Fiktion mieli (The Distinction of Fiction)

Fiktio on fiktiota ja fakta on faktaa. Dorrit Cohn ei pelkää välillä ivata.

Kyllästyttääkö kirjallisuudentutkimukseksi kutsuttu kielensisäinen kiemurointi ja postmoderni hapatus? Nyt on tarjolla oivallinen johdatus siihen, miten kirjallisuuden peruskysymyksiä voi käsitellä selväsanaisesti, konkreettisesti ja järkeenkäyvästi. Fiktion mielen innoittavat näkemykset fiktion erityispiirteistä tekee entistäkin nautittavammiksi teoksen napakka, vaivihkaisen ironinen tyyli.

Miten virkistävää onkaan lukea, että Dorrit Cohnin mielestä fiktio on fiktiota ja fakta faktaa. Postmodernien teorioiden mukaanhan oikeastaan kaikki on fiktiota, historiankirjoitus yhtä lailla kuin romaanit. Elämäkertaromaanien, autofiktion ja vaikka tosi-tv:n on usein katsottu hämärtäneen toden ja sepitteen rajan lopullisesti.

Cohn vastustaa tällaisia yleistyksiä tiukasti ja tähtää teoksensa osoittamaan, millä tavoin fiktio nimenomaisesti eroaa tosipohjaisesta esityksestä. Hän ei tosin väitä selvittävänsä koko fiktion aluetta vaan rajaa tarkastelunsa kertoviin teksteihin. Käsittelyn ulkopuolelle siis jäävät muun muassa runot ja näytelmät, muista taiteen lajeista puhumattakaan.

Fiktio tunkeutuu tajuntaan

Harvardin yliopiston emeritaprofessori Dorrit Cohn (s. 1924) on eräs nykyajan johtavia narratologeja eli kertovien tekstien tutkijoita. Hän pyrkiikin määrittelemään fiktion tekstilähtöisesti, tukeutuen tekstien sisäisiin muodollisiin piirteisiin.

Cohn hahmottelee useita fiktion tunnusmerkkejä. Erityisen inspiroiva on hänen ajatuksensa siitä, että fiktiivisen kertojan ”taianomainen” kyky kuvata henkilöiden tajuntaa on fiktion ominaispiirre.

Esimerkiksi Virginia Woolfin romaaneissa kertojat tunkeutuvat kaikkivoipina henkilöiden mieleen ja näkevät sen pienimmätkin liikahdukset. Juuri tämä erottaa Cohnin mukaan fiktion esimerkiksi historiankirjoituksesta. Verrattuna romaanin kertojaan historioitsija on kovin rajoittunut ja puutteellinen, koska joutuu turvautumaan arvailuun henkilöiden ajatuksia kuvatessaan.

On kuitenkin huomattava, että tämä etuoikeutettu kyky on fiktiossakin suotu vain kolmannen persoonan kertojalle. Ensimmäisen persoonan minäkertojaa koskevat samat rajoitukset kuin historioitsijaa: toisten ajatuksista voi tehdä vain olettamuksia.

Psykoanalyytikko vastaan romaanikirjailija

Cohnin teoksen ansiona ovat perusteltujen teoreettisten näkemysten lisäksi kiintoisat tekstianalyysit. Esimerkiksi ajatus henkilöiden tajunnan kuvaamisesta fiktion tunnusmerkkinä saa lisävaloa luvusta, jossa Cohn käsittelee Sigmund Freudin psykoanalyyttisiä tapauskertomuksia.

Tapauskertomukset toimivat teoksessa esimerkkeinä teksteistä, joita on kirjallisuudentutkimuksessa usein pidetty fiktiivisinä, Cohnin mukaan perusteetta. Hän argumentoi kärsivällisesti, että potilastarinoita kirjoittavan psykoanalyytikon ja romaanikirjailijan välillä on useita merkittäviä eroja. Eräs virittävimpiä on se, että potilaan mieltä tutkiva psykoanalyytikko joutuu tyytymään epävarmuuteen tulkintojensa osuvuudesta, kun taas romaanikirjailija on vapaa luomaan täysin läpinäkyviä mieliä, joiden sopukat selviävät saman tien ilman vuosikausien terapiakeskusteluja.

Kuka kantaa vastuun?

Toinen fiktion olennainen tunnusmerkki on Cohnin mukaan sen mahdollisuuden olemassaolo, että kertoja on epäluotettava. Toisin sanoen romaanissa kirjailija voi vihjata kertojan selän takaa, ettei itse kannatakaan kertojan arvomaailmaa tai tulkintoja. Sen sijaan ei-fiktiossa tällainen ei käy päinsä. Esimerkiksi historioitsijan oletetaan kantavan vastuu teostensa näkemyksistä.

