Tuntematon taivas

Tuntematon taivas tuo valitettavan ajankohtaisen aiheen, sodan, nuoren lukijan eteen. Samalla nuortenkirjallisuutta ei aina tunnisteta edes kirja-alan sisällä.

Nuorten laskeva lukuinto on pitkään ollut yksi kirjallisuuskeskustelun polttava puheenaihe. Niin yhteiskunnallisessa kuin arkisemmassakin keskustelussa esiin nousevat aina lukemisen mahdollistaminen, koulun rooli lukuinnon lisäämisessä ja perheen vaikutus lukuintoon. Muiden puheenaiheiden ohella voitaisiin ottaa huomioon myös eräs kriittinen tekijä nuorten lukemisessa, nuortenkirjallisuus.

On korkea aika tarttua lapioon ja kaivaa nuortenkirjallisuus esiin kirjallisuuskeskustelun pohjalta. Uusien teosten markkinointi ei tavoita lukijoita, trendeistä ei keskustella, eikä nuorten mielipidettä kysytä. Kirjavinkkejä ei nuorille löydy perinteisen median kanavista, eikä sosiaalinen media auta, jos ei osaa itse etsiä.

Lastenkirjallisuudesta sentään kirjoitetaan mielipidekirjoituksia, kritiikkejä sekä mainostekstejä, kun taas nuortenkirjallisuuden osalta keskustelu vaikuttaa pelottavan hiljaiselta. Kenties lapset näkyvät kirjallisuuskentällä opetus- ja kasvatusmielessä, mutta nuoret jäävät omilleen luettavien teosten metsästämisessä.

Helsingin Kirjamessuilla käydessäni jouduin jälleen törmäämään nuortenkirjallisuuden markkinoinnissa pitkään vallinneeseen ongelmaan. Myyntipisteillä oli selkeästi epävarmuutta siitä, mikä on nuortenkirjallisuutta.

Raja erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden välillä on Suomessa äärimmäisen haalea, mutta niin se on maailmallakin. Nuortenkirjallisuudeksi luokitellaan joskus 12–18-vuotiaille kirjoitetut teokset, toisinaan jopa 10–25-vuotiaita viihdyttävät lukukokemukset. Luokittelun haastavuus on siis ymmärrettävää.

En kuitenkaan mitä laajimmallakaan skaalalla yhdistäisi esimerkiksi Dav Pikeyn Kapteeni Kalsari -kirjasarjaa nuortenkirjallisuudeksi, kuten messuilla oli tehty. Messuilla iski ilkeästi niin omaan kuin ikäiseni seuralaisen silmään myös se, kuinka vähän nuortenkirjallisuutta oli tarjolla muuhun verrattuna.

Nuortenkirjallisuutta ei Suomessa oteta riittävän vakavasti. Genreä pidetään usein heppoisena, teosten juonia helppoina ja lukijoita aliarvioivina. Nämä rotanloukut ovat usein kirjailijoiden tiedossa, mutta valitettavasti vähäisessä aiheen ympärillä käytävässä keskustelussa samat teemat nousevat jatkuvasti esiin. Vika ei ole aina pelkästään keskustelussa. Teokset pyörivät usein samojen kliseiden ympärillä: hahmojen tulee aina rakastua, tapahtumien täytyy edetä nopeasti ja valintojen kuuluu olla yksinkertaisia.

Näihin kliseisiin ja kirjallisuuskeskusteluun voidaan vaikuttaa kirjoittamalla aitoa, vakavasti otettavaa kritiikkiä nuortenkirjallisuuden teoksista. Kritiikkien avulla voidaan auttaa kaikenikäisiä ymmärtämään, mitkä aiheet nuoria kiinnostavat ja kuinka niitä voidaan lähestyä eri ikäisille kirjoitetuissa teoksissa. Kritiikit lisäävät genren uskottavuutta ja avaavat keskusteluyhteyden nuorten, kirjailijoiden ja aikuisten välillä.

Digisukupolvesta sotanuoriksi silmänräpäyksessä

Edustan Z-sukupolvea, joka tunnetaan digitaidoistaan ja keinoistaan käyttää internetin maagista maailmaa. Meille maailman piti olla auki ja globaalin yhteistyön mitä helpointa nopeiden keskusteluyhteyksien ansiosta.

Vuorokaudessa kannustavista ja itsevarmoista diginuorista tuli herkästi haavoittuvia, pelokkaita sotanuoria. Muutamat päätökset muovasivat historian suuntaa ja niitä seuraavat uutisotsikot väänsivät erityisesti nuorten käsitystä maailmasta uuteen uskoon. Emme tule vuosikymmenten päästä kertomaan lapsenlapsille ensimmäisistä älykelloista tai aikamme sosiaalisista medioista. Varoitamme sodan kauheuksista, kerromme jälleenrakentamisen haasteista ja pohdimme yhteen ääneen, mikä toimissamme meni pieleen.

