Hopeaviulu

Elina Vaara oli Tulenkantajien puhdasverisimpiä runoilijoita. Vuonna 1924 ilmestynyt Nuoren Voiman Liiton albumi Tulenkantajat kertoi jo paljon tulevan runoilijasukupolven muutostahdosta ja kiinnostuksen kohteista. Itsenäisyyden jälkeisessä Suomessa ryhmän omaäänisiä runoilijoita yhdisti toivo suomalaisen kulttuurin uljaasta huomisesta, ammentaminen ajankohtaisista ilmiöistä, suuntautuminen maan rajojen yli sekä rohkea mieliala. Vuonna 1928 ilmestyi samanniminen lehti, jonka kanteen oli kirjattuna ryhmän manifesti: ” – – Tulkaa, älkää peljätkö: Teidät on määrätty luomaan uutta ja suurta. Katkaiskaa rengas, joka pusertaa sydämiänne: Olkaa oma itsenne ja tunnustakaa elämä!”.

Suomalainen nuori lyyrikkopolvi ei koskaan löytänyt sitä avantgardistista ilmaisua, minkä suomenruotsalainen modernismi tahollaan avasi. Silti Tulenkantajat sytyttävät lukijoita yhä uudestaan. Ryhmän parhaat tuotokset ovat kuitenkin syntyneet yksilöllisinä saavutuksina ja tulevat siitä syystä toivon mukaan tulkituiksi irrallaan yleistävistä ryhmittelyistä ja nimilapuista.

Mistä tulenkantajuudessa sitten oli kysymys? Tyylivirtauksen synnyn voi tulkita mahdollisuudeksi rajapyykkiin, vallitsevan tilanteen ja runouskäsityksen uudelleen määrittelyyn. Liikettä haluaisi pitää ehkä radikaalimpana kuin mikä se lopulta oli. Totta on, että Tulenkantajat arvioivat kriittisesti sitä humanistista ihmisihannetta ja sivistystä, jonka varaan moderni rakennettiin, ja loivat oman nykyaikamytologiansa. Suomalaisuuden määrittelyssä luonnolla on aina ollut keskeinen osa: talonpoikainen sitkeys ja halla ovat kaikille tuttua kuvastoa, samoin pimeään pirttiin tuotu valistuksen valo. Tulenkantajien riveissä taas oli koneromantiikkaa ja futuristista vauhtia, vaikka maaseudun idyllitkin niissä vielä kajahtelevat. Tulenkantajien uusromanttisessa kuvastossa luonto käsitettiin kuitenkin ennen muuta peiliksi omalle sisäiselle mielenmaisemalle.

Runo on soitin, Hopeaviulu

Nyt uutena näköispainoksena julkaistu Elina Vaaran (1903 – 1980) Hopeaviulu oli alun pitäen runoilijan kolmas teos ja ilmestyi vuonna 1928. Yllätys, eikä vähiten Vaaralle itselleen, oli teoksen aikanaan saama myönteinen vastaanotto. Hagar Olssonin kritiikin otsikko on jo jonkinlaiseksi kliseeksi muodostunut: ”Suomalainen Sappho”. Hopeaviulu on Olssonin mukaan ”läpimurtoteos, jossa raikkaat ja kirkkaat runouden lähteet ovat äkkiä puhjenneet salaisista syvyyksistä”.

Hopeaviulusta on jo erotettavissa Vaaran myöhempää tuotantoa luonnehtiva kiasma-rakenne. Säkeistä muodostuu kaksoismaailma, joka heijastaa unen, keskeneräisyyden, hapuilevuuden ja toisaalta runsauden, aistillisuuden ja ruumiin välistä kytköstä. Kaksi tasoa, menneisyys ja nykyisyys, elämä ja kuolema, hyvä ja paha leikkaavat toisiinsa. Rytmin ja tasojen liikkeistä syntyy vaihduntakuvioita ja läpäisykohtia, jotka ovat läsnä Hopeaviulun nimirunossakin. Runo halkeaa kahtia, toisiaan kohti pyrkiviin autiuteen ja autuuteen. Harha-aistimuksen ja todellisen kokemuksen raja liudentuu, ja se osoittautuu paikaksi kuvittelussa, joka on ylitettävissä kirjoittamisen prosessissa:

”Kun olen yksin, sairas ja kaikkea vailla, / välkähdyksenä eletyn autuuden nään. Hurmaantuneen tietäjänaisen lailla / sieluni katsoo aikojen hämärään. / Valkean tähden kentillä autuailla / lapseksi leikkimään minut Jumala loi. / Kastehelmiset pensaat kimmelsi mailla, / viileä sade hopeaviuluna soi.”.

