Rhizome

Charles Sandisonin installaatiossa valosta tehty teksti ympäröi kokijan. Sanakuhinasta alkaa erottua syklejä, jos sen parissa viettää tarpeeksi aikaa.

On olemassa kaksi tapaa katsoa tyhjyyteen: joko siihen katoaa tai sitä kauhistuu. Meditaatiossa minä luovuttaa itsensä olemattomuuden tyhjyyteen, kun taas kauhussa kamppaileva minä pitää tuskaisesti kiinni tietoisuudestaan. Matemaatikko-filosofi Blaise Pascalin Mietelmien klassinen fragmentti muotoilee jälkimmäisen tolan niin kuin se on: ”Avaruuksien ääretön hiljaisuus kauhistuttaa minua.”

Pascalin ajatelma väikkyi mielessäni Charles Sandisonin Rhizome-näyttelyssä, missä pimeyden olemattomuus rikkoutui valon merkityksistä. Sandison on video- ja valotaiteilija, jonka teoksissa sanat ja merkkijonot asettuvat generoituviin kuvioihin. Samaa estetiikkaa edustaa Tampereen taidemuseon alakerrassa esillä oleva Rhizome, näyttelyn nimeä kantava digitaalinen videoteos, jossa abstraktin olemattomuuden pimeydessä väikkyvät sanat ja merkit.

Rhizomessa on samanaikaisesti visuaalista ja tekstipohjaista videotaidetta. Näyttelytilassa projektorit heijastavat huoneen pinnoille lattiaa ja kattoa myöten kuhisevia teksti- ja merkkimuodostelmia. Osa niistä pysyttelee enemmän paikoillaan ja osa liikkuu ympäri näyttelytilan pintoja. Seinustoille asetellut peilit saavat hämärän näyttelytilan tuntumaan kokoaan suuremmalta.

Videoteos koostuu muutamasta jaksosta, jotka etenevät silmukkamaisesti videoluupilta toiselle. Jokaista vaihetta ohjaa kasvun ja katoamisen dynamiikka. Sanat lisääntyvät ja ilmestyvät, sitten harvenevat ja katoavat. Käynnistyy uusi jakso, ja tilalle tulevat uudet merkit.

Jokaista vaihetta ohjaa kasvun ja katoamisen dynamiikka.

Tunnistin teoksesta ainakin seuraavat jaksot: On tyhjyys, jossa vakiintuneiden (kirjain)merkkien sijaan näkyy vain valkoisia partikkeleita; on tyhjyyden keskelle kasvava, sanastoltaan kristilliseen luomiskertomukseen viittaava valokasvusto, joka sisältää sekä yksittäisistä sanoista muodostuvia ryppäitä että selkeitä, joskin rikottuja lauseita; on näitä kahta tyyliä yhdistelevä jakso, jossa partikkelit muodostavat DNA-kaksoiskierteen kaltaisia muotoja ja sanaryppäät ilmestyvät ja katoavat. Jaksoja saattaa olla enemmänkin, mutta teoksen päälinja vaikuttaisi toimivan näin.

Lauseiden sijaan Rhizomessa ovat etusijalla yksittäiset sanat ja merkit ja niiden yhdistelmät. Laajemmat syntaktiset ja kerronnalliset jaksot asettuvat fragmentaaristen visuaalisten eleiden ja tekstuurien kontekstiin. Rhizome ei kerro lineaarista tarinaa vaan luo sommittumia, löyhästi teemoiteltuja ja aseteltuja merkkien kenttiä. Yhdessä jaksossa toistuvat sanat kuten ”contempt”, ”anger”, ”love”, ”joy”, toisessa ”God”, ”light”. Eräässä on vain valkoisia pikseleitä, jotka asettuvat pimeään näyttelytilaan kuin tähdet Pascalin kauhistelemaan avaruuteen.

Kokonaisuudessa on orgaaninen tuntu, kuten monissa IC-98-taiteilijakaksikon tummanpuhuvissa töissä. Sandisonin teoksen nimi viittaa luontoon: rhizome tarkoittaa juurakkoa, mikä vastaa teoksen rihmastomaisesti moniaalle asettuvaa muotoa. Samalla se tuo mukaan ekokriittisen sävyn, kun iloa ja rakkautta ilmaisevat sanat katoavat vihan ja raivon rinnalla tyhjyyteen.

Mehr licht!

Valo on Rhizomen perusaihe. Pimeässä näyttelytilassa näkyvät sanat ovat valoa fyysisesti − ja usein myös kirjaimellisesti. Sana ”light” toistuu teoksessa usein, ja vieläpä erityisen täsmällisessä kontekstissa, nimittäin Raamatun luomiskertomuksessa.

Erään jakson käynnistyessä näyttelytila lähes täyttyy valosta, kun lattiatasosta alkaa nousta kohti kattoa valtava määrä sanoja. Sanat ”God” ja ”light” edustavat teoksessa jumalallista valoa sähkömagnetiikan fysikaalisessa ja merkin symbolisessa mielessä. Jakson päätteeksi sanojen määrä alkaa vähentyä. Vanhat sanat katoavat, ja niiden tilalle tulee uusia. Pimeyden keskelle sinne tänne puhkeaa sana ”surprise” ja muutama muu sana sen rinnalle.

Valo on Rhizomen perusaihe.

Merkkien ja valon korrelaatio luo teokselle kiehtovan pohjatekstin: kuten Raamatun luomiskertomuksessa, alussa oli sana tai logos, joka tuli tyhjyyden keskelle. Katsoja näkee, kuinka tyhjyyden pimeästä − creatio ex nihilo − syttyvät merkit ovat alkusoitto jumalaisen valon kauneudelle, ilolle ja rakkaudelle, samaten kuin vihalle ja raivolle sekä äärettömän avaruuden pimeydelle. Surprise! Onko kyseessä rihmaston sisällä tapahtuva syy−seuraussuhde vai kontingentti, mielivaltainen yllätys?

