Mitä en halua tietää; Elämisen hinta; Omistuskirjoituksia; Kuumaa maitoa

Deborah Levyn proosaa läpäisee ajatus sukupuolitetusta tilasta ja tunteiden maantieteestä, joka luo raamit hetkien ainutlaatuisuudelle. Samat lähestymistavat kaikuvat niin omaelämäkerrallisessa trilogiassa kuin suomeksi juuri ilmestyneessä Kuumaa maitoa -romaanissa.

Keskustelu autofiktiosta (ja siihen kyllästymisestä) on ollut viime vuosina varsin runsasta. Ymmärrän hyvin, että omaelämäkerrallisille aineksille kaivataan vertailukelpoista vaihtoehtoa, vaikka ajattelenkin autofiktiolla olevan paikkansa ja legitimiteettinsä nykykirjallisuuskattauksessa. ”Fiktio itsestä” on nähdäkseni myös sangen monipuolinen työkalu kokeneelle prosaistille, joka haluaa sukeltaa tekstin hahmoon ja rakenteeseen reflektiivisellä ja rämäpäisellä rakkaudella. 

Deborah Levy (s. 1959) on Etelä-Afrikassa syntynyt brittiläinen kirjailija ja runoilija, jonka ura alkoi jo 80-luvun lopulla näytelmäkirjailijana. Tuotteliaan tekijän ensimmäistä suomeksi käännettyä teosta saatiin odottaa aina vuoteen 2016 asti, jolloin menestysromaani Uiden kotiin (alkup. Swimming Home 2011, suom. Laura Vesanto, Fabriikki 2016) nosti kirjailijan nimen aiempaa laajemmin myös kotimaisen lukijakunnan huulille. Vaikka romaanin vastaanotto oli Suomessa ilahtunutta, ei uusia suomennoksia seurannut ennen kuin S&S-kustantamo tarttui menestykseksi nousseisiin ”eläviin elämäkertoihin” (engl. living autobiography). Peräkanaa suomeksi ilmestyneestä kolmikosta kuoriutuu väistämättä tekijänsä tähän asti merkittävin teoskokonaisuus.

Levysta lumoutuneen suomenkielisen lukijakunnan iloksi ja yhtenä kuluvan vuoden käännösproosan kruununa julkaistiin suomennos romaanista Kuumaa maitoa (alkup. Hot Milk 2016), joka ruokkii lukijaansa tutuksi tulleella menestysreseptillä: varovaisen vinksahtaneella alkuasetelmalla, älykkäällä feminismillä ja kohtausmaisen kiihkeällä kerronnalla. 

Ahdistavuudesta alkuvoimaa 

Kypsä, surrealismin ja yltäkylläisyydestä sairaan realismin rajapintaa mahtipontisesti tutkinut esikoissuomennos Uiden kotiin edustaa Levyn kerronnallisia kulmakiviä sekä kirjoitustyylin että aiheen näkökulmasta. Jo kirjailijan uran alkupuolella oli selvää, että hänen teoksiaan valottaa feministinen ja intersektionaalinen pohjavire tekstilajista ja sen rakennusaineksista riippumatta. Tämä oli nähtävissä ensimmäisessä novellikokoelmassa Ophelia and The Great Idea (1989), jossa naiset, naisten kehot ja kokemukset etsivät, toimivat, puhuvat. Sama ajatus on keskeisenä läsnä myös Kuumaa maitoa -teoksen maailmassa. Romaani sijoittuu eteläespanjalaiseen kylään, jonne tarinan keskushenkilö, brittiläisen äidin ja kreikkalaisen isän lyhyeksi jääneestä rakkaussuhteesta syntynyt Sofia saapuu käsittämättömistä ja luonteeltaan oikukkaista oireista kärsivän äitinsä kanssa.

