Suomentaja Tarja Härkönen julkaisi uuden suomennoksen Clarice Lispectorin Tähden hetkestä. Lispectorin kieli on selkeää, mutta abstraktion aste tuo vaikeutensa. Samalla teos nostaa esiin kääntämisen kysymyksiä.

Brasilialainen Clarice Lispector (1920–1977) tunnustetaan nykyisin yhdeksi merkittävimmistä 1900-luvun loppupuolen kirjailijoista. Lispector julkaisi yhdeksän sivumäärältään verrattain suppeaa romaania ja saman verran novellikokoelmia. Varsin omaperäistä kirjailijaa on usein pidetty vaikeasti lähestyttävänä, mutta vuosikymmenten mittaan hänen kulttisuosionsa on vähitellen kasvanut maailmanlaajuisiin mittoihin.  Muu maailma lienee siis vähitellen päässyt alun perin 1940-luvulla uransa aloittaneen kirjailijan erikoislaatuisen ilmaisun ja tematiikan tasolle.

Lispectorin tuotannosta suomeksi on käännetty viisi teosta, kaikki Tarja Härkösen suomennoksina. Tähden hetken alkuperäinen, ai-ai kustannuksen julkaisema suomennos vuodelta 1996 saa nyt rinnalleen Härkösen uusimman, kauttaaltaan tuoreen tulkinnan.

 

Tähden hetki – keskeisintä Lispectoria

Tähden hetki kuuluu Lispectorin keskeisimpään tuotantoon. Hieman alle 90-sivuisenakin sen sisällöllinen paino peittoaa monet paljon tuhdimmat järkäleet.

Teos kertoo kahdesta henkilöstä: kirjailija Rodrigo S.M. etsii sisimmästään Rio de Janeiroon saapuneen köyhän maalaistytön Macabean tarinaa. Clarice Lispectorin itsensä tavoin myös fiktiivisen kirjailijahahmon tarkoituksena on kirjoittaa yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Vaikeasta ja konkreettisesta aiheestaan huolimatta Tähden hetki ei alennu sentimentaaliseen kärsimyspornoon, vaan lähtee rakentamaan ihmisyyttä uudelleen tavoittelemalla sen syvimpiä perustekijöitä sellaisina kuin ne näyttäytyvät köyhyyden uhrissa ja tämän tarinaa kertovassa kirjailijassa.

Siinä missä Rodrigo on kirjailijalle elintärkeän itsetiedostuksen kauttaaltaan läpitunkema, Macabea on lähes täysin itsetiedoton yksilö, ja epäilemättä yksi ihmiskunnan sorretuista ja solvatuista. Macabeaa voi yrittää Rodrigon tapaan luonnehtia heittelemällä sanoja kuten naiivi, irrallinen, tyhjä, joskaan mitään näistä ei lopulta voi pitää kovinkaan osuvana määritelmänä. Ennen kaikkea Macabea on monen onnettoman sattuman vuoksi kasvanut aikuiseksi oppimatta koskaan periaatteita, joiden mukaan ihmiset yleisesti ottaen maailmassa toimivat.

Ulkopuolisen katsojan silmissä Macabean elämäntaival on epäilemättä silkkaa kurjuutta, mutta hän itse on tietämätön kurjuudestaan. Hän on, Rodrigon sanoin, pyhimyksen kaltainen ”keskiajan ihminen”. Hänelle rakastelu tarkoittaa likaisen seinän suutelemista yksin kaikessa näkymättömyydessä. Macabea kokee iloa tilanteessa, jossa ilolle ei pitäisi olla syytä. Hän ei huomaa, että muita ihmisiä yhdistää jossain määrin jaetuille totuuksille pohjautuva maailmankuva, jonka ulkopuolelle hän itse on jäänyt. Siksi hän ymmärtää toiset ihmiset eri lähtökohdista kuin nämä itse.

Lispectorin teoksissa toistuu pyrkimys käsitellä asioita, joille ei oikeastaan ole sanallista muotoa. Sen enempää kieli kuin kirjallisuuskaan ei aiemmin ole osannut lähteä niitä tavoittelemaan. Tähden hetken polttopisteessä on yritys antaa Macabean kaltaiselle, näkymättömälle ja yhteisen todellisuuden ulkopuolelle tuomitulle ihmiselle hahmo ja henkilöllisyys. Kirjoitusaktin kautta Macabea saa ihmisarvon, joka häneltä on riistetty jo varhaisessa lapsuudessa, kenties jo ennen syntymää.

Macabean muotokuva on katkelmallisuudestaan ja pienuudestaan huolimatta syvä ja koskettava. Myös tarinan luojaksi tai välittäjäksi syntynyt Rodrigo on liian rehellinen jättääkseen analysoimatta omat reaktionsa kirjoittamiseen. Hän elää täysin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Macabea, mutta näyttäytyy lukijalle yhtä lailla elävänä hahmona. Kirjoittaessaan Rodrigo paljastaa oman elämänsä samanlaisina satunnaisina vilahduksina, joiden muodossa Macabean vaiheet hänelle avautuvat. Jo alussa Rodrigo kuitenkin paljastaa toiveensa päästä eroon subjektiudestaan ja toiveensa päätyä lopulta itsekin objektiksi, toiminnan kohteeksi, kirjan henkilöksi.

