Aavikkoromaani

Kun päätös ranskalaisen Dominique Sigaudin useita kirjallisuuspalkintoja kotimaassaan keränneen esikoisromaanin suomentamisesta tehtiin, ei takuulla osattu aavistaa kuinka ajankohtainen kirja olisi ilmestyessään suomeksi. Aavikkoromaani (L’Hypothese du Désert 1996) on nimittäin kertomus Persianlahden sodasta, kertomus sodan vaikutuksista eri osapuoliin tavallisen ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna. Teoksen luulisi siis puhuttelevan nyt, kun median välityksellä joudumme päivittäin kosketuksiin varsin samankaltaisen tilanteen kanssa.

Tarina keskittyy amerikkalaisen sotilaan John Millerin sodan loputtua aavikolle jääneen ruumiin ympärille. Muukalaisen ruumis muodostuu varsin merkitykselliseksi sekä aavikon miesten että naisten elämässä, kummassakin tapauksessa omalla tavallaan. Päivisin vaeltavat miehet ruumiin luokse, öisin taas naiset kokoontuvat kuuntelemaan, kun kuollut mies puhuu heille.

Samaan aikaan kotona Yhdysvalloissa Millerin vaimo odottaa uutisia miehestään. Vaikka miehen rintamatoverit palaavat vähitellen kotiin, nainen jaksaa ylläpitää toivoa miehensä löytymisestä. Lopulta hän lähtee yhdessä kadonneiden sotilaiden etsimistä johtavan ranskalaisen upseerin kanssa aavikolle ottamaan selvää aviomiehensä kohtalosta.

Sinänsä ei ole tietenkään mitenkään uusi idea, että sodassa kaikki ovat lopulta kuitenkin jokseenkin samankaltaisia, lihaa ja verta olevia ihmisiä. Tai että sodassa on häviäjiä myös näennäisten voittajien puolella. Sigaudin perushumaani kertojanääni ei kuitenkaan vaikuta missään vaiheessa hiukkaakaan saarnaavalta, tekopyhältä tai ylemmyydentuntoiselta. Hän onnistuu kuvaamaan niin aavikon asukkaita kuin länsimaisia ihmisiäkin aidosti ja ymmärtävästi.

Aavikkoromaani ei myöskään missään tapauksessa ole pelkästään kirja sodasta. Osuudet, joissa kuvataan aavikon naisten suhdetta ruumiiseen, ovat silkkaa maagista realismia. Lisäksi Sigaudin tapa kertoa tarinansa ei ole kovin suoraviivainen; pikemminkin se on varsin sirpaleinen, jopa yksittäisten lauseiden tasolla. Paikoin ilmaisu on melkoista tajunnanvirtaa.

Teoksen kieli on rikasta, hyvin aistillista ja ajoittain erittäin nautittavaa. Välillä teksti on liki runollista, mutta tarpeen vaatiessa myös erittäin täsmällistä. Einari Aaltosen sujuva suomennos auttaa tekstin omaksumista. Aavikkoromaani on silti, juuri tekstin sirpaleimaisuudesta johtuen, melko vaativaa luettavaa.

Aavikkoromaani on tiivis teos, vain 118-sivuinen. Aineksia olisi kenties ollut pidempäänkin kirjaan; nyt lukukokemuksen aiheuttamat tuntemukset jäävät melko miedoiksi. Etenkin henkilöhahmoissa olisi ollut syventämisen varaa, eikä teos onnistu koskettamaan kovin syvältä. Henkilöiden kärsimys ja tuska jäävät lopultakin melko etäisiksi.

En tiedä, auttoiko kirjan lukeminen minua ymmärtämään paremmin, mitä Afganistanissa on viime aikoina tapahtunut, mutta teoksen näennäisestä ajankohtaisuudesta huolimatta en voi sanoa, että se kovin pitkäksi aikaa olisi saanut minua ajattelemaan. Ehkä se ei ollut kirjailijan (joka ei toki teosta kirjoittaessaan voinut nykyisistä konflikteista tietääkään) tarkoituskaan.

Tästä huolimatta Sigaudin tekstissä on paljon hyvääkin: omaperäinen kertojanääni ja aidon humaani ote ansaitsevat aina kiitosta. Aavikkoromaaniin ei välttämättä kannatakaan tarttua odottaen teoksen olevan läpileikkaus sodasta tai islamilaisesta kulttuurista. Sen suurimmat ansiot ovat puhtaasti kaunokirjallisia.