Sofia on 25-vuotias antropologi, jonka väitöskirja on jäänyt kesken. Keskeneräiset opinnot luovat puitteet myös kertomusta hallitsevalle keskeneräisyydelle, ja Sofia osoittautuu itse ikkunaksi muistin ja muistamisen taakkaan, joka häntä myös akateemisesti kiinnostaa. Kaksin äitinsä kanssa kasvanut näkökulmahenkilö horjuu kautta linjan liitoksissaan: hän on jatkuvasti äänessä ja äitinsä seurassa, silti mykkä ja yksin. Sofia havainnoi lähes pakonomaisesti sekä äitiään että mystisen, epäilemättä tavalla tai toisella nyrjähtäneen kyläkääkäri Gomézin hoitotoimenpiteitä. Maisemanvaihdoksen ja äidin ainakin näennäisesti saaman ulkopuolisen avun myötä myös Sofialla olisi mahdollisuus muutokseen, mutta ulospääsyn ja irtautumisen sijaan hän tulee sidotuksi aiempaa tiukemmin olemassa olevaan pahoinvoinnin kierteeseen. Kun äiti joutuu pyörätuoliin, tilanne lamaannuttaa myös Sofian eivätkä edes hänen yksityiset, seksuaaliset tai kipua tuottavat kokemuksensa saa äidin ja tyttären välistä sidettä katkeamaan:  ”Minun jalkani ovat hänen jalkansa” (Kuumaa maitoa, s. 26). 

Yleisesti ottaen jalat, niiden toiminta ja toimimattomuus muodostuvat erääksi romaanin tärkeimmistä kiintopisteistä. Kantavat jalat, halvaantuneet jalat, jalat hiekan peitossa, tyttären sylissä lepäävät äidin jalat, haamujalat sekä turrat ja lakossa olevat jalat kuljettavat tarinaa eteenpäin varkain ja verkkaisesti. Lukijan on vaikea irrottaa itseään Sofian pakonomaiselta tuntuvasta tarkkailijan roolista. Tarkkailijan rooli ja tuon roolin ylläpitäminen on kuitenkin kertomukselle keskeinen keino ja siten tarpeellinen sopimus lukijan, kirjailijan ja näkökulmahenkilön välillä. Äiti Rose jää auttamatta tarinan sivuhenkilöksi, vaikka tyttären ja lukijan katse on kiinni hänessä herkeämättä.

Koska tunsin Uiden kotiin -romaanin painostavan ja pahaenteisen tunnelman, myös Kuumaa maitoa herätti vaativia kysymyksiä. Miten yksilö kykenee selviytymään yhteisössä, jonka rakentajana hän itse toimii oudon tietämättömänä ja osin tahtomattaankin? Sofia voidaan lukea kuumeisesti itseään, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan ymmärtämään pyrkiväksi ja vastauksia janoavaksi traumasubjektiksi, jonka lapsuus ja aikuisuus sulautuvat hämäräksi hötöksi tavalla, jossa myös aika ja paikka lakkaavat olemasta keskeisiä:

Aika on särkynyt: se halkeilee kuten huuleni. Kun merkitsen muistiin kenttätutkimusideoita, en tiedä, kirjoitanko imperfektissä, preesensissä vai molemmissa yhtä aikaa. (Kuumaa maitoa, s. 71.)

Romaani puhuu naisen äänellä rosoisesti, oli kyseessä sitten äidin tai hänelle äänensä antavan tyttären tulokulma. Levy ammentaa ahdistuksesta alkuvoimaa, jolla voidaan valaista paitsi yksityistä, myös sitä yhteistä, joka sitoo yleisönsä yhteen hetkessä haihtuvan teatteriesityksen tavoin.

Taloja, tiloja, ei kenenkään koteja

Vaikka Levyn fiktio on hänen englanninkieliselle lukijakunnalleen tuttua jo vuosikymmenten ajalta, tarjoaa omaelämäkerrallinen essee eittämättä myös näille lukijoille uuden ja raikkaan kurkistuksen Levyn kirjalliseen tuotantoon sekä hänen työskentelyynsä kirjoittajana. Muutamien vuosien välein ilmestyneen trilogian osat kasvattivat kiinnostusta kirjailijaa kohtaan uudesta perspektiivistä, ilmestymistensä aikaan myös yksittäisinä teoksina. 

