Rakas vanha Trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863–1876.

Rakas vanha trubaduuri -kokoelma sisältää kahden kuuluisan 1800-luvun ranskalaiskirjailijan, George Sandin ja Gustave Flaubertin, koko säkenöivän kirjeenvaihdon. Lisäksi teoksessa on heidän lyhyet elämäkertansa ja aikalaistensa henkilöhakemisto sekä toimittajan alku- ja jälkisanat, joissa tehdään selkoa kirjeenvaihdon julkaisuhistoriasta ja hahmotetaan sen merkitystä ja asemaa kirjelajin historiassa.

Kun ystävysten käymän kirjeenvaihdon kryptisimmätkin yksityiskohdat on huolellisesti selvitetty erillisissä viiteluvuissa, ei Ranskan kirjallisuuden ystävä voi muuta kuin kiittää ja kumartaa. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihdon suomentaminen ja toimittaminen on Eila Kostamon mestariteos ja kulttuuriteko.

Kaksi samanlaista ja niin erilaista

George Sand (1804–1876) ja Gustave Flaubert (1821–1880) ovat Ranskan kirjallisuuden kulta-ajan, 1800-luvun, suuria nimiä. Heidät on kumpikin totuttu liittämään realismiksi kutsuttuun tyylisuuntaan, jossa keskeistä on oman ajan tapojen ja arkisten olojen yksityiskohtainen ja tasapuolinen kuvaaminen.

Suomessa Gustave Flaubert tunnetaan ennen kaikkea synkeänpuoleisesta romaanistaan Rouva Bovary, joka kuvaa maaseutulääkärin vaimon turhaa kolkuttelua oman elämänsä ovella. George Sand taas tunnetaan idyllisestä lyhytproosastaan, Hiidenlammen ja Pikku Fadeten kaltaisista pienoiskertomuksista, joissa Ranskan maaseudun yksityiskohtainen kuvaus yhdistyy ihanteelliseen sanomaan ihmiskunnan keskinäisen rakkauden tarpeesta.

George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihdon lukemisen viehätys on siinä, että he olivat niin luonteensa, elämäntilanteensa kuin tuotantonsakin puolesta mahdollisimman erilaisia. Toinen on ylitsevuotava ja käytännöllinen, toinen taas estynyt ja epäkäytännöllinen. Toinen katselee omaa elämäänsä taaksepäin, toinen taas on keskellä kaikkea. Kirjeissään he kuitenkin suhtautuivat toisiinsa tasavertaisina ystävinä ja kumppaneina – Son vieux troubadour – tai opettajan ja oppilaan vaihtuvissa rooleissa – Chère Maître.

Kun George Sand kuoli yli 70-vuotiaana vuonna 1876, ei Flaubertkaan jaksanut elää enää kauan vaan kuoli kohta tämän jälkeen vuonna 1880 – sen jälkeen kun oli saanut valmiiksi kahdesta eriskummallisesta ukosta kertovan romaaninsa Bouvard ja Pécuchet.

Kirjallisuus ja arki, politiikka – ja puuttuva rakkauselämä

Kirjeissään Sand ja Flaubert käsittelevät kaikkea mahdollista. Tietenkin he kirjoittivat tekeillä olevista kirjallisista projekteistaan – käsikirjoituksistaan, näytelmäsovituksistaan, taiteellisista näkemyksistään ja teostensa vastaanotosta –, mutta eivät nämä 1800-luvun kirjalliset ihmiset myöskään vierastaneet koti- ja perhepiiriinsä liittyviä arkisia asioita.

Kirjeiden lukija saa elävän käsityksen sekä Flaubertin peräkamarinpojan elämästä vanhan äitinsä kanssa Croisset’ssa että George Sandin työntäyteisestä maalaiselämästä Nohantissa poikansa Mauricen perheen kanssa.

Flaubert tekee Sandille selkoa äitinsä vanhuuden sairauksien etenemisestä. Sandille taas hänen lapsenlapsestaan Auroresta tulee hänen elämänsä johtotähti, jonka kehitysvaiheita hän selostaa Flaubertille yksityiskohtaisesti. Usein he kirjoittivat toisilleen myös omasta enemmän ja vähemmän katastrofaalisesta rahatilanteestaan. Ranskan sisä- ja ulkopolitiikka – etenkin vuoden 1870 sota seurauksineen – on myös paljon käsitelty aihe.

Ainoa asia, jota kirjeissä käsitellään yllättävän vähän, on kirjailijoiden oma rakkauselämä ja heidän keskinäisen suhteensa laatu. Kummastakaan ei saa selkeää käsitystä kirjeiden perusteella, eikä toimittajakaan kajoa asiaan. Jonkinlainen rakkauden odotushorisontti ainakin omassa mielessäni kuitenkin syntyy, ehkäpä ennen kaikkea George Sandin legendaarisen rakkauselämän pohjalta.

Kirjeissään George Sand ja Flaubert kuitenkin julistavat keskinäistä ystävyyttään, rakkauttaan ja ”erityislaatuista hellyyttä”, eikä mikään viittaa muuhun kuin kirjalliseen ystävyyteen. Ehkäpä heillä kummallakaan ei elämiensä tässä vaiheessa enää ollut mitään muutakaan rakkauselämää.

