Tunteeni eivät ole tuhkaa

Ema Saikoo eli rauhallista runoilijan elämäänsä vuosina 1787–1861 Oogakin linnakaupungissa Minon maalaiskunnassa. Alue on nykyistä Japanin Gifun läänin aluetta. Saikoon syntymänimi oli Taho, joka merkitsee tyyntä, joustavaa ja sävyisää. Lisänimekseen hän sai jo varhain ”vihreää jalokiveä” kuvaavan nimen Ryokugyoku, ja myöhemmin vielä nimen Saikoo, joka merkitsee ”hentoa tuoksua”. Runoillessaan Saikoo käytti nimimerkkiä Shoomu, ”Xiangvirran uni”. Nimi johtaa juurensa sekä Kiinan historiaan että Saikoon lempiaiheeseen, bambuihin. Xiangvirran ympäristössä kasvoi runsain mitoin notkeita bambunvarsia.

Saikoo oli ahkera runoilija, jonka työtä luonto ja vuoden kiertokulku suuresti inspiroivat. Toinen ammennuksen lähde olivat taiteilijaystävät, suku ja lähin perhepiiri. Saikoo kirjoitti runonsa kiinaksi ja keskittyi vahvasti kiinalaismaisemiin, vaikkei hänellä itsellään ollut niistä omakohtaista kokemusta. Koko elämänsä hän pieniä matkoja lukuun ottamatta vietti lapsuudenkodissaan Oogakissa. Onnekasta tosin oli, että Saikoon kotona usein vierailivat tuon ajan tärkeimmät runoilijat ja intellektuellit.

Saikoo rakasti myös tussimaalausten tekemistä, ja hän tapasi yhdistää runonsäkeitä kalligrafisiin töihinsä. Niistä lukuisat kuvastivat luonnon syleilyssä kasvavia sinnikkäitä, taipuisia bambuja.

Tunteeni eivät ole tuhkaa sisältää kolmesataa Ema Saikoon runoa. Kai Niemisen suomentama teos esittelee runoilijan, joka kykenee vangitsemaan sekä ulkoisen tunnelman että sisäisen mielentilan muutamaan säkeeseen. Saikoon runojen teemat voi jakaa karkeasti kolmeen: vuodenajat ja niiden esteettinen kokeminen, ystävät ja sukulaiset sekä oma ikääntyminen ja minäkuva.

Suomennoksenalkuteoksena on käytetty Kado Reikon toimittamaa, Saikoon sisarenpojanpojan Ema Shinzein julkaisemaa kokoelmaa nimeltä Shoomu ikoo, ”Shoomun jälkeenjääneet runot”. Mukana on kiinnostava kommenttiosuus ja monipuolinen alkuesittely.

Luonto kiertää kehää

Ema Saikoon runokokoelman eräs suuri viehätys on se, että runoilija runonsa alussa lähes aina lyhyesti viittaa hetkeen, jona runo on saanut alkunsa. Tyypillisiä määritelmiä ovat esimerkiksi: ”Alkutalven hiljaiseloa”, ”Kirjoitettu kesken kaiken kesäpäivänä”, ”Kevään loppuessa” tai ”Syysretkellä pääkaupungissa”. Nämä kuvaukset syventävät runojen tunnelmaa ja runokuvien aitoutta.

Lisäksi runoista muodostuu vuodenaikojen vaihtelussa kulkeva kronologinen sykli. Kevät ja syksy seuraavat toisiaan yhä uudestaan, vuodet vierivät, runoilija vanhenee, luonto elää, muuttuu ja säilyy. Runoilijan läsnä olevuus korostuu, mutta se ei haittaa lukijan omaa tulkintaa. Oikeastaan päinvastoin: lukijana on kiehtovaa tietää runon syntyhetki ja astua hetkeen mukaan itsekin, näkemään ja tulkitsemaan ympäröivää.

