijan venyttävä kosmisiin mittoihin: lähin mielikuvitusta auttava toiseus on maata lähin iloinen planeetta, ja voi olla, että sielläkin jyllää markkinaliberalismi.

Sen pyrkimyksen, minkä B sallii muinaisille aidon lumouksen maailmassa eläneille taiteilijoille, hän kieltää nykyisiltä, ja ennen muuta itseltään. Samalla hän tavallaan kieltäytyy kokemasta “runoilijoiden sympatiaa” Petroniuksen tai Apuleiuksen kaltaisia taiteilijoita kohtaan ja alistaa heidät nöyryyttävälle tieteelliselle aparaatille. Tieteellisen aparaatin nöyryyttävyys perustuu siihen, että se tutkii samalla analyysitasolla jalokiviä ja sontapökäleitä.

Rakkauden likiarvoon nollaanvaipumisen vuosipäivä

New Yorkilaisen yliopiston opettajana B:llä on varmasti luja empiirinen perusta epäuskoon sen suhteen mitä tulee valtakulttuurin absorboimisvoimaan, ihmisen kulttuuriseen vastustuskykyyn ja toisaalta heidän aktiiviseen kuvittelukykyynsä. Mutta se ei riitä todistukseksi. New York, enempää kuin mikään muukaan yksittäinen tila, joka absorboi sisäänsä lukemattomia tiloja, ei ole yhtä kuin koko-maailman-tila.

Maailmassa on edelleen fyysisiä paikkoja, joissa ihmisenä olemisen perusta, siis runouden perusta, eroaa olennaisesti siitä minkä me tunnemme arkikokemuksemme pohjalta. Pelkkä siirtyminen näihin maailmoihin tuottaa, ainakin runoilijalle, ekstaasin… juuri niin kuin Burroughsin Alastomassa lounaassa päähenkilön siirtyessä Pohjois-Afrikkaan.

Tämä ei aina tarkoita suihkukoneella lentelyä. Sielunliikkeen, tuottaa kahden tilan välinen perustava ero, ei tila sinänsä. Perustava ero siinä mielessä kuin tarkoitan, ei ole pelkästään ero säätilassa, auringon lämmittävyydessä, ilmastossa tai muussa sellaisessa. Taiteen aiheena, sielunliikkeen edellytyksenä on yhteiskunnan henkisen rakentumisen perusta.

Vaikka globaalin maailmamme kohtalona olisikin kokonaan absorboitua siihen, minkä nyt tunnemme läntisenä markkinaliberalismina, ja menettää fyysisesti perustavan eron mahdollisuus, meidän pitäisi joka tapauksessa uskoa siihen tuntemamme taiteen ja kirjallisuuden pohjalta.

Nykyisen elämänmuotomme tuottama nihilismi on kaksinkertaista tyhmyyttä: se on sokeutta todellisille olemassa oleville fyysisille tiloille, ja myös taiteen kaikkina aikoina luomille aidoille toiseuksille. Siksi mieluummin kuin juhlisin merkityksen menettämisen, rakkauden likiarvon nollaanvaipumisen vuosipäivää, suunnittelisin idän faabelimatkaa merkityksen takaisinhankkimiseksi.

Todellinen poliittinen taistelu

B on myöntöineen ja vapautuksineen, kieltoineen ja estoineen, poliittinen runoilija. Todellinen poliittinen taistelu ei ole ihmisten mielipiteiden tai asioiden välistä taistelua. Se on näkökyvyiltään erilaisten ihmisten, heikkonäköisen ja tarkkanäköisen välistä olemassaolon taistelua. Se on havaintojen välistä taistelua, maailmankatsomusten, loogisten mannerlaattojen välistä aitoa ja repivää yhteenottoa.

Väkivaltaa käytetään siksi, että taistelun lopputulos olisi muuten ilmiselvä. Väkivallan tarkoitus on aina heikentää tarkkanäköisen kykyä ilmaista näkemänsä. Tämä ilmaistaan selvästi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus.

B saattaa olla tarkkanäköisin kaikista, mutta hänen runoutensa kohdalla saattaa tarkkanäköinen joutua pettymään. B:n runoudesta ei aina voi sanoa niin kuin Huysmans myöhäisantiikin latinankielisestä runoudesta: “sekoitettiin verbejä jaloista liemistä, sorvattiin substantiiveja, jotka tuoksuivat kuin suitsukkeet, ja taottiin kullasta karkeita, kummallisia adjektiiveja, joissa oli samaa raa’ansuloista särmää kuin goottilaisissa koruissa”.

Vaikka kysymys on kielirunoudesta, paradoksaalisesti kaikkein herkimmille kielen tasoille ei usein päästä. Voisi sanoa, että siitä kielen herkkyyden pisteestä, missä Pentti Saarikosken tai Jyrki Pellisen runous alkaa todella elää, B:n runous tulee elottomaksi.

Mutta antakaamme tämä anteeksi. B:llä vastaavasti on enemmän kasvua joillakin alueilla, joita edellä mainitut eivät viljele. Ja ehkä tämä hieno amerikkalainen ihmisenä olemisen puolesta taistelija on joutunut kohtaamaan kovemmassa etulinjassa oman aikakautemme silmittömän barbaarisuuden, jonka leppymättömän pahuuden kohteena on ihmisen vilpittömyys, herkkyys ja sensuaalisuus.

Täytyy huomauttaa, että puhun suomennoksen perusteella. Pidän suomennosta onnistunena.

Esseistinä Bernstein saattaa olla hyödyllinen angloamerikkalaisen pragmatismin, mitattavuususkon ja näkyvään kiinnittymisen, sedimentin rautakankena. Jatkuva reaktiivisuus ja relativismi ovat ne ominaispiirteet, jotka estävät B:tä olemasta yleismaailmallinen. Hän esiintyy New Yorkin juutalaisena pragmatistina ja edustaa amerikkalaista nykykulttuuria. Hänen ironiansa purevuus on paikallista purevuutta.

Tällainen ironia olisi tietenkin turhaa ja asiatonta, jos elettäisiin jossakin toisessa maailmassa sivistyneitten ihmisten parissa. Saksalaisen romaanikirjailijan Ernst Jüngerin mukaan juuri paikallisuus ja kansallisuus ovat modernissa ja ehkä myös postmodernissa vahvan taiteen edellytyksiä. B:n massakulttuuriin kohdistuva ilkikurisuus lähenee pessimistisessä tappiotunnelmoivassa vimmassaan ulkomailla lomailevan luottovangin luovuttanutta, hampaatonta, mutta täysin armotonta avolaitoshymyä.

Amerikkalainen sosiaalinen kuvio, jonka ytimenä on seksi ja metaforana baseball ja jonka jo Ginsberg on meille täydellisesti ilmaissut, on ehkä rikas, mutta yksipuolinen draama. Tässä kuviossa älyllisyys alkaa helposti tarkoittaa sitä, että täytyy pysähdellä miettimään merkityksiä aina jonkin yllättävän ja uuden sosiaalisen samaatekevän kiusaamiskuvion edessä. Tätä ehkä on kulttuurievoluutio. Voisi melkein sanoa: se ei ole ihmisenä olemista. Vain vastakohdan etsiminen välttää narsismin ja on aidosti eroottista.

en muuta kuin väistelyjeni tyhjä seinä
häviävällä musteella yltympäri kirjoitettu […]