Kirjallisen ystävyyden puolesta puhuu se, että kirjeenvaihto sijoittuu ajanjaksoon, jolloin George Sand oli jo 60–70-vuotias ja kokenut jo elämänsä suuret rakkaudet ja käännekohdat. Sandilla oli takanaan myrskyisä ja boheemi naistaiteilijan elämä ja valtava kirjallinen tuotanto ja kaiken tuon myötä tullut julkisuus – hyvässä ja pahassa. Hänen nykyisyyttään oli sen sijaan vanhenevan naiskirjailijan ja isoäidin elämä. Hänen tulevaisuuttaan oli kuolema, johon hän ainakin Flaubertille lähettämiensä kirjeiden perusteella suhtautui maltillisesti.

Gustave Flaubert sen sijaan oli tähän aikaan vasta keski-iässä, ja 40–50-vuotiaalla erakkomaiseen elämään vetäytyneellä mieskirjailijalla kaikki oli kesken ja vasta muotoutumassa: estetiikka, kirjallinen tuotanto ja oma itse.

Persoonaton ja persoonallinen taide

Flaubertin ja Sandin kirjallisuuskäsitykset poikkesivat toisistaan. Flaubert kannatti erityistä persoonattomuuden estetiikkaa – toisin sanoen ajatusta, jonka mukaan tekijä ei saanut näkyä eikä tuntua romaanissa ja jonka mukaan etenkin suuri taide on tieteellistä ja persoonatonta. Sand taas suhtautui persoonattomuuden ajatukseen kaksijakoisesti: toisaalta ja toisaalta.

Toisaalta George Sand julisti Flaubertin tavoin persoonattomuuden tärkeyttä. Tällä käsityksellä oli pohja Sandin sosialistisessa herätyksessä, joka merkitsi nuoruuden itsekeskeisen aikakauden päättymistä, kuten hän omaelämäkerrassaan kertoo. Oman minän uhraamiselle ihmiskunnan ja aatteelle saa epäilemättä kasvupohjaa myös Sandin luostarikoulutuksesta.

Toisaalta Sand kuitenkin kritisoi kirjeissään Flaubertin persoonattomuus-oppia. Hän ihmettelee, miksi toinen puoli hänen tuntemastaan ihmisestä ja ystävästä ei ilmennyt millään tavalla tämän tuotannossa. Tai sitten hän puolusteli omaa persoonallisuuden estetiikkaansa Flaubertille, joka oli kehottanut häntä välttämään tunteitaan: ”Ettei pane mitään sydämestään siihen mitä kirjoittaa? En ymmärrä yhtään, en sitten yhtään. Minusta vaikuttaa ettei muuta voi panna. Käykö päinsä erottaa henkensä sydämestään, onko se jotakin erilaista?” (Sand Flaubertille 7.12.1866, s. 78)

George Sandin idealistishenkinen kirjallisuuskäsitys oli kuitenkin jo muotoutunut – ”Taide ei ole olemassa olevan todellisuuden tutkimista, se on ihanteellisen totuuden etsimistä”. Flaubertille asian tiimoilta osoitetut kirjeet merkitsivät hänelle itselleen tilaisuutta testata omaa näkemystään, saada näkemyksensä ja visionsa entisestäänkin kirkastettua ja tehtyä itsensä toiselle mahdollisimman ymmärrettäväksi.

Flaubert taas arvosti erittäin paljon Sandin tekstejä ja kerrontatapaa, mutta omaa kurssiaan hän ei muuttanut. 1870-luvulla Flaubert haki yhteyttä erityisesti naturalisteihin, joilta hän koki saavansa vastakaikua taistelussaan oikeudenmukaisen ja tasapuolisen kerronnan puolesta.

Menneen maailman kirjeitä?

Kokonaisuutena George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihto panee e-mail-sukupolven ihmisen huokailemaan vanhan kirjeenvaihtokulttuurin perään. Niin tiiviisti he ovat toisiinsa yhteydessä ja niin ehyesti ja kokonaisvaltaisesti he elämästään kirjoittavat.

”Tuokaa kirjan kappale tullessanne. Pankaa siihen kaikki muistutukset joita on tullut mieleenne. Se olisi minulle hyödyksi, olisi hyvä tehdä toinen toiselleen tällainen palvelus, niin kuin Balzac ja minä teimme aikoinaan. Se ei merkitse että muutettaisiin toinen toistaan, päinvastoin, sillä yleensä sitä pitäytyy entistä itsepintaisemmin minässään. Mutta tässä pitäytymisessä tuo minä täydellistyy, selkiintyy, selittyy paremmin ja kehkeytyy aivan kaikkineen, ja sen vuoksi ystävyys on hyväksi myös kirjallisuudessa, jossa ensimmäisen laadun, minkä hyvänsä laadun ehto on, että on oma itsensä.” (Sand Flaubertille 16.5.1866, s. 46)

Eila Kostamon suomennos- ja toimitustyö on mestarillista. Pieni särö muuten hienossa suomennoksessa on suomen kielen kannalta tarpeettoman ”josko”-muodon viljely.