Yhden elämän muistot

Ranskalaisen David Foenkinosin kolmas suomennettu romaani Yhden elämän muistot (Les souvenirs) on nostalgisesti virittynyt kuvaus nuoren miehen havahtumisesta ajan kuluun ja pyrkimyksestä enemmän osaksi läheistensä elämää.

Patrickin suhde vanhempiinsa on etäännyttävän ironian värittämä, mutta isovanhemmat ovat rakkaita. Isoisä on juuri kuollut, eikä Patrick saanut sanotuksi rakastavansa häntä – tärkeitä hetkiä kului tekstiviestiä naputellessa. Sitten isoäiti katoaa vanhainkodista, johon hänet on vastoin tahtoaan kärrätty. Alkaa nuoren miehen matka lähemmäs toisia ihmisiä ja lopulta omaa itseään.

David Foenkinos (s. 1974) on paitsi kirjailija, myös käsikirjoittaja ja muusikko. Hänen suosituimpia teoksiaan on vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt Nainen, jonka nimi on Nathalie, josta on tehty myös elokuva. Audrey Tatoun tähdittämän romanttisen komedian käsikirjoitti ja yhdessä veljensä kanssa myös ohjasi Foenkinos itse.

Yhden elämän muistoja on kuvattu teemoiltaan ja sävyltään Foenkinosin aiempia romaaneja vakavammaksi. Teoksen minäkertoja Patrick työskentelee hotellin yövartijana ja haaveilee kirjailijan urasta. Hänellä on herkkä vaisto ja terävä silmä mutta ote elämästä kateissa. Kuoriutuakseen oman elämänsä sankariksi Patrick joutuu käymään lävitse kokonaisen aikuisuuden verran elämänmuutoksia: Foenkinos on pannut hänet todistamaan isoäitinsä yksinäisyyttä ja vanhempiensa kivulloista siirtymistä työelämästä uuteen elämänvaiheeseen sekä heittelehtimään miehen ja isän roolissa.

Kertoessaan oman tarinansa Patrick tulee kauhoneeksi mukaan hetkiä ja tarinoita myös vanhempiensa, isovanhempiensa sekä muiden, satunnaistenkin ihmisten kohtaloista. Havaintojen, hetkien ja tarinoiden tallettaminen on tarkkaa ja tunnelma paikoin viehättäväkin, mutta sinänsä koskettaviinkin aiheisiin keskittymistä häiritsee se, että materiaalia on ylitsevuotavan paljon.

Muistojen runsas vuo

Goncourt-palkintoa viime metreille tavoitellut ja Ranskassa bestselleriksi kohonnut romaani pyrkii saamaan kiinni niistä silmänräpäyksistä, joista muodostuvat ihmiselämän suuret kaaret. Se kuvaa sukupolvien välisiä suhteita ja läsnäolon vaikeutta usein juuri kaikkein lähimpien kanssa. Lisäksi se on Patrickin kehitystarina: jouduttuaan pakon edessä tarttumaan toimeen ja ottamaan vastuuta Patrick saa lopulta kiinni niistä aineksista, joista hänen elämänsä koostuu.

Patrickin kertomuksen kanssa vuorottelevat muistoiksi nimetyt anekdootit Patrickin elämään kuuluvista ihmisistä ja muista lukuihin liittyvistä henkilöistä. Näitä pikku tarinoita kerrotaan niin Patrickin isästä, äidistä, isovanhemmista, ruman lehmätaulun maalarista ja moottoritie A 13:sta yökassasta kuin Nietzschestä, Alois Alzhaimerista ja Wayne Shorterista – ikään kuin kertoja haluaisi sanoilla painaa tärkeisiin ihmisiin merkin, jotta ei unohtaisi. Muistaminen, muiston syntyminen ja ajan käsite ovatkin myös keskeistä päähenkilöä kiinnostavaa tematiikkaa.

Romaani pyrkii saamaan kiinni niistä silmänräpäyksistä, joista muodostuvat ihmiselämän suuret kaaret.

Patrick on haaveilija, joka jää muistelemaan vaikkapa isoäidin ystävän hautajaisissa näkemäänsä naista pitkäksi aikaa. Satunnaisia kohtaamisia, menetyksiä, eroja ja uudelleentapaamisia olisi Yhden elämän muistoissa vaikka kolmeen romaaniin.