Saikoolle luonto ja sen ihmeet ovat kaikki kaikessa. Erityisesti häntä kiehtovat moninaiset, vuoden kulussa kukkivat ja kuihtuvat kukat ja kasvit. ”Tihkusateen kuuro kulkee yli, kevät tekee loppuaan, pihalla putoilee magnolian terälehtiä kuin lumihiutaleita.”

Japanin voimakkaat vuodenajat inspiroivat Saikoota samoin kuin muitakin maan taiteilijoita. Keväiset kirsikankukat, syysajan kukinnot ja ruska ja talven kaiken kattava hiljaisuus ja luonnon lepo saivat runoilijan sielun syttymään. Eniten Saikoo on kirjoittanut runoja keväisin ja syksyisin, aikoina, jolloin luonto herää ja jälleen kuihtuu.

Kesällä kirjoitettuja runoja on huomattavan vähän, mikä viitannee kuuman kesäajan aiheuttamaan uupumukseen. Eräs kesän runo kuvastaa helteen pysähdyttävää tunnelmaa: ”Kaulukseni on kostea, / hikipisarat iholla kuin punaista kastetta, / pudonnut koristeneula on takertunut hiuksiini, / tukkani rehottaa valtoimenaan. / En viitsi jatkaa ikkunan ääressä lojuvaa koruompelusta, / ei tee mieli avata kesken jäänyttä kirjaa. / Päivänliljan kukat tuoksuvat / kuistin mutkittelevan kaiteen takana, / enimmän aikaa seison joutilaana ja leyhyttelen silkkiviuhkaa.”

Taitavien runoilijoiden tapaan Saikoon vuodenaikoihin liittyvät runokuvat kertovat elävästi myös muusta kuin konkreettisesta maisemasta. Ihmisen mielensisäinen maailmakin kukkii ja lakastuu. Kun Saikoo runoissaan suree kevään päättymistä, hän puhuu myös ihmisen elämän kulusta: ”Kun ihminen on murheissaan, sanat ovat vähissä, / kun kukat ovat varisemaisillaan, / niiden tuoksu on voimakkain. / Olen yhä katkera siitä, / että kasvojeni puna on lakastunut, / lauluni saa kuvata mitä sydämessäni tunnen.”

Luonnon kuvauksen avulla Saikoo useaan otteeseen pysähtyy hetkeen. Hänen runonsa sisällöt ovat erittäin visuaalisia, mikä kertonee myös kalligrafiaharrastuksesta. Samoin kuin siveltimen kärki vangitsee kankaalle hetken, Saikoon teksti pysähdyttää paikoilleen. ”Sade on juuri lakannut, / kylmä auringonpaiste valaisee puolet ikkunastani, / pannun hiillokselle lisäämästäni suitsukkeesta / nousee kevyt savukiehkura. / Istun kirjaillulla matolla jouten, ajattelematta mitään, / silloin tällöin kuulen tuulen lennättämän lehden osuvan / ikkunaan.”

Zeniläistä tunnelmaa henkivät myös lukuisat kuvaukset sinnikkäistä bambunvarsista. ”Ikkunan takana tuulessa keinuvat bambut, / ikkunassa häilähtää ihmisen varjo. / Kuulas yö on tyyni kuin vesi, / jalokivenkirkas kuutamo tuo viestin jumalilta.” Bambu on osuva kohde ja nimimerkki Saikoolle: joustava runko kestää kaikki vuodenajat valittamatta ja vaatimattomana. Suurimman osan bambuihin liittyvistä runoista Saikoo maalasi herkkiin bambupiirroksiinsa mukaan.

Ystävien ääni

Ema Saikoon runoilijaelämässä oli suuri merkitys perheellä, ystävillä ja tukijoilla. Saikoon isä, Oogakin linnanherran henkilääkäri, oli hyvin sivistynyt ja tahtoi opettaa myös lapsilleen tuon ajan arvossa pidettyjä taiteita kuten kirjallisuutta ja maalaustaidetta. Sekä Saikoon äiti että isoveli menehtyivät jo varhain, joten isä ja pikkusisar olivat hänen elämänsä tukipilareita. Myös äitipuolensa kanssa Saikoolla oli hellät välit.