Cohnin esimerkit ovat jälleen antoisia. Varsinainen helmi on hänen tutkielmansa Thomas Mannin pienoisromaanista Kuolema Venetsiassa. Tarkan tekstianalyysin keinoin Cohn esittää, että Mannin moralisoiva kertoja, joka asettaa päähenkilö Aschenbachin romaanissa kyseenalaiseksi, joutuukin teoksessa itse rajoittuneisuutensa tähden viistoon valoon.

Kuten Cohn huomauttaa, epäluotettavan kertojan olettaminen on viime aikoina tutkimuksessa yleistynyt. Oletan, että ilmiöllä on tekemistä sen kanssa, että tutkijat ovat haluttomia pohtimaan tekijän roolia teosten arvomaailmassa ja siirtävät problematiikan mieluummin teoksen sisäiseen maailmaan. Kiinnostavampia tulkintamahdollisuuksia tämä tarjoaakin.

Omaelämäkerran ja romaanin rajapinnassa

Virkistävä on myös Cohnin tulkintaehdotus Marcel Proustin suurromaanista Kadonnutta aikaa etsimässä. Hän pohtii, kuka on vastuussa teoksen esseistis-teoreettisissa jaksoissa havaittavista ristiriidoista, jotka tavallisesti on pantu siekailematta Proustin itsensä kontolle. Cohn kysyy, voisiko kertojan tässäkin tapauksessa olettaa epäluotettavaksi. Tämä avaisi teoksen tulkintaan niin laajoja uusia linjoja, että Cohn pidättyy kehittelemästä ajatustaan sen pitemmälle.

Kadonnutta aikaa etsimässähän on romaanin ja omaelämäkerran mahdollisimman kimurantti rajatapaus, jonka määrittely-yritykset ovat tienneet tutkijoille harmaita hiuksia. Cohnin täsmällinen tapa kartoittaa niin teoksen omaelämäkerralliset kuin fiktiivisetkin piirteet on ihailtava, vaikkei ponnistus johdakaan lajityyppikysymyksen ratkaisuun.

Kauniisti luku kuitenkin tukee Cohnin teoksen tärkeää teesiä: fiktio ja ei-fiktio ovat selvästi erotettavissa toisistaan, eivätkä rajatapaukset niinkään hämärrä fiktion rajoja kuin vahvistavat niiden pysyvyyttä.

Autoritäärinen kertoja, ivallinen tutkija

Teoksen päättää jännittävä luku, joka käsittelee romaanin suhdetta vallan kysymyksiin. Heijastaako romaanitaide maailman valtarakenteita kontrolloimalla itsevaltaisesti tarinan henkilöitä tai vaihtoehtoisesti lukijaa? Onko kaikkitietävä kertoja merkki autoritäärisistä arvoista, kieliikö minäkertoja puolestaan liberaalimmasta asennoitumisesta?

Cohn suhtautuu näihin Michel Foucault’n inspiroimiin näkemyksiin pilkallisesti. Hän osoittaa, ettei kirjailija mitenkään voi alistaa romaanihenkilöitään ja ettei fiktiivinen muoto itsessään voi kantaa tiettyä ideologista merkitystä. Valtaan liittyvät relevantit kysymykset sijaitsevat kirjallisuudessa teemojen tasolla eikä niitä voi suoraan kytkeä muotoseikkoihin, opastaa narratologi.

Muutenkin Cohnin asenteessa on kosolti ivaa. Teoksesta henkii vahva ärsyyntyminen tutkijoiden intoon sulauttaa kaikki fiktioksi ja yksipuolisiin tulkintoihin ylipäätään. Cohn itse pyrkii tarkastelemaan aihettaan mahdollisimman selkeästi, täsmällisesti ja järkeenkäyvästi ja onnistuukin siinä huomattavan hyvin.

Mitenkään kattavaksi hänenkään teoriaansa ei toki voi kutsua. Kirjallisuudentutkija Kai Mikkonen asettelee Fiktion mieltä jälkisanassaan oppialan kenttään ja tiivistää hyvin joitakin kriittisiä huomioita Cohnin näkemyksiin. Sen verran rautaisesti Cohn kuitenkin kirjoittaa, että fiktion ainutlaatuisuutta epäileviltä teoreetikoilta kestänee jonkin aikaa kehitellä pitävät vasta-argumentit.