Maailman heilahdellessa tarvitaan nuorten tueksi samaistuttavia tarinoita aiheen tiimoilta, sillä jonkun muun kokemuksen havainnointi voi rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään tapahtunutta. Kirjat ovat voimakas keino auttaa lukijaa jäsentämään tilannetta. Kirjat antavat lukijalle mahdollisuuden hetken vain seurata tilannetta sivustakatsojana.

Vaikka viimeaikaiset maailmaa muuttaneet tapahtumat, kuten koronapandemia ja sota Ukrainassa, näkyvät fiktiossa viiveellä, sota on niin tieto- kuin kaunokirjallisuuden kestoaiheita. Nuortenkirjallisuudessa harvinaisemman näkökulman esittelee Susiraja, Väki ja Nelimaan tarinat -sarjoista tunnettu, usein fantasiaa kirjoittanut Elina Rouhiainen syyskuussa julkaistussa realistisessa Tuntematon taivas -teoksessaan.

Tuntematon taivas kertoo armeijasta pakenevasta nuoresta miehestä, Dimasta. Toisen Tšetšenian sodan pauhatessa Dima paettuaan päätyy siperialaisen Aljonan perheen hoiviin. Jo kaksi ja puoli vuotta kestäneen sodan kuluttamat päähenkilöt joutuvat pohtimaan tärkeitä valintoja pelkoa ja epävarmuutta vasten.

Nuoren sotilaanalun mieltä kuormittavat sodan psyykkisen jälkipyykin aiheuttamat menetykset perheessään, kun taas Aljonan kanssa solmittujen suunnitelmien epävarmuus haastaa molempien uskoa tulevaisuuteen. Luottamus laitetaan likoon salaisuuksien paljastuessa ja nuoret joutuvat ennennäkemättömien vaikeuksien eteen. Nuorten historia ja tulevaisuus kohtaavat ristiaallokossa, kun Diman pakomatka tarkastajilta muuttuu yhä riskialttiimmaksi ja piilopaikat kekseliäämmiksi Aljonan perheenjäsenen sotilasarvon paljastuessa.

Putinin valtaa on kauhisteltu ympäri maailmaa, mutta teoksen lukijalle pysäyttävintä on huomata valtakauden kauheimpien tekojen toistuminen vuosien aikana.

Virheistä ei opi

Nykyiset maailmanpolitiikan tapahtumat nostavat todennäköisesti sodan kuvauksen määrää nuortenkirjallisuudessa viime vuosien hiljaiselon jälkeen. Rouhiaisen teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2002, mutta Diman ja Aljonan kohtaamat vaikeudet ovat tuttuja kaksikymmentä vuotta myöhemmin käynnissä olevasta sodasta.

Dima joutuu muun muassa arvottamaan sodan myötä jäljelle jääneitä vaihtoehtojaan pohtiessaan kysymystä, ”[o]nko vankila huonompi vaihtoehto kuin sota?” (s. 227.) Kysymys on tullut tutuksi monelle sotilaalle Venäjän aloittaman liikekannallepanon myötä. Samalla kysymys asettaa suomalaisen lukijan hetkeksi nuoren sotilaan saappaisiin. Teoksessa käytetty sodankäyntiin liittyvä sanasto on selitetty ihailtavan selkeästi, mikä helpottaa juonen seurattavuutta.

Teoksen ajankohtaisuudesta muistuttavat maininnat Tšetšenian sodan aikaisesta Venäjän politiikasta. Jo silloin Venäjän presidenttinä toimi Vladimir Putin. Putinin valtaa on kauhisteltu ympäri maailmaa, mutta teoksen lukijalle pysäyttävintä on huomata valtakauden kauheimpien tekojen toistuminen vuosien aikana.

Henkilöhahmot ottavat kantaa Putinin hallintoon niin puolesta kuin vastaan halki teoksen, mutta mitä konkreettisimmin yksittäisen kansalaisen mielipide ilmenee Aljonan isoisän todetessa ruokailun yhteydessä: ”Asiat ovat kuitenkin nyt paremmin kuin pitkään aikaan. Presidentti Putin on vasta alussa, mutta laittanut jo stopin pahimmalle ryöstelylle. Hänestä tulee vielä hyvä, vahva johtaja.” (s. 166.)

