Solmut

”Minä kutsuin kissaa hellästi nimeltä, ja sinä nauroit partaasi, kun kuulit tuon nimen kajahtelevan ympäri taloa kaikissa noissa inhottavissa merkityksissään, joista minulla ei ollut aavistustakaan: katastrofi, epäonni, saasta, kurjuus, häpeä.”

Näin puhuu kahdeksaakymmentä vuotta lähestyvä Vanda miehelleen Aldolle. Heillä on takanaan pitkä yhteinen historia: vuosikymmenten avioliitto, lapset Sandro ja Anna, muutama vuosi joista vaietaan, ja niiden lisäksi paljon muitakin ajatuksia, tunteita ja pelkoja joita ei sanota ääneen.

Kirja on sekä hyytävää että hykerryttävää luettavaa.

Italialaisen Domenico Starnonen ensimmäinen suomennettu teos Solmut on tarkka läpivalaisu ihmismieleen sekä parisuhteen ja perheen dynamiikkaan. Se kuvaa ihmisten jatkuvaa liikettä kohti ja irti toisistaan: sitä, millaisilla siteillä – solmuilla – he ovat toisissaan kiinni ja millaisia solmuja he sitovat väliinsä, niin kireälle, että niitä on mahdoton kiskoa auki.

Napolin lähellä vuonna 1943 syntynyt Starnone on kirjoittanut yli 15 romaania ja työskennellyt myös toimittajana ja käsikirjoittajana. Romaani Via Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Starnonen 13. teos Solmut on tiivis, taiturimaisesti rakennettu ja tiheänään symboleja. Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos tavoittaa väkevän ja ilmavan kerronnan, ja kirja on sekä hyytävää että hykerryttävää luettavaa.

Raadollinen katse ihmismielen ytimeen

”Siltä varalta että olet sattunut unohtamaan, arvon herra, muistutan sinua: olen vaimosi.” Solmut kuvaa Aldon ja Vandan avioliittoa 1960-luvulta tähän päivään. Ensimmäinen osa koostuu kirjeistä, joita hurjistunut Vanda lähettää Aldolle tämän lähdettyä yhteisestä kodista ja koko kaupungista. Kahdentoista vuoden avioliiton jälkeen mies on ilmoittanut vaimolleen: Olen ollut toisen naisen kanssa.

Toisessa osassa kertojana on Aldo, ja ikääntynyt pariskunta valmistelee lähtöä lomamatkalle. Kyllä: tässä kirjassa olennainen lataus kietoutuu perheen rikkoutumisen mutta myös yhteen palaamisen ympärille. Eläkevuosina avioparin välille on laskeutunut näennäinen rauha, jota kuitenkin koko ajan tökitään ja jonka alla kulkee toinen ajatusten ja muistojen vuo. Lomalta palatessa pariskuntaa odottaa ikävä yllätys: ovi repsottaa auki, koti on myllätty mullin mallin. Kaoottinen tilanne vaivuttaa Aldon muistelemaan menneitä.

Kolmannessa osassa ääneen pääsee tytär Anna. Pääosin näkökulma petokseen, eroon, lähtöön ja paluuseen on Aldon eli tässä sen, joka lähti. Solmut heijastaa kuitenkin perheenjäsenten suhtautumista kipeisiin tapahtumiin kuin prisma. Se osoittaa, miten eri valossa ihmiset ja tapahtumat näyttäytyvät riippuen siitä, kuka näkee, kokee ja tuntee – tai kieltäytyy näkemästä, tuntemasta ja kokemasta.

Lukiessa ei voi olla tuntematta sääliä ja myötätuntoa melkein jokaista henkilöä kohtaan.

Starnone ei käsittele henkilöitään hellävaroen. Vandan kiukkuisia kirjeitä lukiessa on helppo asettua jätetyn vaimon puolelle. Aldo on vastuuta pakeneva, ulkoista hyväksyntää janoava turhamainen mies. Julmasti tuodaan toisaalta esille myös Vandan kireä kontrolli mieheen ja perheeseen yhteenpaluun jälkeen, hänen hiljainen tyranniansa, josta myös lapset kärsivät. Loppujen lopuksi lukiessa ei voi olla tuntematta sääliä ja myötätuntoa melkein jokaista henkilöä kohtaan.

Säälimätön aikalaiskuvaus

Aldon ja Vandan avioliitto osuu ajanjaksoon, jolloin käsitykset avioliitosta, perheestä ja rakkaudesta ovat muuttuneet. Vanda ja Aldo tulivat vuonna 1962 liittoonsa ajasta, jolloin avioliittoinstituutio oli vielä voimissaan. Lähtiessään kotoa vuonna 1974 Aldo ei enää osaa selittää toimintaansa muuten kuin ajan hengen mukaisesti avioliiton vanhanaikaisuudella, sitoutumisen kahlitsevuudella ja oikeudellaan vapauteen.

Myös Vanda on oman aikansa kasvatuksen ja sukupuoliroolien vanki. Hän suhtautuu parisuhteeseen, perheeseen ja kotiin niin kuin on oppinut: uutterasti ja uskollisesti. Kun mies pyristelee irti siitä minkä kokee kahleeksi, vaimo putoaa uudenlaiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen, jollaiseen ei ole osannut varautua.

Vanda ei ole saanut käsiinsä avaimia, joilla voisi taistella muuttuneessa tilanteessa. Hän tarttuu ainoaan aseeseen ulottuvillaan: hallitsee perhettään niin tiukalla kädellä kuin voi, taivuttaa valtaansa ainoan universumin, jonka sisällä voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Jälki ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta lopussa myös Vanda pääsee arvioimaan tapahtumia etäisyyden päästä. Rauhallisesti, Aldon mielestä tunteettomasti hän kertoo, miten elämä hänen mielestään meni.