Kun itse kerronnan kohde Macabea katoaa näkyvistä ja Rodrigo siirtyy sivuun, toimivan subjektin rooli romaanissa sysätään lukijalle itselleen. Tai toisin sanoen lukija tehdään tietoiseksi omasta roolistaan kerrotun todellisuuden rakentajana. Harva kirjailija osaa näin taidokkaasti näyttää, miten lukemisen yhteydessä arkitodellisuus korvautuu uudenlaisella merkitysuniversumilla – olkoonkin että prosessi sinänsä on olennainen osa minkä tahansa taideteoksen vastaanottamista. Merkitysten asteittainen hajoaminen ja uudelleen näkyville asettaminen todistaa myös lukijan aktiivisesta roolista tekstin tulkitsijana ja rakentajana. Lispecorille kaunokirjallinen teksti näyttäisikin ennen muuta olevan jatkuva luomisen tila. Sen sisällä tapahtuva hajoaminen ja uudelleensyntyminen ei koskaan lakkaa.

 

”Se mitä minä kirjoitan on kosteaa usvaa”

Lispectoria on usein verrattu erityisesti englanninkielisen modernismin suureen nimeen Virginia Woolfiin. Lispector tutustui Woolfin tuotantoon vasta vanhemmalla iällä, mutta hän näyttäisi saapuneen samankaltaisten teemojen ja ilmaisun pariin Woolfista riippumattomasti. Lispectorilla lienee myös jonkinlaista sukulaissieluisuutta argentiinalaisen Julio Cortázarin kanssa. Molemmat kirjailijat hämärtävät minän, toisen ja maailman välisiä rajoja. Samoin he kamppailevat kirjailijan luomistyötä edeltävän kielen rajoitusten kanssa.

Filosofi Hélène Cixous pyrki äänekkäästi rakentamaan Lispectoristä esimerkin teoretisoimastaan écriture fémininestä. Cixous on vaikuttanut kirjailijan postuumiin maineeseen ehkä liiankin voimakkaasti. Cixousin teoriakehittelyiden relevanssista voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin akateemisessa maailmassa jälkikaiut kuuluvat edelleenkin.

Lispectorin tekstiä on usein luonnehdittu vaikeatajuiseksi ja suorastaan hermeettiseksi. Hahmottoman ja sanattoman kokemuksen alueille tunkeutuvalle edelläkävijälle ei omana aikanaan hevin löytynyt vastineita valtavirran kirjallisuudesta. Nykyisin tietysti on suorastaan muodikasta viljellä tuhkatiheään ”sanomattoman sanoittamisen” kaltaisia kammottavia ilmauksia. Tämänkaltainen nykyinen sloganpuhe tekee jopa hivenen vaikeaksi puhua Lispectorin tekstien kannalta oleellisista kysymyksistä. Löysien trivialiteettien torjumisen nimessä olisi kuitenkin elintärkeää käsitellä kielen ulkopuolelle jäävää maailmaa ja pohtia sen tavoittelua kirjallisuuden keinoin.

Lispectorin kieli itsessään on joka tapauksessa yllättävänkin yksinkertaista. Tekstin haastavuus ja voima on ennen muuta sen abstraktion asteessa. Kun kieli itsessään haipuu miltei olemattomuuteen, lukijan ote tekstistä tuntuu kirpoavan juuri olennaisimmilla hetkillä. Vähitellen hajoamisen partaalle viedyt sanat ja merkitykset alkavat kokonaiskontekstin valossa rakentua uudelleen. Silti hajoamista edeltäneet illuusiot kielen vakaudesta ja kattavuudesta todellisuuden kuvaajana ovat jo tiessään. Sanojen taakse jää aina tavoittamaton, paljas olemassaolo, jonka kuvaamiseen kieli on riittämätön.

Onhan kääntäjä sekä omistautunut lukija että käännöstekstin kirjoittaja, joka näin osallistuu tekstin uudelleenluomiseen kahdella eri tavalla.

Kahden suomennoksen välillä

Tähden hetki on siinä suhteessa varsin harvinainen teos, että siitä on olemassa kaksi rinnakkaista, saman kääntäjän eri ajankohtina julkaisemaa suomennosta. Erityisesti Lispectorin kaltaisen, lähtökohtaisesti hyvinkin kokeellisen kirjailijan kohdalla suomennostyössä tulee todennäköisesti eteen monenlaisia, usein varsin ainutkertaisiakin ongelmia. Uudet näkökulmat ja ratkaisut ovat johdattaneet tässä tapauksessa teoksen kokonaisvaltaiseen uudelleentulkintaan.

Lispectorin Suomeen tuonut ja syvällisesti tämän teksteihin perehtynyt Tarja Härkönen on epäilemättä paras mahdollinen kääntäjä tehtävään. Uuden suomennosversion laajat jälkisanat otsikolla ”Kyyneleinen tarina balladin tapaan” tekevät kääntäjän työn näkyväksi kiinnostavalla tavalla. Kerrontatapahtuman itsensä ytimeen sukeltava Tähden hetki onkin mitä sopivin teos kääntämisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia koskevan pohdinnan kohteeksi – onhan kääntäjä sekä omistautunut lukija että käännöstekstin kirjoittaja, joka näin osallistuu tekstin uudelleenluomiseen kahdella eri tavalla.

Teoreettisten pohdintojen ulkopuolella Tarja Härkösen tekemä suuri työ Clarice Lispectorin löytäjänä ja tulkitsijana muistuttaa myös eräästä harvoin mainitusta tosiasiasta. Suomeksi käännetyn maailmankirjallisuuden olemassaolo ei ole itsestäänselvää. Lukuunottamatta puhtaan bestsellerarvon tähden käännätettyjä teoksia valtaosa suomennoskirjallisuudesta on  viime kädessä ulottuvillamme ainoastaan yksittäisten tekijöiden perehtyneisyyden ja sinnikkyyden ansiosta.

Dela artikeln: