Kummatukkainen tyttö
David Foster Wallace
Siltala 2016
320s.
Översättare: Juhani Lindholm
David Foster Wallacella hauskuus on kivuliasta
Ja sitten jotain täysin erilaista.
David Foster Wallacen novelli on kuin vakuumipakattu romaani, niin tiheä ihmis- ja aikalaiskuvaltaan, että kertomustaiteen sijaan pitänee puhua tihentämisen taiteesta.
Jopa Wallacen esseet tuntuvat selkoproosalta verrattuna hänen novelleihinsa. Onkin väitetty, että Wallace oli taiteilijana nimenomaan novellisti, joka tosin tuli tehneeksi sukupolvensa haastavimman romaanin, Infinite Jest (1996). Veikkaan kyllä, ettei Wallacen kolmen novellikokoelman lukeminen ole juuri helpompaa kuin yritys painia hänen jättiläisromaaninsa kanssa.
Jos nerouden mittana on se, että taiteilija ei jää esikuviensa vangiksi, niin Wallacea voinee sanoa sukupolvensa neroksi.
Tänä vuonna Wallacen tarinoista saatiin uusi kokoelma suomennoksia. Kummatukkainen tyttö -kirjan novellit on valittu sekä vuoden 1989 kokoelmasta Girl with Curious Hair (1989) että paljon myöhemmästä teoksesta Oblivion (2004). Valikoitujen novellien (6+6) perusteella ei voi sanoa Wallacen tyylin tai sanoman merkittävästi muuttuneen vuosien varrella. Toinen toistaan synkempiä ne ovat aiheiltaan, tietysti, mikä usein mainitaan yhteydessä kirjoittajansa masennukseen ja itsemurhaan vuonna 2008.
Videon ja mainoksen todistusvoima
David Foster Wallacen (s. 1962) tarinat käsittelevät amerikkalaista elämäntapaa arkisen ahdistavana, valtasuhteiden piinaavuutta ja purkautumista väkivallaksi, fyysiseksi tai henkiseksi.
Suosikkikirjailijoidensa perusteella Wallace kuitenkin rakasti yhtä lailla modernistien pyrkimystä psykologisoinnista vapaaseen elämäntilanteiden analysoimiseen kuin aikalaistensa paneutumista historiaan tekstimateriaalina. Wallacen soveltamat kertojaäänet vaihtelevat yhtä vinhasti kuin hänen suosikkinsa: James Joyce, Ernest Hemingway, Flannery O’Connor, Cormac McCarthy, Don DeLillo, A.S. Byatt, Raymond Carver. Jos sitten nerouden mittana on se, että taiteilija ei jää esikuviensa vangiksi, niin Wallacea voinee sanoa sukupolvensa neroksi.
Vaikka pitäisi kaikista edellä mainituista klassikkokirjoittajista, voi hyvinkin jäädä kylmäksi Wallacen novellien suhteen. Niin kävi itselleni. Voin ihailla hänen tyylitajuaan, ja suomentaja Juhani Lindholmin absoluuttista kielikorvaa sen välittäjänä, mutta Wallacen novelleissa kertojaääni tunkee niin etualalle, että ”maksimalistisen” tarkasti kuvatut ihmiskohtalot tuntuvat pelkältä kylmältä materiaalilta.
Esseet räjäyttivät odotushorisonttini siitä, mihin kaikkeen proosamainen essee ja esseemäinen proosa pystyvät.
Toisinaan tämä kylmän nokkela kertojaäänellä pelaaminen löytää oivallisen viileän kohteenkin. Kirjan novelleista jää elävimmin mieleen presidentti Lyndon B. Johnsonia käsittelevä tarina, koska sen nimihahmo on yhtä aikaa niin monumentaalisen tyypitelty että häivytetyn perverssi. Minäkertojan notkea epäluotettavuus tekee Johnsonista enemmänkin ilmiön kuin ihmisen.