Levyn vahvuus proosa- ja näytelmäkirjailijana on ennen kaikkea hänen jäsentymätön, lähes kuumeinen kerrontansa, jossa kaikki on näennäisesti kunnossa: keskeisillä henkilöillä on perhe, työ ja varaa matkustaa. Siksi on nautinnollista ja suorastaan huumaavaa, että kolmeen osaan jaetut omaelämäkerralliset esseet onnistuvat tekemään saman, mutta kirjailijan omaa, puoleen vuosisataan ehtinyttä elämää peilaamalla ja siten myös lukijan myötätuntoa ja luottamusta aina uudelleen punnitsemalla. Tässä tuttavallisuudessa on kokonaisuuden mehukas ydin, josta on vaikea saada tarpeekseen – aivan kuten vaivattomasti soljuvissa, toisiaan hengästyttävään tahtiin seuraavissa virkkeissä.

Vaikka tukevasti omilla jaloillaan seisovia esseeteoksia voi käsitellä itsenäisinä teoksina, ne pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kokonaiskertomuksen osina ja luettuina ilmestymisjärjestyksessään. Trilogian osat linkittyvät myös aikatasoineen ja aiheineen olemuksellisesti toisiinsa. Alkuasetelmaa on ymmärrettävästi verrattu tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerralliseen Kööpenhamina-trilogiaan, joskin Levyn runsas ilmaisu on monessa mielessä paitsi vähäeleisen Ditlevsenin vastakohta, myös hiljaisen optimismin äänenkantaja. Pelko, joka nähdäkseni hallitsee Ditlevsenin kirjoitustyyliä, näyttäytyy Levyn kirjoituksissa toissijaisena, vaikka sen kasvot paljastuvatkin tavalla tai toisella trilogian kaikissa osissa.

Kokonaisuus kerrostuu seuraten suurpiirteisesti Levyn elämän käännekohtia lapsuuden Johannesburgista aikuisuuden Lontooseen, mistä Levy polkee sähköpyörällään sivutolkulla ristiin rastiin ja kohottaa samalla hikikarpalot myös lukijan otsalle. Mukana ovat alusta asti Levyn tuotannolle keskeiset ja yhteiskunnan jakamat roolit: nainen, äiti, (ex-)vaimo, tytär, tällä kertaa hänen itsensä toteuttamina ja ylläpitäminä.

Avausosa Mitä en halua tietää (Things I don’t Want to Know, 2013) kietoutuu kaikista puhtaimmin kasvun ja identiteetin teemoihin, joiden sanoittaminen on tahmeaa ja vaivalloista. Matka alkaa Palma de Mallorcan yöstä, jonne kirjailija saapuu seuranaan sydänsurut ja kasa lohdullista luettavaa. Tästä alkaa muistojen ja maantieteellisten yksityiskohtien kirjava kudelma, jonka johdolla käydään läpi Levyn lapsuutta poliittisen vangin rintaperillisenä 60-luvun kolonisoidussa Etelä-Afrikassa sekä 70-luvun sateisessa Pohjois-Lontoossa, joka näyttäytyy nuorelle Levylle kenties osuvastikin koko Englantina tapoineen ja niitä ylläpitävine englantilaisineen:

Jokainen uusi päivä Englannissa tarjosi mahdollisuuden harjoitella onnellisuutta ja opettaa uusia ystäviäni uimaan. Minusta vaikutti siltä, että jos kaupunginvaltuusto vain täyttäisi uima-altaan teellä, englantilaiset upottaisivat päänsä mielellään pinnan alle. (Mitä en halua tietää, s. 104–105.) 

Teos leikittelee kautta linjan isoilla alkukirjaimilla (Vanhat Modernit Naiset, 2000-luvun Patriarkaatti, ASEELLINEN VASTAUS) sekä alleviivaavalla kirjoitusasulla (englANTI, eNGLANTI, ENglanti) luoden narratiivin sisällä tilan, jossa totuus astuu kuin itsestään draaman nahkoihin, sulautuu osaksi suurta ja absurdia näytelmää, jonka päähenkilö on juuriaan ja juurettomuuttaan jäsentämään pyrkivä lapsi:  ”Olin asunut Englannissa kuusi vuotta ja olin lähestulkoon niin englantilainen kuin olla saattoi. Silti olin tullut jostakin muualta.” (Mitä en halua tietää, s. 114.)