Tuohon aikaan tyttölapsille ei ollut juuri tarjolla koulutusta, joten on tasa-arvoa kannattavan isän ansiota, että Saikoo astui runollisen sivistyksen pariin. ”Isä avaa hollantilaisen kirjan, / lapsi lukee kiinalaisia runoja. / He jakavat yhden yhteisen lampun valon, / kumpikin ajautuu oman virtansa lähteille.” Saikoon runoissa elääkin voimakkaana isän merkitys. Saikoo omasi toki myös selkeää luonnonlahjakkuutta: 5-vuotiaana piirretty tussimaalaus ”Varpusia bambussa” herätti suurta huomiota taiteilijapiireissä, ja isä tahtoi maan etevimmät kalligrafian ja runouden mestarit opettamaan tytärtään.

Saikoo eli elämänsä ilman aviokumppania. 18-vuotiaana isä ehdotti avioliittoa Shoosai-nimisen nuoren miehen kanssa, mutta Saikoo kieltäytyi aavistaen sisarensa olevan kiintynyt mieheen. He menivätkin naimisiin, ja runoilijavävystä muodostui Saikoolle yhtä tärkeä kuin sisaresta. Kymmenen vuotta myöhemmin Saikoon opettaja, Rai San’yoo, lähetti kosintapyynnön, jonka isä erehdyksessä torjui. Huomattuaan tyttären ihastumisen opettajaansa isä yritti kumota torjumisen, mutta San’yoo oli jo ehättänyt lupautua avioliittoon toisaalle. Läheinen runoilijasuhde Saikoon ja San’yoon välillä kuitenkin säilyi, ja huhuja salaisesta rakkaustarinastakin elää.

Vain yhden ihastumisen voi Saikoon runoista havaita. Se kohdistui sivistyneeseen, kiinalaiseen kauppiaaseen nimeltä Koo Unkaku, mutta suhde oli luonteeltaan vain kirjallinen. Ollessaan runoin yhteydessä Unkakuun Saikoo pukee haikeutensa luonnon vertauskuviin: ”Kun istun hämyisän ikkunani eteen / lukemaan saamiani säkeitä, / näen: keväisen lammen lämpimässä vedessä / kylpee mandariinisorsapari.”

Rai San’yoo oli Saikoolle tärkeä kriitikko. Hän antoi suurta kannustusta kommenteillaan seuraavaan tyyliin: ”Moinen itsevarmuus on epätavallista; ellet olisi tuollainen, miten voisitkaan kuulua San’yoon ryhmään.” San’yoon välityksellä Saikoo myös tutustui lukuisiin muihin ajan runoilijoihin ja taiteilijoihin.

Saikoo kuului ainakin kolmeen runoilijaseuraan: Hakuooshaan (”Valkean lokin yhdistykseen”), Reikiginshuun (”Toofunsyöjien kirjoittajayhdistykseen”) ja Koosaishaniin (”Vihanneksenmutustajien yhdistykseen”). Hän matkusti usein ystäviensä kanssa keväisiin kirsikkapuulaaksoihin ja täydenkuun juhliin keskustelemaan, ihailemaan luontoa, nauttimaan viiniä ja iloitsemaan.

Runokirjeenvaihto ystävien kanssa oli vilkasta ja hedelmällistä Saikoon tuotannon kannalta. Ihmisten kohtaaminen ja heistä eroaminen, ikävä, odotus ja jälleennäkemisen riemu ovat teemoja, jotka ruokkivat Saikoon runoutta perinteisen itäaasialaisen runokuvaston tapaan.

Vaikka Saikoo väittää: ”Kolminkertainen kuuliaisuus minulta on puuttunut / koko elämäni ajan”, hän ei suinkaan hylännyt kungfutselaisia kuuliaisuusoppeja. Aviomiehen ja omien lasten sijaan Saikoo piti hyvää huolta ikääntyvästä isästään, äitipuolestaan, sairaasta langostaan ja sisarestaan. Sisarenpojat ja heidän lapsensa olivat Saikoon silmäteriä.