Rhizomen logos on digitaalinen jyvänen, jonka avulla teos leikittelee tilan kokemuksella. Sen tapa rakentua syntaktisesti yksinkertaisista yksiköistä muistuttaa Hanna Syrjämäen Tuli & Savu -lehden numerossa 1/2022 julkaistua ”Tavallaan omakuva” -runoa, joka emuloi asiasanojen muodostamaa graafista sanapilveä.

Peilejä ja perspektiivejä

Rhizomessa on pelillisiä piirteitä, jotka koskevat liikettä teoksen sisällä.  Etäisyyden muuttaminen vaikuttaa siihen, miten teosta lukee tai tulkitsee. Läheltä sanaklusterista voi erottaa erillisiä sanoja, kauempaa ne muuttuvat väreileväksi tekstuuriksi. Tulkintastrategioiden muuttaminen tekee Rhizomen seuraamisesta kiehtovaa, ja hyvin rytmitetyt jaksojen vaihdokset tekevät kokonaisuudesta dynaamisen. Teoksessa on prosessinomaista kuhinaa, joka saattaa vähitellen hävitä pimeyteen, ennen kuin syttyy jälleen jumalaiseen valoon.

Katsojan perspektiivin muuttaminen vaikuttaa siihen, miltä teos näyttää. Merkkisommitelmat asettuvat eri tavalla näyttelytilan kapeille pylväille kuin laajoja seiniä vasten. Katon keskikohtaan projisoituu sanoja hyvin tiheästi, joten siinä on myös eniten valoa. Toisaalta liikkuminen tilassa tekee myös näyttelyvieraista itsestään osia taideteoksessa, kun valoisat merkit asettuvat vasten muiden tilassa olijoiden kehoja.

Peilit ovat kuin rinnakkaistodellisuuteen aukeavia portteja.

Tärkeässä asemassa ovat seinustoille asetetut peilit, jotka hämärässä valaistuksessa tekevät huoneesta sekä suuremman että surrealistisemman. Peilit ovat kuin rinnakkaistodellisuuteen aukeavia portteja, joista avautuva tilan heijastuma tuntuu hämärässä todellista näyttelytilaa toismaailmallisemmalta.

Peilit ja perspektiivit ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten Sandison käyttää suhteellisen tavanomaisia ilmaisutapoja luovalla tavalla. Konstailematon estetiikka ei hae ”wow-efektiä”, vaan niinkin perinteinen sirkuksen ja teatterin väline kuin peili leikittää tilan kokemusta.

Ja jos ajatusta jatkaa, niin voiko olla klassisempaa, abstraktimpaa ja luovempaa visuaalista elementtiä kuin kirjain?

Merkillinen maailma 

Sandisonin teos onnistuu ilahduttavan monella tasolla. Se on visuaalisesti hieno, tilasuunnittelultaan kiehtova ja tekstillisesti riittävän vahva. Assosiatiivinen ja sopivan katkoksittain etenevä teksti yllättää, ja runsas kokonaisuus houkuttelee kahlaamaan lävitseen eri kohdista.

Usein tekstiperustaiset videoteokset selittävät itseään liikaa auki, jolloin teksti materiaalisena tekijänä lakkaa olemasta kiinnostava. Sandison jättää teoksen parateksteineen riittävän avoimeksi, minkä vuoksi teksti säilyy sekä ulkonäöltään että merkitykseltään kiinnostavana.

Suomen Kuvalehden haastattelussa Sandison kertoo tekstiaineksen olevan peräisin Thomas Moren Utopiasta (1516). Lähdetekstin tunteminen ei tunnu teoksen reseptiossa olennaiselta. Rhizome pilkkoo ja jakaa ja uudelleen järjestää Moren ainekset perusteellisesti. Lopputulos yleispiirteisyydessään on kuin tapakristityn tarkkuudella kirjattu lainaus ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.

Olisin halunnut teokselta ehkä enemmän lausetason muunnelmia, sillä sanaryppäiden ja vastaavien ”atomilauseiden” käyttäminen saa aina toivomaan sanoilta jonkinlaista jatkokehittelyä. Toisaalta Sandison onnistuu löytämään sanoista ja merkeistä kiehtovia merkityksiä niin sisällön kuin visuaalisuuden tasolla.

Rhizomen kosmologinen estetiikka sai vielä jälkipolttoja, kun kävin katsomassa Marko Hämäläisen näyttelyn ”Still-kuvia elokuvista joita ei ole” Nykyaika-galleriassa Tampereen Kauppakadulla (23.3.–22.4.2024). Hämäläisen mustavalkoisissa teoksissa toistuivat samat visuaaliset teemat: valkoiset partikkelit äärettömän avaruuden taustalla. Gallerian hiljaisuutta huokuvien kuvien parissa huomasin ilokseni Sandisonin teoksen herkistäneen tapani tulkita tekstiä ja valoa.

Siinä missä esimerkiksi Amos Rexin digitaalisia tilataideteoksia on usein vaivannut tahaton kitschisyys ja yllätyksetön, valmiiksi pureskeltu käyttöliittymä, Rhizomea on kutkuttavaa seurata ja tulkita. Konstailematon teos ei yritä syöttää katsojalle liikaa aistimuksia. Taustamusiikkia ei ole, vain projektorit humisevat kosmisesti.

Sandisonin avaruudessa on kirjaimia, lukuja ja merkkejä, kaikki itsessään maailmoja. Pimeyden laskeutuessa tilaan ei sittenkään asetu kauhu, vaan kauneus.

Sandisonin kuva: Teija-Tuulia Ahola