Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus

Ruotsinkielisenä monitaitoisena kirjailijana tunnettu Claes Andersson on kirjoittanut alun pitäen suomen kielellä kokonaisen teoksen Luova mieli. Teos kertoo luovasta prosessista, ennen muuta kirjailijan työstä.

Luovan mielen kustantaja on Kirjapaja. WSOY julkaisi Luovan mielen rinnakkaisteoksen Sanat että eläisimme 1998. Molemmissa esseetä ja runoa yhdistävissä valikoimissaan Andersson on kirjoittanut suomeksi proosaosuudet, runonäytteiden suomennokset ovat useimmin Pentti Saaritsan.

Anderssonilta suomen kieli sujuu hyvin, slangia myöten. Hän kertoo varhaisesta innostuksestaan lukemiseen ja kirjoittamiseen. Hän innostui vuoron perään ranskalaisista surrealisteista, venäläisistä klassikoista ja amerikkalaisista suurista modernisteista. Suomenruotsalaiset modernistit olivat hänen ja läheisen ystäväpiirin lukemistoa, samoin suuret suomenkieliset kirjailijat Eino Leino, Paavo Haavikko, Tuomas Anhava, Pentti Saarikoski ja aivan erityisesti Eeva-Liisa Manner.

Andersson opiskeli Helsingin yliopistossa lääketiedettä, erikoistui psykiatriaan ja tapasi sairaaloissa kovia kokeneita potilaita, joista monet eivät löytäneet sanoja kokemustensa ilmaisemiseksi. Hänessä heräsi ajatus, että hän voisi antaa kuuntelijana potilaiden tunteille ja kokemuksille sanat ja muodon.

On mielenkiintoista lukea, mitä etevällä kirjailijalla on sanottavana ammatistaan ja ammattitaidostaan. Anderssonin esseet voivat antaa avaimia hänen runojensa ja näytelmiensä tulkintaan.

Andersson on luennoinut ja kirjoittanut luovuudesta pitkään. Hänen uudesta teoksestaan aloittelevat kirjoittajat voivat saada innostusta ja myös ohjausta teknisissä seikoissa. He voivat koettaa toteuttaa omissa teoksissaan Anderssonin ohjeita. Hän on laatinut pitkän listan sääntöjä, mutta mukana on myös tällainen ohje: ”Älä piittaa näistä säännöistä. Tee omat sääntösi ja noudata niitä, tai – jos katsot parhaaksi – jätä noudattamatta.”

Andersson varoittaa käyttämästä turhia adjektiiveja ja adverbeja. Tuula-Liina Varis puolestaan on hiljattain toivonut adjektiiveja lisää juuri suomalaisten mieskirjailijoiden lauseisiin, joita hän pitää kuivakkaina kuin koivuhalkoja. Jokaisella on oma tyylinsä kävellä, puhua ja kirjoittaa. Andersson muistuttaa: ”Pidä mielessäsi, että kyseessä on sinun juttusi, sinun kokemuksesi ja sinun tapasi hahmottaa ja välittää niitä asioita, joista vain sinä tiedät — Tekstisi on sinun valtakuntasi ja sinä olet sen valtakunnan hallitsija, keisari ja kuningas. Nauti tästä valta-asemasta. Se on ohimenevää laatua.”

Aloittamisen vaikeus

Anderssonin psykiatrin koulutus antaa hänelle oman näkökulman luovaan prosessiin. Häntä kiinnostavat erityisesti kirjoittamisen esteet. Moni tuskailee alkuun pääsemisen vaikeutta. Käytännössä kirjoittajan ainakin täytyy päästä irti arkirutiineista, hän tarvitsee yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä: työrauhaa.

Alkuun pääsemisen ongelmia on tietysti muillakin kuin ammattikirjailijoilla, esimerkiksi opiskelijoilla. Heitä vaivaa epäonnistumisten pelko. Ehkäpä täydellisyyden tavoittelu on yksi vaarallisimmista esteistä. Näitä hankaluuksia on tutkittukin.

Kaunokirjallinen työ pääsee joskus alkamaan kuin huomaamatta. Andersson kertoo, että kuukausia kestäneen kirjoittamiskrampin jälkeen hän oli epätoivoinen ja päätti ottaa kunnon kännin. Hän kuitenkin soitti ystävälleen ja keskustellessaan tuli hajamielisesti raapustelleeksi lappuselle muutaman lauseen. Kun hän lopetti puhelun, hän huomasi, että paperilla olivat rivit runosarjaan, joka pian syntyi. Andersson sanoo, että kirjoittamisessa näyttää pätevän zeniläinen viisaus: vasta kun lakkaat tavoittelemasta jotain, saavutat sen.

Lappuselle ohimennen kirjoitetut rivit ovat varmaan monen runon tärkeitä lähtökohtia. Muistan Veijo Meren kertoneen, että hän raapustelee runojaan sanomalehden reunaan ja käytettyjen kirjekuorien selkämyksiin. Tilanne ei ole juhlava eikä jäykkä.

Myös tieteellisessä tutkimuksessa kirjoittamistyöt tuntuvat monesti vaikeilta alkaa. Esa Väliverronen ja Yrjö Haila ovat hiljattain käsitelleet ongelmaa teoksessa Tieteellinen kirjoittaminen (toim. Merja Kinnunen ja Olli Löytty, Vastapaino 2002). Heidän ehdottamansa ratkaisu on vapaa kirjoittaminen. Tekstiä laaditaan esimerkiksi viisi minuuttia täysin sensuroimatta, mahdollisista virheistä piittaamatta. Suomalaisten tutkijain lähtökohtana on kuitenkin yhdysvaltalaisen kirjoittamistaidon (composition) opettajan Peter Elbowin ajatus kirjoittamisprosessin kaksivaiheisuudesta. Aluksi tarvitaan kirjoittamisen käynnistämiseen vaihe, jossa teksti pulppuaa vapaasti ja etenee katkeamatta. Ratkaisu ei ole kaukana surrealistien kehittelemästä automaattikirjoituksesta. Andersson muuten kertoo tutustuneensa surrealismin manifestiin jo nuoruusvuosinaan.