Wallacen kikkailu kertovan kielen kanssa näyttää loputtomalta kamppailulta kaunokirjallisen realismin kanssa. Hän syöttää kyllä lukijalle inhorealistisia kuvia perheidensä ja pomojensa riistämistä, seksuaalisuutensa raastamista ihmisistä. Mutta lisäksi hän ketjuttaa yksityiskohtia vilkuilevat virkkeensä niin, että yksikään kuvailevista lauseista ei näytä kirjallisen kielen yksiköltä, mimeettisen standardin tärkeimmältä elementiltä.
Tätä lauseiden ketjuttamista loputtomiksi virkkeiksi on tavattu tulkita Wallacen pyrkimykseksi ehdottomaan rehellisyyteen aiheensa kanssa, samoin kuin yritykseksi päästä postmodernin ironian tuolle puolen. Kun sivun mittainen virke päättyy ja sitä seuraa kahden lauseen tokaisu kertojalta, tuntuu kuin saisi mainokseksi muuttuneen filosofian naamalleen: ”Jos ette ole koskaan itkenyt mutta haluaisitte, hankkikaa lapsi”, tokaisee eräskin minäkertoja vyörytyksensä päätteeksi. Vastaava efekti on novellissa ”Vanha kunnon neon”, jossa kolmesivuisen kappaleen jälkeen kertoja ilmoittaa lyhyesti: ”Nyt päästään siihen vaiheeseen, jossa lopulta tapan itseni.”
Jäljelle jää kysymys sisällöistä: mitä sanottavaa Wallacella on itselleni? Onko tällä uudelleen löydetyllä naturalismilla sen enempää action-kameran kaltaista todistusvoimaa kuin perinteisen naturalismin pyrkimyksillä jäljitellä valokuvien todistustarkkuutta?
Totta kyllä, todennäköisemmin luen uudelleen Wallacen novellin kuin hänen esseensä, mutta juuri esseet räjäyttivät odotushorisonttini siitä, mihin kaikkeen proosamainen essee ja esseemäinen proosa pystyvät.
Kieli todistajanpenkissä
Wallacen edellinen novellikokoelma, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014), välittää nimessään millaisista äijäproosalle ominaisista aiheista ja näkökulmista hänen proosansa koostuu. Ei olekaan yllätys, että Wallacen jämeristä minäkertojista intoilevat samat miespuoliset älyköt, joille 2000-luvun prismoittunut identiteettiproosa on vaivaannuttavaa. Wallacelle tyypillinen minäkertoja on puheella maailmaansa hallitseva kuljeksija, samanlainen jatsin kieleensä sisäistänyt sivullinen kuin Hemingwayn tai beat-polven tarinoissa tallaavat elämäntaiteilijat. ”Hauskuutta joka lähestyy jo kivun rajoja”, tiedostaa wallacelainen kertoja tekemästään ”kanelitytön” luonnekuvasta (novellissa ”Älä koskaan sano”).
Wallacen kieli elää niin omanlaisenaan, että siihen tutustuminen on ilmiselvä velvoitus.
Toisaalta Wallacen proosan saaminen suomeksi on yhtä rikastuttavaa ja raikastavaa kuin minkä tahansa maailmankirjallisuudeksi laskettavan nobelistin suomennos. Wallacen kieli elää rakenteina ja tyylivaihdoksina niin omanlaisenaan, että siihen tutustuminen on ilmiselvä velvoitus kelle tahansa nykykirjallisuutta harrastavalle. Alkukielellä en jaksaisi lukea kymmentä sivua Wallacen proosaa, mutta Lindholmin suomennos tekee kunniaa sekä alkutekstien rakenteille että tyylille.
Hämmästyttävää onkin, että kokoelman lyhytnovelleissa vaikutelma ei välitykään enää samalla tavalla käännöksessä kuin alkuperäistekstissä. Esimerkiksi novellissa ”Kaikki on vihreää” alkukielinen lopetus jää soimaan kuin laulu, kun suomennos töksähtää loppuunsa aivan kuin ajatus jäisi kesken.
Tässä siis tyylinäyte ja todiste siitä, että Wallace on paljon muutakin kuin kertojaäänellään mahtaileva maksimalisti: ”She is looking outside, from where she is sitting, and I look at her, and there is something in me that can not close up, in that looking. Mayfly has a body. And she is my morning. Say her name.” (”Everything is Green”)