Purppuranpunainen Hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien esikoisteos Purppuranpunainen Hibiskus (Purple Hibiskus) on kipeää tekevä kasvukertomus nuoren tytön elämästä nykyajan Nigeriassa. Adichie kuvaa tarkasti 15-vuotiaan Kambilin ja hänen perheen ulkokultaista elämää, jota tyrannisoi hyvämaineinen mutta perhettään kohtaan väkivaltainen isä.

Achiken perhe on ulospäin hyvin toimeentuleva ja herran nuhteessa elävä. Perheen isä kannattaa igbun (alkuperäiskielen) kitkemistä kirkon saarnoista ja lauluista, rukoilee perheensä kanssa jokaisena mahdollisena hetkenä ja lahjoittaa suuria summia kirkon ja uskonnon hyväksi. Perheen tytär Kambili ja poika Jaja ovat kuuliaisia ja menestyvät loistavasti koulussa. Perheen äidillä on posliinikoriste-esinekokoelma, johon hän purkaa hiljaisen ahdistuksensa kiillottamalla koriste-esineitä yksi kerrallaan.

Teoksen päähenkilön Kambilin elämä on tiukasti säädeltyä ja ilotonta suorittamista. Ainoat onnea muistuttavat hetket tulevat isän hyväksynnästä, jota sitäkin jaetaan hyvin kitsaasti. Kambili ja hänen isoveljensä Jaja elävät täysin kontrolloitua elämää minuutintarkan lukujärjestyksen mukaan. Pakana-isoisäänsä, joka ei poikansa tavoin ole suostunut luopumaan esi-isiensä uskosta, lapsenlapset saavat nähdä vartin viikossa.

Isän sääntöihin kuuluu, että vaikka lapsenlapset voivat vierailla isoisän luona, eivät he saa syödä eivätkä juoda siellä mitään. Kun Kambilin ja Jajan äiti kertoo odottavansa lasta, sisarukset ilostuvat suuresti mutta samalla sopivat keskenään, että tekevät kaikkensa suojellakseen tulevaa sisarusta isältään.

Sisarusten painostava, kaiken alleen hautaava puhumattomuus isän tekemistä hirveyksistä alkaa rakoilla, kun sisarukset pääsevät isän sisaren luo vierailulle Nsukkan yliopistokaupunkiin. Siellä Kambili ihmettelee ja ihailee serkkujensa perhettä, jossa nauru ja laulu raikaa ja nuoret ottavat osaa keskusteluihin voimakkaillakin mielipiteillään. Hän kuuntelee naurua toisessa huoneessa ja on varma siitä, että se loppuu jos hän astuu huoneeseen.

Perheen keskenään iloitseminen on hänelle kuin purppuranpunainen hibiskus -kukka, jotain mitä hän ei ole koskaan tiennyt olevan. Vähitellen välittäminen ja ilo alkavat kuitenkin saada tilaa myös nuoren Kambilin sisimmässä.

Nuoren tytön ensimmäinen ihastus kuvataan teoksessa uskottavasti ja hienolla herkkyydellä. Katolinen nuori pappi, joka on Kambilin tunteiden kohde, on kaikkea sitä, mitä tytön isä ei ole: huomaavainen, kannustava ja rohkaiseva. Kaikessa suoraselkäisyydessään ja mahdottomuudessaan hän on täydellinen kohde nuoren tytön ensimmäisille haparoiville tunteille. Kambilin ja papin välisessä lämpimässä ihmissuhteessa kirjailija tuntuukin hienovaraisesti asettavan kyseenalaiseksi katolisen kirkon nuorille miehille asettaman selibaattipakon.

Sisällissodasta perheen sisäiseen sotaan

Adichien toinen kirja, Puolikas keltaista aurinkoa, joka suomennettiin kirjailijalta ennen esikoisteosta, kertoo Biafran sisällissodasta. Esikoisteos keskittyy tarkemmin perheen sisäiseen sotaan.

Toki pula ja puute, mielivaltaiset sotilaat ja elämän yleinen raadollisuus kehystävät tätäkin kertomusta, mutta se on silti pohjimmiltaan tarina väkivallasta ja pelosta perheen sisällä. Pelko sitä kohtaan, jonka pitäisi olla turva, on rankkaa lapselle missä maanosassa tahansa. Adichie kuvaa Kambilin pelon tunteet, ahdistuksen ja hitaasti heräävän vihan taidokkaasti.

Perheen isä, joka on omaksunut lähetyssaarnaajien uskonnon syvemmin kuin nämä itse, rankaisee lapsiaan ja vaimoaan mielivaltaisesti sen mukaan, mikä hänestä on syntiä. Tekojensa jälkeen itkevänä, murtuneena miehenä hän on hyvin kompleksinen ja aito hahmo, omien sisäisten ristiriitojensa uhri, joka toistaa vain opittua kaavaa.

Perheen äiti jää sivuun kertomuksessa ja omassa elämässään. Hän ei enää uskalla protestoida julmaa isää vastaan. Kun pahin on tapahtunut, äiti hoitaa hiljaisuudessa väkivallan jälkiä ja kiillottaa posliininukkeja pakonomaisesti kuin yrittäen pyyhkiä pois tapahtuneen.

Fyysiset arvet paranevat osittain, psyykkisten jälkien seuraukset näkyvät ilottomassa sisarusparissa kuin kyyneleen jäljet tomuisella poskella. Tarinan onneksi ja Kambilin ja Jajan onneksi myös hyvät asiat jättävät jäljen ja parantavat.

Purppuranpunainen Hibiskus on saanut ilmestyttyään monta palkintoa, muiden muassa Commonwealth Writers’ Prizen vuonna 2005, ja se on huomioitu maailmanlaajuisesti erittäin kypsänä esikoisteoksena. Teos onkin aito, monisyinen tarina sellaisen lapsuuden lopusta, jossa lapsella ei ole ollut oikeutta eikä mahdollisuutta olla lapsi.

Teoksessan Purppuranpunainen Hibiskus Adichie antaa äänen modernille Nigerialle ja valottaa sitä kautta myös Afrikan nykykirjallisuutta. Kirjailijan vasta alullaan olevasta tuotannosta huolimatta hänen nimensä on jo mainittu Nobel-ehdokkaiden joukossa.