Andersson kertoo, että jotkut kokemukset ovat olleet hänelle niin kipeitä ja arkoja, ettei hän vuosikausiin ole kyennyt niihin kajoamaan kirjoittamisen aiheina. Vielä yhdeksi tärkeäksi kirjoittamisen esteeksi Andersson nimeää kirjailijan pelon, että hän ehkä jää siihen puolittain autistiseen, erikoiseen tilaan, jossa teksti virtaa.

Vaikka kolumneja

Tiedostamaton halu paeta kirjoittamista hakee monenlaisia muotoja. Andersson kertoo, että hän on katkaissut isonvarpaansa, kun oli lähtenyt rämpimään keskellä yötä yli niittyjen epäonnistuttuaan luvatun kertomuksen kirjoittamisessa. Kirjailijoille voi ilmaantua monenlaisia vaivoja, Andersson kertoo poteneensa kiusallista kaukorakkautta, joka esti keskittymisen pakkomielteen tavoin. Joku voi saada sormiinsa paiseita, jotka estävät kirjoittamisen.

Kirjoittamiskrampin laukaisemiseen ei ole ammattikirjailijallakaan monia keinoja; paljon enemmän keinoja on sen sijaan vältellä kirjoittamistilannetta. Hän voi esimerkiksi ja muka jalosti ja altruistisesti ottaa vastaan järjestötehtäviä. Kirjailijaliiton pitkäaikainen sihteeri Pirkko Pesola aikanaan sanoi, että jos kirjailija juoksee, teksti ei juokse.

Andersson sanoo, että ainoa hänen keksimänsä tapa voittaa vastukset ja päästä kirjoittamisen vauhtiin on päättäväinen töihin ryhtyminen. ”Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta. Vaikkapa runojen käännöksiä. Tai kolumneja.”

Kirjoittamisen tietoinen jäsentely työvaiheisiin lienee tieteellisessä työssä helpompaa kuin kaunokirjallisessa työssä. Kuten Claes Andersson moneen otteeseen painokkaasti toteaa, esimerkiksi runon kirjoittamisessa on kyse tajunnan tilan kannalta erikoisesta tapahtumasta. Hyvin kaukaisetkin muistot ja mielikuvituksen luomukset tulevat käyttöön. Palautuminen arkeen on monelle kirjailijalle tuskastuttavaa: mielen valtaa tyhjyys.

Kirjoittajan lukemistoa

Jussi T. Lappalainen on hiljattain julkaissut miellyttävän, hyvin kirjoitetun teoksen Haluatko historiankirjoittajaksi? (SKS 2002), jossa hän jakaa tutkielman laatimisen moniin hyvin selkeisiin erillisiin työvaiheisiin. Helpoksi ei hänkään kirjoittamistyötä kuvaa.

Kirjailijain omat kertomukset työstään ovat lähellä omaa elämäkertaa. Claes Andersson mainitsee hyvin kunnioittavasti esimerkiksi Stephen Kingin teoksen Kirjoittamisesta (Suom. Ilkka Rekiaho, Tammi 2001). Siinähän King omaa tarinaansa kertomalla saa välitetyksi ammattitietouttaan. Hänkin varoittaa liioista adjektiiveista ja adverbeistä.

Anderssonin teoksen lopussa on oheislukemisto, kirjaluettelo, joka ilmeisesti on myös suositus. Siihen kuuluvat esimerkiksi Ritva Haavikon toimittama sarja Miten kirjani ovat syntyneet ja Asko Martinheimon Parempi lause (WSOY 1999). Torsti Lehtisen varsin tuore teos Sanojen avaruus. Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen (Kallioniemi-Säätiö / Päätalo-instituutti, 2000) ei sen sijaan ilmeisesti ole osunut Anderssonin käsiin.

Anderssonin Luova mieli on vapaa sommitelma kirjailijan työtä koskevia esseitä. Erittäin hyvin kirjoitettu luku ”Hyvä dialogi” avaa draaman maailman muutamalla tiiviillä liuskalla. Andersson tuo esiin monia mielenkiintoisia näkökulmia, esimerkiksi essee ”Sivullisuus” panee merkille ohimennen, miten yhteiskunnan sivulliset, kuten juutalaiset, ovat nähneet terävästi ympäristönsä. Heidän kaunokirjallinen tuotteliaisuutensa on häikäisevä. Myös suomenruotsalaiset ovat mielenkiintoisella näköalapaikalla, pienen kansan vähemmistönä.

Luovan mielen lopulla tulee jälleen esiin kirjailijan arkipäivän kuvauksessa ”kirjoituskramppi”, nyt uudella tapaa sävytettynä: ”Olet taitava keksimään selityksiä ja verukkeita sille, että olet laiska ja saamaton. Jos olisit yhtä hyvä keksimään kelpo tekstiä, olisit jo miltei ammattimainen kirjoittaja, eli oikea kirjailija.”

Andersson on ammattilainen myös esseen ja pakinan taidossa. Hänen uutuuskirjansa sisältää arvokkaita ehdotuksia aloittelevalle kirjoittajalle ja mielenkiintoisia taustatietoja kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita hänen monipuolisesta elämäntyöstään.