Hän kirjoitti useita runoja perheestään erityisesti hetkillä, jolloin koki huolta heidän puolestaan tai tahtoi heitä tukea. Sairaalle langolleen hän esimerkiksi kirjoitti: ”Havahdun unesta puutarhamajassa: mikä tunne! / Kevätaurinko loistaa ylenpalttisen leppeästi, / pian on kirkkaan valon päivä. / Tuulessa yks puu: langanohut paju, / niin hento ettei vielä jaksa kantaa silkkikerttua.”

Saikoo eli menetysten keskellä. Lanko menehtyi, ja myöhemmin sekä äitipuoli että isä sairastelivat vakavasti, lopulta lipuen pois elämästä. ”Suren äitiäni, hihani eivät ole vielä kuivuneet kyynelistä; / haudutan taas lääkeyrttejä, hoidan sairasta isääni.” Myös mestari San’yoo kuoli lopulta, ja ”kirkkaanherkäksi” kuvailtu kriitikkosuhde runoilijan ja hänen rakkaan opettajansa välillä päättyi.

Nainen ja elämän ehtoo

Ystävistä ja perheestä huolimatta Ema Saikoon tekstit luovat kuvaa yksinäisestä runoilijaminästä: ”– puutarhassa ei paista kuu, yö tuntuu ulottuvan kaikkialle. / Mikään ei lopultakaan pysty hälventämään hiljaista haikeuttani, / yksinäisyydessäni sytytän lukulampun, kirjoitan varisseista / kukista.” Runsas itsekseen olo ja arjen puuhien vähäisyys eivät voi olla näkymättä runoilijan tuotannossa.

Loppupuolella kokoelmateosta myös ihmisen ikääntyminen alkaa saada huomiota, ja runoissa voi havaita katkeria häivähdyksiä. Pahimmillaankin Saikoon kielikuvat kuitenkin kertovat ironisesta maailmankatsomuksesta ja voimasta ottaa tapahtumat vastaan sellaisena kuin ne ovat: ”Vuodet kuluvat, minä leikin siveltimellä / yksinäisessä huoneessani, / koko elämäni harhautui kerran tälle polulle, / miten voisin enää löytää pois?”

Saikoo nautti reippaasti viiniä, mikä myös viitannee paitsi ilon etsimiseen myös haikeuteen taipuvaiseen luonteeseen. ”Iloni ovat yhä harvemmassa, / hiukset ohimoillani ohenevat vähitellen rihmaksi; / ainoa ystäväni on kaunis mutta niin matala viinimalja. / Älä ihmettele miksi tuon tuostakin juon itseni humalaan: / haluan edes hetken ajan tuntea samaa kuin nuoruudessani.”

Runot olivat Saikoon lähin hengenheimolainen, joten tuskin hän koskaan oli tyystin yksinäinen. Bambut taas olivat Saikoon lapsia: ”– piirrän varsianne kerta kerran jälkeen. / Kun kuvani leviävät maailmalle, / on kuin minulla olisi jälkeläisiä / ei minun tarvitse surra lapsettomuuttani.”

Saikoota on alettu nostaa esimodernin Japanin merkittävien runoilijoiden joukkoon, ja usein siitä syystä, että hän oli nainen miehisen kirjallisuuselämän keskellä. Saikoo oli poikkeus, erikoinen ja huomiota herättävä ääni muiden joukossa. Saikoo itse oli toki tietoinen sukupuolestaan, mutta useimmiten hän ärsyyntyi vertailuista miesrunoilijoihin. Vertailulta oli kuitenkin vaikea tuohon aikaan välttyä. Mestari San’yookin sortui kommenteissaan usein sanomaan asioita kuten: ”Jäntevyydessään ei muistuta naisten kirjoittamia runoja.”

Saikoo ei itse tuon taivaallista piitannut kiinalaisen ”naisrunoilijan” perinteestä eikä suostunut noudattamaan minkäänlaisia sovinnaisuussääntöjä. Hänen runominänsä toteaa ironisesti: ”– iän myötä minusta on tullut laiska, / saavuttamani maine hävettää minua. / Elän päiväni jouten, kulutan aikaani / siveltimellä leikitellen, / älkää sanoko että viljelen uuraana taiteen sarkaa.”