Samaa absurdiutta tarkastellaan lähietäisyydeltä trilogian toisessa osassa Elämisen hinta (alkup. The Cost of Living 2018, suom. 2021), joka kaivautuu estottomasti menetyksen ja menestyksen teemoihin. Levy kirjoittaa iäkkään ystävänsä Celian puutarhavajassa, vetää puoleensa eksyneitä ihmisiä, etsii raastavasti merkityksiä edesmenneen äitinsä postikorteista ja myötäelää parhaan miespuolisen ystävänsä avioelämää, joka on kiitämässä junan lailla kohti kiviseinää. Keskiössä ovat kirjoittaminen, kuunteleminen ja jälleen kerran naisen roolit ja tehtävät. Nyt ne nivoutuvat vapauden käsitteistöön henkilökohtaisemmin kuin ensimmäisessä osassa, jossa vapautta tarkasteltiin osana politisoitua, kontekstoitua koneistoa, Etelä-Afrikan apartheid-politiikan läpäisemänä. 

Pidän toisen osan suurimpana vahvuutena ja sykähdyttävimpänä antina Levyn kykyä asettua tarkkailijan asemaan ja välittää tästä käsin koettu lukijalle tekstimassana, jossa yksityiskohdat ovat kuitenkin koko ajan näkyvissä. Levy tarkkailee viereisen, kiusallisesta tilanteesta toiseen vaeltavan pöytäseurueen epäonnista keskustelua, surevia hautajaisvieraita ja parhaan miespuolisen ystävänsä rakkauden ryppyjä samalla kunnioittavalla huolellisuudella, jolla hän erittelee lukijalleen oman elämänsä kipukohtia:

Itkin kuin nainen kun minulle valkeni, että avioliittomme oli ohi (Elämisen hinta, s. 17). 

Samaan aikaan kun uudessa kodissani kaikki (mehikasveja lukuunottamatta) kutistui, elämäni laajeni (Elämisen hinta, s. 33).

Juuri X koskettaa minua nyt eniten, se miten äiti piteli kädessään kuulakärkikynää ja painoi sitä postikorttiin, merkitsi olinpaikkansa jotta voisin löytää hänet (Elämisen hinta, s. 105). 

Trilogian päätösosa, kekseliäästi suomeksi nimetty Omistuskirjoituksia (alkup. Real Estate, 2021) nostaa jalustalle ikään kuin vertauskuvallisestikin matkan. Ympyrä sulkeutuu Euroopan ja maailman avautuessa: Palman pimeydestä alkanut ajatus virtaa iloon ja suruun, onneen ja pettymykseen, Lontoon, Pariisin, Berliinin sekä New Yorkin ja Mumbain läpi Kreikkaan, jossa (nais)kirjailijan perintö jaetaan paitsi Levyn tyttärien, myös kärsivällisen lukijan kanssa. Trilogian loppumista on yhtä vaikea käsittää kuin sen alkamista oli haastava hahmottaa. Kauniisti kerrostettu, löyhästi eri teemoihin nojaava narratiivi onnistuu pitämään lukijan otteessaan loppuun asti ja saa ihastumaan sanoja pakenevien ja vaikeasti selitettävissä olevien tunteiden ja tilojen kielellisiin hahmoihin.

Päätösosan vahvuus on, että Levyn kirjoitustyyli, hänen varhaiset elämänvaiheensa ja elinympäristönsä keskushenkilöineen, tapoineen ja tottumuksineen ovat jo lukijalle tuttuja. Tästä huolimatta Levy onnistuu kirjoittamaan juuri sarjan tässä osassa kaikkein eniten itsestään kirjoittamatta suoranaisesti itsestään kovinkaan paljon. Levyn kynä polveilee ja vaikka matkanteko on verraten lineaarista, pakenee läsnäolo aina jonnekin tietoisuuden ja menneisyyden värikkääseen verkostoon löytäen yhtymäkohtia, keskeneräisiä ajatuksia, käsittelemättömiä tunteita:

Mietin, oliko mahdollista olla äidillinen hahmo, joka ei alista muita tarpeidensa, egonsa ja ahdistustensa panttivangiksi. Olla voimakas nainen keskellä perheen ja ystävien muodostamaa verkostoa mutta silti nainen, joka ei salaa haavoittuvuuttaan tai temppuile saadakseen muilta huomiota ja empatiaa. En ole varma, olenko koskaan tavannut sellaista naishahmoa. Minä en ainakaan ole hän. Kuinka voimme rohkaista, suojella ja ravita hoidokkejamme ja samalla antaa heidän olla vapaita? (Omistuskirjoituksia, s. 101–102.) 