Maailmanpoliittista tilannetta vasten maininnat niin Putinin vahvuudesta kuin hyvyydestäkin särähtävät nuoren lukijan korvaan, mutta lausahdus haastaa lukijan ymmärtämään Putinin politiikkaa kannattavia. Teoksessa käytetään myös muita nykypäivän uutisoinnista tuttuja kiertoilmauksia. Esimerkiksi teoksen alussa Putinin uutisoidaan tavanneen ”terrorisminvastaista operaatiota suorittavia joukkoja” (s.50) sotilaista puhumista välttäen. Teoksen kiertoilmaisujen käyttö vahvistaa todenmukaisuutta ja kertoo lukijalle rivien välissä toisen tarinan.

Suunnattoman lähelle suomalaisnuorta tulee Diman ja Aljonan suhtautuminen Tšetšenian sotaan liittyvään uutisointiin. Hämmennys, hiljennys ja epätoivo heräävät heidän keskustellessaan sodan mahdollisesta päättymisestä:

”Ja vaikka he eivät ymmärrä sodasta mitään, se silti vaikuttaa heihin. He ovat tuhansien kilometrien päässä niiltä vuorilta, missä joukot tälläkin hetkellä väijyvät toisiaan, tai niistä kylistä, joissa asukkaat pistetään kuoppiin seisomaan kun heidän kotinsa ryöstetään. He eivät näe kenenkään kärsivän tai kuolevan, mutta jotenkin se kaikki vuotaa reunojensa yli tännekin. Huudot kaikuvat Siperiaan asti.” (s. 177.)

Kohta on hyytävän samaistuttava nuorelle, jonka eläessä syttyy ensimmäistä kertaa sota muutaman kilometrin päässä kotimaasta. Tuskin koskaan todellisen sodan uhrin tuskaa nähnyt suomalaisnuori törmää videoklippeihin ja uutisiin niin sosiaalisessa kuin perinteisessäkin mediassa. Jos huudot voivat kuulua Tšetšeniasta Siperiaan, ne taatusti kuuluvat korvia huumaavina Ukrainasta Suomeen.

Kritiikit lisäävät genren uskottavuutta ja avaavat keskusteluyhteyden nuorten, kirjailijoiden ja aikuisten välillä.

Nuortenkirjallisuuden kompastuskivet hätääntynyttä lohduttamassa

Kauniista ja erilaisesta juonesta huolimatta Tuntematon taivas lankeaa osaan nuortenkirjallisuuden yleisimmistä vioista. Teoksen tapahtumat etenevät jatkuvasti erittäin nopealla tahdilla, mikä pakottaa lukijan hyväksymään hahmojen päätökset pidempiä pohtimatta. Tietyissä tilanteissa tehokeinona toimiva nopea tahditus nitistää yksittäisten hetkien herkkyyden, kun tarinamaailman sivustakatsojaa hoputetaan haasteesta toiseen.

Onneksi nopeudestaan huolimatta juoni säilyy selkeänä kronologisen etenemisen ansiosta. Diman ja Aljonan suhtautuminen toisiinsa säilyy kiinnostavan vivahteikkaana, mutta teos olisi tuntunut samaistuttavammalta, mikäli henkilöhahmot olisivat pohtineet ihmissuhteitaan monipuolisemmin.

Kiinnostavaa oli kuitenkin huomata kuinka nuoren lukijan lohduttamisen ohella Tuntematon taivas avaa oven myös aikuisen tulkinnoille. Rivien väleistä vilkuilevat uutiset, kansalaisten ristiriitaiset reaktiot ja tunteet sekä vastausta hakevat kysymykset tuovat teoksen aikuisellekin helposti lähestyttävästi. Diman ja Aljonan välinen suhde saattaa vanhemmalle lukijalle vaikuttaa naiivilta hömpältä, mutta nuorten yhteinen matka saattaa tuoda aikuisemmankin lukijan nuoruusmuistot esiin.

Tuntematon taivas on kauniisiin Laura Lyytisen suunnittelemiin kansiin kätketty, taidokkaasti kirjoitettu teos. Romaani tuo sodan eri puolineen lähelle nuorta lukijaa ja tarjoaa turvan tunnetta epävarmoina maailmanaikoina. Koskettava teos kuvaa hyvin sodan vaikutuksia ja tuo esiin sodasta kärsivät monenlaiset ihmisryhmät.

Konkreettisesti sisältövaroituksella varustettu teos tuntuu ystävältä – se kertoo karun tarinan, mutta pyyhkii kyyneleet ja halaa tarinan pelottaessa. Riipivän raskas loppu herkistää lukijan, mutta tarjoaa myös helpotuksen tunnetta. Samalla Diman tilanteen kuvaus teoksen alussa tiivistää jotain nykynuortenkin tunteista: ”Hän myös tietää, ettei voi olla vielä lähelläkään päämääräänsä, ja siihen tiivistyykin tilanteen koko karmeus” (s. 11).