Saikoon runojen sisältö kuljettaa naisten maailmaan, omaisista huolehtimiseen, kotiin ja sen pikku askareisiin, naimattomuuden haikeuteen ja ruumiillisiin tuntemuksiin, mutta silti hänen näkökulmansa ei ollut yhteiskunnallinen. Julistusta naisen asemasta on hänen teksteistään turha etsiä.

Saikoo oli silti kiinnostunut sukupuolten eroista. Runokokoelmassa hän omalla panoksellaan kommentoi muun muassa Murasaki Shikibun Genjin tarinaa: ”Vain nainen voi näin taidokkaasti eritellä / niin monisäikeisiä tapahtumia: / etevänkin miehen tunteet ovat aivan toisenlaisia.”

Ikääntyessään Saikoota alkoi vaivata silmäsairaus, joka vähensi hänen tuotteliaisuuttaan, ja myöhemmin hän sai aivoverenvuodon. Viisi vuotta parantumisen jälkeen hän sai toisen aivoverenvuodon, johon menehtyi 74-vuotiaana.

Runomitallinen tunnetta

Esteettisen visuaalisuuden ohella Saikoon runoissa on myös yksi visuaalinen puoli lisää. Se tosin ei suomennoksessa näy, mikä on aivan perusteltua. Kiinan kielen asema Saikoon aikana oli suunnilleen sama kuin latinan kielen asema Euroopassa. Kiinalainen runous poikkesi vahvasti japanilaisesta runomitoiltaan ja sisällöltään, ja vain etevät runoilijat kykenivät luomaan säkeitä kiinaksi.

Loppusoinnut ovat myös Saikoolle erittäin tärkeä asia, mutta loppusointujen käytöllä oli kiinankielisessä runoudessa ainoastaan visuaalinen merkitys. Loppusoinnut eivät vastaa puhuttua kieltä, ja kun vieläpä kiinankielisiä runoja ei Japanissa luettu kiinaksi vaan omalla, japanilaisella ääntämisasulla ja japanilaisen kieliopin mukaan, oli lopulta ainoa lukijalle jäljelle jäävä pysyvä runon merkitys sisällöllinen. Vaatikin suurta taitoa saada runomitta ja loppusoinnut yhtymään persoonallisen sisällön kanssa.

Saikoon kykyä tässä konstikkaassa kielipelissä on kehuttu kautta aikojen. Vaikkei Tunteeni eivät ole tuhkaa -teoksen suomennos paljastakaan monimutkaista runomittahaastetta, voi sen rivien välistä aistia. Ensinnäkin Saikoo usean runon alussa kertoo olevansa kirjoittamassa runoa tietynlaisiin loppusointuihin. Toiseksi sisällön rikkaus saa paljon suuremman merkityksen, kun tietää, kuinka haastavaa runon laatiminen on ollut. Saikoon runot todella elävät ja kertovat aidosti hetkestään, vailla sen runomittavankilan kaikua, joka runoa alun perin on vanginnut.

Nieminen käyttää suomennoksissaan vapaamittaista proosakäännöstä. Muunlainen käännöstapa ei vaikuta relevantilta vaihtoehdolta, vaikka ankaraa harjoittelua vaativa runomitallisuus olikin keskeinen määrittävä tekijä Saikoon ajalla. Länsimainen merkkijärjestelmämme ei salli samanlaisen muoto-opin esillepanoa – tyytykäämme siis omiin vaihtoehtoihimme tai opetelkaamme muinaista kiinaa ja japania.

Tärkeintä on, että Saikoon runojen tunne ja merkitys elää.

”Ihmiselämä on alun perin häilyvää kuin uni
sattuma määrää tapaamiset ja eroamiset.
Tänään kokoonnumme iloisina yhteen,
huomenna erkanemme eräälle toisistamme.”