Romanttisessa, keskuslyyrisessä runoudessa luonnon avulla käsiteltiin sisäisen maailman tuntoja. Luonnon nähtiin kasvavan ja kehittyvän ihmeellisenä, korkeamman heijastuksena kohti täydellisyyttä. Luonnon kuvissa runoilijan oli mahdollista kokea ja nähdä oman mielensä liikahduksia ja ihanteita. Elina Vaara kirjoittaa runossaan ”Pilvikuvat”:

”Reunalla vihreän hetteen, / lähteellä silmien raikkaiden / istun illalla kauan / tutkien tummuutta pilvien. / Verkkaan ne vedessä liukui / synkkinä, vieraina, vaieten…/ Lähteen pohjalla ruoste / Kuumotti kuin käsi verinen. / Tuijotin – rintaani poltti, / enkä ma mitään ymmärtänyt. / Sieluni lehahti lentoon / niin kuin lintu säikähtänyt.” .

Tulenkantajille luonto ei ollut väylä suomalais-kansalliseen identiteetin rakentamiseen tai keino moraaliarvostuksien lunastamiseen, vaan se oli villiä ja vapaata, niin kuin tässä Elina Vaaran runossa, jossa pilvien kuvat heijastuvat tummaan veteen vieraina ja vaieten.

Romanttisessa runoudessa olemassaolo oli suuri kokonaisuus, jonka filosofinen pohja oli idealistinen. Luonto avasi välittömän yhteyden yliaistilliseen todellisuuteen. Tämä tavoiteltu olotila ilmeni kaipuuna, perustui kaipuulle, jota nykyhetki ei täyttänyt. Elina Vaaralla tunne sanoittuu yksinkertaisesti: ”- – Tuijotin – rintaani poltti / enkä mä mitään ymmärtänyt. / Sieluni lehahti lentoon / niin kuin lintu säikähtänyt.” . Kaipuu sai etsimään jotakin pysyvämpää, varjelevampaa ja kauniimpaa kuin arkinen elämä tai pilvien kuvat. Kaipauksen Sinistä kukkaa –
saksalaisten romantikkojen ideaalin vertauskuvaa – oli ilmetysti mahdoton löytää.

Hopeaviulu innoittuu Tulenkantajille ominaiseen tyyliin itämaisista kaukonäyistä; vastaan tulevat mustat orjat, suitsutusmaljojen sauhu, Gangesin juoksu ja nirvanan vaivuttavuus. Kokoelmassa liikutaan myös puutarhojen, reseedojen, ruohon ja omenapuiden tuoksun läpi. Puutarhakuvasto ja eksotiikka kuvittavat kaipuuta tuntemattomaan, mystiseen ja kuulaaseen kauneuteen. Runossa ”Omenapuun alla” Vaara kirjoittaa: ”Sydänpäivän hiljaisuus on lämpimin tuulin / kuin tuoksuva laahus levinnyt puutarhaan. / Ja ma keskellä syvää uneksumistani kuulin, / miten varisee oksilta haurain kauneus vuoden.” Hämärtyviä maisemia hallitsee usein kuu, tai taustalla päilyy meren hopeakalvo. Kuu oli Elina Vaaran paljon käyttämä symboli, siinä missä aurinko Katri Valalla. Kuu kahdentuu, se on ”hellän sininen, läheinen ja saavuttamaton”.

Runo on Vaaralle kuitenkin ennen kaikkea soitin, hopeaviulu. Kokoelman runoissa korva muistaa. Runojen nimissä lauletaan: ”Kevätyön laulu”, ”Gondoolilaulu”, ”Alakuloinen oodi”, ”Laulu ulapalta”, ”Tulivuoren laulu”. Vaaraa tekee mieli lukea ääneen, niin auditiivisia hänen runonsa ovat aina hallitusta soinnukkuudesta riemukkaisiin rytmeihin. Rytmi on runon läpi huokuva ilma, tai niin kuin Vaara itse sanoo: ”rytmi on runon verenkierto”. Suomen kieli tarjoaa paljon akustisia mahdollisuuksia; kielestä voi hypittää esiin pitkiä vokaaleja ja diftongeja, riimejä, rytmejä ja sointukuvioita. Joskus äänet Vaaran runoudessakin lakkaavat, vaikka loppu pyrkii syntymään, niin kuin Vaara itse sanoo, kuitenkin syklisenä toistona ”vain yhtä aikaa alun kanssa”. Näin Vaara runossaan ”Äänetön maa”, jolla on muutenkin kuin nimen tasolla kytköksensä Edith Södergranin runoon ”Maa, jota ei ole”:

”Olen joutunut maahan, jota en tunne / En tiedä, täällä ma kuljen kunne. / Ovat outoja pilvet, outoja puut, / ovat vieraita minulle ihmiset muut. / Kuin valkeat, viileät marmorikuvat / he vaieten käyvät ja haaveksuvat, / ja tyyni kuin kuolema hymynsä on. / Kai myös minä kärsin ja riemuitsin kerta, / kun sävelten paljous kuohutti verta; / nyt ympäri hiljaisuus , / unihorros ja liikkumattomuus. / Ei linnut laula, ei latvoissa tuule, / ei kahinaa lehtien korvani kuule – / vain rannoilta kumean huounnan. / Yhä alla huimaavan pilvikaton / mua painaa ahdistus tuntematon, / kun puutarhoissa ma harhailen / kukantuoksuja raskaita hengittäen. / Sydän rinnassani ei elä, ei sykkää: / sekin on kuin marmorikiveä mykkää – / siks että se unhoitti kaipuunsa maan”.

Naiskirjoitus – sana saa ruumiin

Kriitikot ja tutkijat ovat usein leimanneet Vaaran vanhakantaiseksi helkyttelijäksi, jonka heikkoutena on yleislyyrisyys ja omaperäisyyden puute. Vaaran tuotannosta on vaikea erottaa käännekohtia, muuntautumisen puutteen voi tulkita kehittymättömyydeksi. Toisaalta voi kysyä, ovatko rytmi ja riimi palanneet nyt, kun nykyrunouden muotokokeilut sallivat avaramman aihe- ja tyylivalikoimien kirjon. Onko aika Vaaran uudelleenlöytämiselle ja -tulkinnalle? Kuinka Vaaraa voisi lukea irrallaan 1920-luvun lopun Tulenkantajien elinvoimasta ja itsekorostuksesta tai ylipäätään irrallaan kirjallisuushistoriaamme pystyssä pitävästä suomalaisnationalistisesta taistelusta?

Outona pidän sitä, ettei tätä rytmillä ja soinnilla kokeilevaa kirjailijaa tuoda kunnolla esiin edes naiskirjallisuushistoriassamme. Kuitenkin juuri kielen musiikillisuus on yksi naiskirjoituksen (écriture féminine) tunnusmerkkejä. Hopeaviulun tarkastelu feminiinisen kirjoituksen viitekehyksessä on joiltakin osin perusteltua.

Tulenkantajien kaudella kysymys ruumiillisuudesta muodostui ajankohtaiseksi. Myös Vaara tiedosti runojensa pohjalla olevan rytmisen liikkeen, hän kutsui runojaan itse ”kävellyiksi runoiksi”. ”Minussa runo on alkanut liikahtelunsa vain jos ja kun itse olen jotenkin ollut liikkeellä – -. Tosissani voin sanoa, että sanamuoto ’kirjoittaa runoja’ on minusta aina tuntunut liian tärkeilevältä ja jotenkin vinoon menevältä – -.”. Vaara ylistää naisellisuuteen perinteisesti liitettyjä piirteitä: epäloogisuutta, antautuvaa haltioitumista, ruokkivaa voimaa, vaistonvaraisuutta. Kirjoittamisen motiivi on päästä autuuden tilaan, alistamattomaan hetkeen, joka runossa ”Tulivuori” kirjoittuu näin: ”Silloin uumenistani / loimahti kirkas, humiseva tuli, / syöksähti ilmoihin myrsky: / syvyydet aukaisi, / vapahti minut”..

Epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä modernissa mielessä on turha Vaaran runoista hakea. Rikkonaisuutta, kerrostuneisuutta Vaarallakin on, hän kirjoittaa runossaan ”Haavaisin siivin”: ”On kristalliseinää monta / tiell’ avaruuslinnun: ne särkevä oon. / Alutonta ja Loputonta / minun sieluni kasvoihin katselkoon”. Keskeneräisyydestä, tietynasteisesta fragmentaarisuudesta Vaara itse sanoo näin: ”Tuntuu kuin luomisprosessia olisi edistänyt jopa tuo savukerasian pahvin tai paperilapun ahdas tila. Kenpä kaikesta ottaa selvän. – – Vaikeaa on myös sanoa asioita, joiden ilmaisua asialliset sanat juuri vaikeuttavatkin. – Mutta hyödyttääkö runon strep-tease, kun huntuja on niin monin kerroksin, etteivät ne ikinä lopu!”. Romantiikan nerokultti edusti miehistä luovuutta, naiskirjoitus toi tilalle toisen mytologian. Niin tai näin, minun on sukupuolen mystifiointia vaikea allekirjoittaa, oli kyseessä sitten nero tai tietäjänainen. Eikö neroudesta ja inspiraatiosta ole jo luovuttu, siirrytty ”poeettisen kielen vaaraan”, jota Vaara kuvaa runossaan ”Pilvikuvat” näin: ”Tuijotin – rintaani poltti / enkä mä mitään ymmärtänyt”?