(Nais)kirjailijan perintö

Levyn elävät elämäkerrat on helppo nähdä luontevana jatkona ahkeralle ja tuotteliaalle uralle proosan, runouden ja näytelmäkirjallisuuden parissa. 64-vuotiaana hän on kokenut, palkittu ja arvostettu tekijä, jonka ei tarvitse miellyttää jo olemassa olevaa lukijakuntaansa tai todistella osaamistaan. Vaikka hänen kirjallinen ilmaisunsa on tuntunut alusta asti pakottomalta, syntyi päätös elävien elämäkertojen kirjoittamisesta eittämättä kreivin aikaan. 2020-luvun trendinä vaikuttaisi olevan elämäkertojen kirjoittaminen summatiiviseen tyyliin vasta uransa nopeimmassa nousukiidossa olevista tekijöistä. Levyn itsensä sanelemat, sanan kaikessa merkityksessä elävät elämäkerrat tekstilajina asettuvat tätä traditiota vastaan hengittävänä, haperoisena ja höttöisenä mutta auttamattoman terävänä ja autofiktiivisenä tekstikokonaisuutena, jota on vaikea kuluttaa viimeiseen pisaraan useammallakaan lukukerralla. 

Yhtenä mahdollisena lukuohjeena trilogian maailmaan voidaan nähdäkseni käyttää riemastuttavia yksityiskohtia, jotka pätevät myös Kuumaa maitoa -romaaniin. Jokaisessa teoksessa toistuu jokin fyysinen esine tai asia, jonka ympärille muodostuu laajempi ja abstraktimpi merkitysten verkko. Trilogian ensimmäisessä osassa se voisi olla kannet, jotka lojuvat hujan hajan Levyn, hänen veljensä, äitinsä ja äidin palkkaaman ”au pairin” kodissa: ”Kansilla, kuten meillä, ei ollut paikkaa.” (Mitä en halua tietää, s. 114). Toisessa osassa lapsuutta ja sen loppumista symboloivat kalastushaavit: ’’En vieläkään kyennyt puhumaan niistä, enkä siis vastannut. Haavit olivat portteja menneisyyteen, niin kuin kukat, niin kuin kaikki – ” (Elämisen hinta, s. 115). Kolmannessa osassa vaihtoehtoja on useita, mutta kärkikahinoissa ovat pitkien pesänrakennushaaveiden materiaaliset, jo aiempien trilogian osien kautta kierrätetyt merkit: persialainen matto, granaattiomenapuut sekä Levyn ”kolmas lapsi” banaanipuu.

Vastaavasti Kuumaa maitoa -romaanissa törmätään jatkuvasti maitoon, jota muun muassa Sofia käsittelee päivittäin töissään baristana. Viittaus on kuitenkin kautta linjan suorasukaisempi ja täten karkeampi, eräänlainen kertomuksen liima, jota ilman romaanin rakenne heiluisi huomattavasti. Kiinnostavaa onkin, että elämäkertatrilogia taas tulisi toimeen ilman herkullisia, runsaudestaan pullottavia yksityiskohtia, vaikka niiden puute varmasti muuttaisikin kerronnan fokusta. 

Tunnustuksensa kokonaisvaltaisessa lukunautinnossa ansaitsevat sekä trilogian että romaanin erinomaiset suomentajat. Sari Karhulahti ja Pauliina Vanhatalo onnistuvat molemmat välittämään Levyn määrätietoisen mutta verkkaisesti venyvän virkkeen, säilyttäen samalla värikkään ja polveilevasti etenevän ajatuksen kirkkaana ja tuoreena. En voinut olla hymyilemättä Vanhatalon pieteetille, jolla hän purkaa kirjailijalle uskollisesti englantilaisen aamiaiskulttuurin erikoisuuksia trilogian ensimmäisessä osassa.  

