Mies kohtaa vanhan naisen, oppii tältä jotakin ja näkee sen jälkeen maailman ja oman elämänsä aivan uudessa valossa. Tarina ei ole ainutlaatuinen eikä kovin yllättävä, mutta koskettava se toki on. Tapahtumien sijoittuminen Japaniin tuo suomalaiselle lukijalle myös ripauksen kiinnostavaa vierautta.

Durian Sukegawan Tokuen reseptin (2013, An, suom. Raisa Porrasmaa, 2020) kolme keskeistä henkilöä ovat kaikki jollakin tavoin ongelmaisia. Päähenkilö Sentarō on istunut vankilassa, ja hän kokee olevansa ihmisenä epäonnistunut ja pettäneensä häneen kohdistuneet toiveet ja odotukset. Elämä on Sentarōlle konemaista työskentelyä, koska velkaa täytyy lyhentää, mutta mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai haaveita hänellä ei ole. Iltaisin hän juo turruttaakseen itsensä uneen.

Kirjan nimihenkilö Tokue on vanha nainen, joka on joutunut elämään eristyksissä viime vuosiin saakka. Nyt hänellä olisi oikeus tehdä mitä haluaa, mutta hän on jo liian vanha toteuttamaan nuoruutensa haaveita. Lisäksi hänen sairastamansa tauti ja käsissä näkyvät taudin jäljet saavat monet ihmiset pelkäämään häntä.

Kuviota täydentää surullinen ja ahdistunut koulutyttö, Wakana. Hänestä kerrotaan vain kyseinen lempinimi, jonka hän on joskus saanut animehahmon mukaan. Viisitoistavuotias tyttö kärsii vanhempiensa avioerosta ja siitä, että löytää toisinaan miesten alusvaatteita kodista, jossa hän asuu kahdestaan äitinsä kanssa.

 

Leivonnaiskojun arkea

Dorayaki on perinteinen japanilainen välipalaleivonnainen, jossa kahden pyöreän leipäsen välissä on makeaa paputahnaa. Niitä paistetaan ja myydään katuvarsien kojuissa, joista niitä ostetaan heti syötäväksi tai mukaan otettavaksi. Paputahnaa käytetään Japanissa paljon, siitä on olemassa erityyppisiä versioita, jotka voivat olla eri alueilla eri nimisiä. Samoin paputahnaa käytetään paljon myös Kiinassa ja Koreassa.

Sentarō on aikaisemmin sekaantunut huumekauppaan ja jäänyt kiinni. Hän ei antanut ilmi ketään, ja siitä hyvästä leivonnaiskojun omistaja on lainannut hänelle rahat velkojensa maksuun. Nyt Sentarō työskentelee maksaakseen lainan takaisin. Dorayaki-koju on Sentarōn vastuulla, ja sen tuottamalla pienellä voitolla hän lyhentää vähitellen velkaansa. Hän ei ole kovin kiinnostunut leivonnaistensa laadusta – riittää, että ne kelpaavat asiakkaille, jotka eivät ole kovin vaateliaita.

Leivonnaiskojuun työhön pyrkivä vanha nainen on sinnikäs, hän tulee yhä uudelleen ja uudelleen. Nainen tarjoutuu työskentelemään käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi. Hän kertoo valmistaneensa paputahnaa viisikymmentä vuotta. Naisen näytteeksi tuoma paputahna on kuin toisesta maailmasta Sentarōn käyttämään kiinalaiseen pakastetahnaan verrattuna.

Tokuen työskentely ei ole Sentarōlle aivan vaivatonta. Paputahnan valmistukseen kuluu paljon aikaa ja siihen kuuluu raskaita työvaiheita, joihin vanha nainen ei pysty. Siksi Sentarōn on tultava työhön aikaisemmin aamulla. Sentarō ei halua asiakkaiden näkevän vanhusta eikä varsinkaan tämän käsiä, joten hän pyrkii siihen, että Tokue lähtee liikkeestä, kun paputahna on valmistettu. Tokue puolestaan kaipaa nimenomaan juttelua Sentarōn ja asiakkaiden kanssa, minkä vuoksi hän jää mielellään istuskelemaan, kun työt on tehty. Tokuen valmistama paputahna on aivan verratonta ja tuo lisää asiakkaita, mutta ennen pitkää Tokuen käsiin ja sairauteen kiinnitetään huomiota ja vanhuksen työskentely liikkeessä muuttuu ongelmaksi.

Kysymyksessä on tauti, jolla on monta pelottavaa nimeä: spitaali, lepra, Hansenin tauti. Nykyään lepra voidaan antibioottihoidolla parantaa täysin, mutta aikanaan tautia kuviteltiin parantumattomaksi.

Tauti ja taudin pelko

Tokue kertoo sairastaneensa ”hirvittävän taudin”. Hän on sairastunut nuorena tyttönä ja viettänyt koko elämänsä siirtolaan suljettuna, vaikka hänen sairastamansa tauti oli parantunut. Taudin aiheuttamat fyysiset muutokset ovat kuitenkin pysyviä, ja Tokuen sairastama tauti näkyi erityisesti hänen koppuraisista käsistään.