Vakavista aiheista huolimatta sävy on kepeä. Se, että tapahtumat vilahtavat ohi elähdyttämättä, ei kuitenkaan johdu kepeydestä vaan siitä, että ne juoksutetaan läpi vauhdilla. Yritys tavoittaa yhden ja useammankin ihmisen muistot, havainnot ja ohimenevät hetket päätyy lopulta vain pitkittyneeksi tarinoiden vuoksi ilman syvempää tai tuoretta näkökulmaa yhteenkään.

Kaksi eri kirjaa

Romaanin keskeiset miehet, Patrick ja tämän isä, jäävät pitkälti eksyksiin, kun naiset katoavat heidän elämästään: yksi konkreettisesti, toinen masennuksen uneen. Miehet joutuvat tekemään kaikkensa löytääkseen sisimmästään kyvyn reagoida, kiukun toimia. Viehättävimmillään romaani onkin kuvatessaan Patrickin vilpittömiä yrityksiä olla läsnä isoäitinsä hiipuvassa elämässä.

”Kävin usein isoäitini luona. Hän oli aina tullessani istumassa. Oliko hän vaipunut ajatuksiinsa? En tiedä. Hän tuijotti tyhjyyteen ja näytti poissaoloon eksyneeltä. En tiedä, mitä vanhukset tekevät kestääkseen tyhjät hetket. Näin hänet ikkunan läpi, vaikka hän ei nähnyt minua. Pohjakerroksen haittapuoli on se, ettei voi kätkeä toimettomuuttaan. Isoäiti oli kuin vahanukke pölyisessä museossa. Kun tarkastelin hänen liikkumattomuuttaan, koko maailma tuntui pysähtyvän.”

Teoksen keskeinen teema- ja juonilinja liittyy isoäidin etsimiseen. Sitten rakenne hajoaa, ja tarinan viimeinen kolmannes väljähtyy yhdeltä istumalta lasketellun oloiseksi sentimentaaliseksi kuvaukseksi Patrickin avioliitosta. On kuin kertoja alkaisi kertoa kokonaan toista kirjaa tai vuodattaa taustatietoa toiseen kokonaan tarinaan. Lopussa silta isoisän, Patrickin ja tämän oman pojan kuroutuu kauniisti kiinni, mutta turtumisen vaara on suuri.

Kepeää melankoliaa

Kerrontaa rytmittävät muistoanekdoottien lisäksi tarinat esimerkiksi sota-ajan Ranskasta sekä siitä, kuinka Patrickin vanhemmat ja isovanhemmat tapasivat toisensa. Toisaalta kertoja ei kaihda reippaita ennakointeja tulevaisuuteen väläyttämällä esimerkiksi, mitä kutsumuksensa hukanneelle taiteilijalle tapahtuu Patrickin ja isoäidin vierailun jälkeen. Kerronnallisista linjanvedoista muodostuu paikoin sadunomainenkin tunnelma.

Patrickilla on kyky vetää yksittäisiä hetkiä osaksi laajempaa ajan kulua ja tehdä runollisia ja sympaattisia huomioita arkipäivän kohtaamisista. Välillä kaikki tämä viehkeys hipoo teennäisyyden rajoja, mutta se lienee myös osa kertojan charmia. Lukijan kannalta turhauttavampaa on Patrickin aulius olla jättämättä mitään rivien väliin. Hitusen niukempi ote antaisi edes hiukan oivaltamisen iloa muutenkin vuolassanaisessa romaanissa.

Turhauttavampaa on Patrickin aulius olla jättämättä mitään rivien väliin.

Foenkinosin tyyliä on kuvattu ilkikuriseksi. Tässäkin romaanissa pilke välähtelee silmäkulmassa. Patrick on unelias, hitaasti lämpenevä ja melankolisuuteen taipuvainen – ja toden totta, verkkaisesti paljastuvat myös miehen kuiva huumorintaju ja kyky itseironiaan. Patrickissa on aineksia, lukija olisi valmis asettumaan hänen puolelleen. Silti jää tunne, että nuoresta miehestä, jonka seksielämä ”muistutti ruotsalaista filmiä. Joskus jopa ilman tekstitystä” ja jonka intohimoja ovat ”soppa ja Sveitsi”, olisi voinut saada enemmänkin irti.

Yhden elämän muistot on nopealukuinen annos ranskalaista melankoliaa. Sen parhainta antia ovat huomiot pienten hetkien merkityksestä keskellä elämän kohinaa. Teos tarttuu tärkeisiin nivelkohtiin keskeisissä ihmissuhteissa, mutta eniten se on kuvaus päähenkilön kasvusta ihmiseksi, joka on läsnä omassa elämässään ja kykenee siten olemaan sitä myös toisten elämässä.