Kuppilan kokki nimeltä Angie tarjoili pekonin mielestäni aina raakana. Oli kuin hän olisi pistänyt pekonin pannulle lämpiämään mutta jättänyt sen kypsentämättä. Tämä hermostutti minua toden teolla, koska nähdessäni lautasella kalmankalpean vaaleanpunaisen pekoniviipaleen, ajattelin aina sikaa, josta liha oli leikattu irti. Jossakin päin Englantia eli yhä sika, joka juoksenteli ympäriinsä ilman kylkipalaa. Ei tuntunut silti mahdolliselta pyytää Angieta kypsentämään pekonia pidempään, koska en asunut Englannissa – asuin Maanpaossa – ja ajattelin, että näin asiat vain tehtiin uudessa isäntämaassani. (Mitä en halua tietää, s. 98.)

Trilogian kielellinen mutta myös historiallinen ja erityisesti kirjallisuushistoriallinen käyttövoima on valtava. Mainittujen nimien lista on melkoinen: osansa saavat muun muassa William Blake, Marguerite Duras, Martin Heidegger, Leonard Cohen, Milan Kundera ja Simone de Beauvoir. Myös ensimmäisessä osassa mainittu George Orwell nousee tärkeäksi hahmoksi, sillä trilogiaa voi tarkastella eräänlaisena vastauksena hänen fantastiselle Miksi kirjoitan -esseelleen (1946) kirjailijan ensimmäisen osan alkulehdelle jättämän viittauksen mukaisesti.

Suurtenkaan superlatiivien keskellä en voi olla erikseen ylistämättä Levyn erityistaitoa tilan ja tilallisuuden tulkitsijana. Hänen kirjoituksissaan on jatkuvasti läsnä ajatus sukupuolitetusta tilasta ja tunteiden maantieteestä, jotka kannattelevat hänen fiktiotaan sekä omaelämäkerrallista teoskokonaisuutta. Sofian ja hänen äitinsä Almería, 60-luvun Etelä-Afrikka, nuoruuden ja aikuisuuden Suur-Lontoo, Kreikka (Sofian tapauksessa fiktiivinen, Levyn tapauksessa todellinen), Välimeren saaret, mannereurooppalaiset metropolit ja Englannin kanaalin alla kiitävä Eurostar-juna ovat kaikki tapahtumien ja tarinoiden näyttämöjä, mutta niiden tärkein tehtävä on merkitä ja luoda läsnäolo jollekin sellaiselle, mikä ilmaisee itsensä tässä samassa asiayhteydessä, tässä hetkessä ja nyt. Hetki pakenee kokijaansa raadollisella tavalla eikä sen menetyksessä ole kyse keskittymiskyvystä tai sen puutteesta, vaan ajan ominaisuudesta muistojen ja tiedon rakentumisen aineena. Levy kirjoittaa naisen paikasta kotona samalla vimmalla kuin Virginia Woolf ja naiseudesta patriarkaalisissa tiloissa yhtä antaumuksellisesti kuin Christa Wolf, mutta Levyn ääni on ennen muuta poissaolon ja etsimisen ääni, joka osoittaa kerta toisensa jälkeen, ettei terävimmälläkään kynällä voi vangita hetkeä, joka jaetaan aina myös mielen todellisuudessa sinne kerrostuvilla kertomuksilla ja joka vaihtuu silmänräpäyksessä joksikin toiseksi.

Levyn ura jatkuu toivoakseni vielä pitkään. Elävät elämäkerrat antanevat uutta potkua myös käännöskirjallisuuden kontekstissa. Se, mikä hänen romaaneissaan on hienovaraista ja vaalittua, avattiin lukijalle ensimmäistä kertaa täysin palkein ja valtavalla voimalla niiden välityksellä. Kysymykset, joita kirjailija esittää, eivät ole hänen omiaan, mutta naiskirjailijoiden perintöä vaalien ja kaanoniin arvokkaasti asettuen hän välittää ne eteenpäin aikalaislukijoilleen: ”Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme halua elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?” (Mitä en halua tietää, s. 123.)

Kenties tätä asetelmaa käännöksineen voidaan pitää yhtenä Levyn omista kirjallisista perinnöistä; muistutusta siitä, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu myös kielessä, vaikka oikean lukijan löytäminen voi viedä yhtä kauan kuin oikean kertomuksen kirjoittaminen: ”Hyödynnämme vain harvoin vapautta puhua elämästä sellaisena kuin sen koemme” (Elämisen hinta, s. 12).