Pirullisesti Starnone osoittaa, miten helppo toista on tulkita omasta näkökulmasta.

Miksi yksi jäi, kun toinen palasi? Minkä palveluksen mies kuvitteli paluullaan vaimolleen tekevänsä? Voiko päätöksiään koskaan selittää tyhjentävästi, edes itselleen? Solmujen perhemosaiikissa jokaisella on omat syynsä, ja pirullisesti Starnone osoittaa, miten helppo toista on tulkita omasta näkökulmasta. Samalla kirja muistuttaa, miten houkuttelevaa on suojautua itseltään, tunteiltaan ja oman toimintansa motiiveilta, sillä juuri sieltä avautuvat pelottavimmat näkymät.

Entä mitä tekee Aldo, kun Vanda pudottelee sanojaan? Vaipuu ajatuksiinsa, suunnittelee, miten rauhoittelisi vaimoa – ja miten selviäisi tilanteesta niin, että siitä koituisi mahdollisimman vähän vaivaa, miten taata rauha niihin päiviin, jotka vielä ovat jäljellä. Vapaudenkaipuun päivät ovat ohi, ja joskus on turvallisinta ummistaa silmät myös siltä toiselta, joka on ihan vieressä.

Kirjallisuutta napolilaisittain

Starnonen teosta on houkuttelevaa verrata toisen napolilaislähtöisen kirjailijan Elena Ferranten tuotantoon. Salanimellä kirjoittava Ferrante on myös kuvannut yhteiskunnallista muutosta (Italiassa) 1900-luvun puolivälistä 2000-luvulle. Esimerkiksi globaaliksi menestykseksi noussut Napoli-sarja valottaa muutoksen vaikutuksia käsityksiin naisen asemasta, rooleista ja mahdollisuuksista avioliitossa, perheessä ja työelämässä.

Erityisen kiintoisa vertailukohta tarjoutuu Ferranten teoksesta Hylkäämisen päivät (Avain 2004 ja WSOY 2017, suom. Taru Nyström-Abeille). Se kertoo vastaavan tarinan Olga-nimisen naisen näkökulmasta: mies jättää perheensä toisen naisen takia.

Teos on rakenteeltaan epälineaarisempi ja tyyliltään suorasukaisempi kuin Ferranten maalaileva kerronta.

Starnonea ja Ferrantea yhdistää toinenkin kytkös: vuonna 2016 italialainen journalisti väitti, että Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja olisi Ferrante itse. Ovatpa epäilyt kohdistuneet myös Domenico Starnoneen, ja perusteluina on käytetty juuri teosten yhteneviä teemoja sekä väitettyjä tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Yhtymäkohtia tai ei, ainakin nyt suomennettu teos on rakenteeltaan epälineaarisempi ja tyyliltään suorasukaisempi kuin Ferranten maalaileva kerronta, jossa tapahtumat ja henkilöt kipuavat mielen perukoille vähitellen. Joka tapauksessa sopii toivoa, että tämänkin Italian tunnetuimpiin kuuluvan nykykirjailijan tuotantoa saadaan suomeksi lisää.

Isku pyhimpään

Näkökulmasta ja ajankohdasta riippuen koti on Starnonen piinaavassa kudelmassa saavutus, vankila, säilö tai turvapaikka. Vanda on ollut säntillinen ja nuuka taloudenpitäjä, joka avioliiton ensimmäisestä päivästä alkaen on merkinnyt jokaisen ostoksen tilikirjaan.

Aldo taas on tehnyt uraa ja elämää ensi sijassa kodin seinien ulkopuolella. Kodin arkistoihin on kuitenkin talletettu läjäpäin hänen kirjoittamiaan tai hänestä kirjoitettuja artikkeleita, tv-esiintymisten tallenteita, muistitikkuja. ”Olinko minä kaikki tuo aineisto?” Aldo pohtii. ”Tämäkö nyt sitten oli sitä itsensä toteuttamista?”

Kuten Sandro toteaa: ”Äiti ei ikimaailmassa suostuisi muuttamaan täältä pois. Tämä on hänen kotinsa, hän on huolehtinut siitä viimeistä yksityiskohtaa myöten. Isälle taas tämä asunto todistaa siitä, että hänen työstään on jäänyt jäljelle edes jotakin konkreettista.”

Onko lopulta pahinta se, että asiat vaietaan hiljaisiksi?

Isku kotiin merkitsee iskua Vandan ja Aldon elämän perustuksiin. Lopussa ikääntynyt pariskunta jää asunnossaan hämmentyneeseen ja sekasortoiseen mielentilaan. Viimeisen sanan kodin seinien sisällä saavat Sandro ja Anna, eikä heillä ole pelkästään hyvää sanottavaa. Lapset ovat pääsemättömissä vanhemmistaan, on Annan näkemys.

Häikäilemättömällä tarkkuudella Starnone yhdistää tunnistettavia perhe-elämän kipupisteitä psykologisesti jännitteisiin yksityiskohtiin. Solmut kutsuu sisälle asuntoon, jossa huone huoneelta paljastuu kätkettyjä totuuksia asukkaiden elämästä. Onko lopulta pahinta se, että asiat vaietaan hiljaisiksi? Ja suurin rikos – ei se että lähti, vaan se, että lähdettyään palasi takaisin?

Viimeinen kohtaus on ylistys sille, miten helpottavaa on kaivaa salaisuudet päivänvaloon, joskus kirjaimellisesti. Novellimaisen avoin loppu kytee mielessä pitkään. Kissa Labes puskee Annan jaloissa, ja lukiessa tulee mieleen, miten inhimillistä on haluta kaikki: sekä olla vapaa että muodostaa jotain pysyvää.