Kysymyksessä on tauti, jolla on monta pelottavaa nimeä: spitaali, lepra, Hansenin tauti. Nykyään lepra voidaan antibioottihoidolla parantaa täysin, mutta aikanaan tautia kuviteltiin parantumattomaksi. Monissa maissa leprapotilaat eristettiin loppuiäkseen, Suomessa heitä lähetettiin esimerkiksi Seilin saarelle. Japanissa leprapotilaille perustettiin muurein ympäröityjä siirtoloita, joihin potilaat suljettiin pysyvästi. Vuonna 2002 ryhdyttiin tutkimaan siirtoloiden toimintaa. Kolme vuotta myöhemmin todettiin, että eristyksellä ei ainakaan enää ole lääketieteellisiä perusteita. Entiset eristyspotilaat saivat luvan normaaliin elämään, mutta suuri osa vanhemmista potilaista jäi asumaan siirtoloihin, koska heillä ei enää kymmenien vuosien eristyksen jälkeen ollut paikkaa mihin mennä.

Tällä hetkellä mistä tahansa sairaudesta lukiessa mieli etsii yhteneväisyyksiä nykytilanteeseen ja koronapandemiaan. Lepra tarttuu pisaratartuntana kuten koronakin (ei tosin kovin helposti), mutta hengityssuojaimen käyttö ja ihmiskontaktien vähentäminen ei riittänyt, koska tautia pelättiin niin kovasti.

Tokue on viettänyt koko elämänsä siirtolassa tietäen, ettei näkisi enää koskaan vanhempiaan, sisaruksiaan tai ystäviään. Siirtolaan jouduttuaan hän ei enää voinut haaveilla tulevaisuudesta, sillä opiskelu tai mikä tahansa kanssakäyminen ulkomaailman kanssa oli mahdotonta. Hän ei ollut voinut pitää yhteyttä edes sukulaisiinsa. Kun eristys oli purettu, Tokuen kohdalla oli jo liian myöhäistä, sillä hän oli jo vanha nainen.

 

Kirsikkapuiden alla

Tarina on haikea mutta toiveikas. Kaikki ei ratkea lopuksi parhain päin, mutta Tokuen ja Sentarōn kohtaamisesta seuraa paljon hyvää. Tokue pääsee kokeilemaan työskentelemistä leivonnaiskojussa ja saa opettaa eteenpäin taitonsa paputahnan valmistamisessa. Hänelle itselleen on vielä tärkeämpää, että hän myös saanut tutustua kojun vakioasiakkaina oleviin koulutyttöihin. Tokue on nuorena haaveillut opettajan ammatista, ja tyttöjen huolien kuunteleminen ja neuvojen antaminen on hänelle mieluisa häivähdys tavoittamattomaksi jääneestä maailmasta.

Sentarō oppii paputahnan valmistuksen lisäksi, ettei elämässä ole kysymys pelkästään sellaisesta selviämisestä, missä mikä tahansa kelpaa. Tokuen paputahna on tästä vain yksi osa, mutta Tokuen paputahnareseptilläkin on tärkeä merkityksensä:

Jos hän ei omaksuisi Tokuen paputahnan valmistustaitoa, se katoaisi ajan virtaan. Eikö teknisen osaamisen lisäksi kyseessä ollut myös todiste siitä, että Tokue Yoshii -niminen nainen oli elänyt tässä maailmassa? (s. 137.)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tokioon, ja kirjassa on paljon nimenomaan japanilaiseen elämänmenoon kuuluvia yksityiskohtia. Kirjan keskeisen tarinan voisi sovittaa myös muualle, mutta osa teoksen viehätyksestä liittyy sen tapahtumapaikkaan.

Kirjan suomentaja Raisa Porrasmaa tuntee hyvin japanilaista kulttuuria ja tutkii itse Japanin kirjallisuutta. Hän kääntää suoraan japanista, joten voi olettaa käännöksen välittävän alkuperäiset vivahteet mahdollisimman hyvin. Romaani sisältää paljon sellaisia japanilaisia sanoja, joilla ei ole suomalaista vastinetta, ja ne on merkitty kursiivilla. Koska tällaisia sanoja on tosiaan melko paljon, voisi odottaa kirjan lopussa olevan näille sanoille selityksiä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Kursiivilla on merkitty – ehkä yhdenmukaisuuden vuoksi – myös sellaiset monille melko tutut sanat kuin futon ja tatami.

Kirjailija Durian Sukegawa (Tetsuya Akikawa) on valmistunut Wasedan yliopistosta pääaineenaan filosofia, minkä lisäksi hän on myös opiskellut kondiittoriksi. Hän on julkaissut japaniksi kymmeniä teoksia, joista vain muutamia on käännetty. Tunnetuin teos Tokuen resepti on toistaiseksi ainoa suomennettu teos. Naomi Kawase ohjasi teoksen pohjalta elokuvan, suomenkieliseltä nimeltään, Kirsikkapuiden alla (2015).

Monesti Japanissa käyneenä pidin teoksesta – näin lukiessa mielessäni leivonnaiskojun, siellä työskentelevän miehen, hiukan vaikeasti kävelevän pienikokoisen vanhan naisen ja tirskuvat koulupukuiset tytöt. Japaniin liittyvät myös kirsikkapuut, joiden alla romaanin Doraharu-leivonnaispuoti sijaitsee. Tokue ja Sentarō tapaavat ensimmäisen kerran kirsikankukkien aikaan, Tokue aloittaa työt, kun puut ovat juuri puhjennet lehteen, ja hänen lopettaessaan liikkeessä puu pudottaa lehtiään.

Dela artikeln: