Miira

Tästä kirjasta puhuttaessa puhutaan väistämättä sen päähenkilöstä. Kirja on nimensä mukaisesti Miira alusta loppuun. Sen energia piilee Miiran ajatuksissa, anarkiassa ja niiden purkautumisessa teoksen kieleen. Lukijalle avataan hyvässä tahdissa arsenaali tiukkaa asennetta, positiivisen ajattelun voimaa ja poikkeuksellisia avauksia työllistymiseen, lasten kohtaamiseen, parisuhteen ongelmiin, hermovaurioiden korjaamiseen ja aikuiskyvykkyyden vahvistamiseen. Sivujuonteena lukijan eteen heijastuu ruotsalaisesta yhteiskunnasta varsin yllättävä kuva.

Matkalla aivokirurgiksi

Miiran henkilökohtaisena projektina on Eija Hetekivi-Olssonin edellisen palkitun teoksen, Tämä ei ole lasten maa itsenäisessä jatko-osassa kehittää peruskouluvuosien jälkeen rautaista kontrollia ja aikuiskypsyyttä. Miira virittää tutkajärjestelmäänsä, purkaa jumejaan ja estojaan, sekä aloittaa neurologian tutkimisen tavoitteenaan päätyä aivospesialistiksi.  Tähän hän tähtää lähtökohdistaan ja olosuhteistaan huolimatta, mikä lataa tarinaan sen jännitteen. Hänen yksinäisen määrätietoisuutensa ja rouheanpositiivisen ajattelunsa rinnalla useampikin self help systeemi kalpenee. Miiran edessä vastukset muuttuvat harmaiksi kiviksi, jotka kierretään keskisormi pystyssä.

Feminismiä ei tarvitse erikseen mainita sillä Miira määrittelee, mikä maailmassa sopii hänelle ja mikä ei.

Yhteiskunnallisesti Miira junailee mutkaista reittiään terveen vihan voimalla. Tämä on tarpeen maailmassa, jossa etusijalla on heikomman kustannuksella voittaminen. Arjen pieniä oikeustaisteluja riittää myös kansankodissa. On rasismia, palkkaeroja, seksuaalista hyväksikäyttöä ja silkkaa välinpitämättömyyttä ei niin tärkeitä ihmisiä kohtaan. Niiden ohi Miiran näyttäisi olevan mahdotonta kulkea ilman suoraa toimintaa. Omalakisen oikeustajunsa varassa hän tunnistaa vähäisenkin ylimielisen asenteen, ja verottaa päättäjäpuolelta tai vastaavilta snobeilta itselleen kuuluvaa vain sen verran kun tarvitsee.

Töyssyisessä matkassa on hankala pysyä erityisesti miesystävän, joka epäonnekseen yrittää Miiran suhteen perinteisiä hallintakeinoja. En haluaisi latistaa Miiraa vain sukupuolensa edustajaksi, koska sitä hän ei ole. Feminismiä ei hänen kohdallaan enää tarvitse erikseen mainita sillä hän määrittelee, mikä maailmassa sopii hänelle ja mikä ei. Perustelut ovat paitsi erittäin hauskoja, myös uskottavia ja samaistuttavia.

Suomalaisten mamujen matkassa

Ruotsinsuomalaisten kulttuuri ja tarinat ovat viime vuosien aikana onneksi vakiintuneet osaksi suomalaista kirjallisuutta. Hetekivi-Olssonkin tulee teoksissaan kuvanneeksi naapurimaan puutetta ja luokkaeroja, josta on vähemmän arkitason tietoa.  Maahanmuuttajakeskusteluun hän tuo muiden ruotsinsuomalaisuutta kuvaavien kirjailijoiden kanssa kirpaisevan näkymän siihen, millaista on olla suomalainen mamu tai sellaisen jälkeläinen. Vaikka kulttuuriero ei ole suuri, kuilu on silti olemassa oltuaan todennäköisesti syvempi vielä kirjan tapahtumien aikaan 80-luvun alkaessa.

Maahanmuuttajakeskusteluun Hetekivi-Olsson tuo kirpaisevan näkymän siihen, millaista on olla suomalainen mamu.

Hetekivi-Olssonin teoksista molemmat ovat keränneet huomiota, ja niitä on palkittu lahden molemmin puolin, eikä ihme. Jos nuorisokirjamainen ote tökkiikin alussa, vauhtiin päästessään teos imaisee mukaansa taitavalla eksentrisen henkilöhahmon ja häneen saumattomasti kytkeytyvän kerronnan yhdistelmällä. Tieto teoksen mahdollisesta omakohtaisuudesta ei mielestäni heikennä lukukokemusta vaan tuo siihen oman lisäväreilynsä, ja virittää odotuksia kolmannesta osasta.

Tarinat, joissa selvitään lannistavista olosuhteista huolimatta menevät helposti suojauksen läpi, vaikka elämme Pohjoismaissa, missä hyvinvointi on muka itsestäänselvyys. Miiran kaltainen lasisten välikattojen rikkoja on surullista kyllä aina ajankohtainen. Onneksi toivoa antaa kuvaus yksilössä piilevästä voimasta ja sisäsyntyisestä tiedosta, jonka avulla on ennenkin noustu muuttamaan asenteita. Edes sen yhden elämän verran.