Emil Michel Cioran on aforismin mestari, jonka oma elämäkin tuntuu taipuvan tähän lakoniseen muotoon. Hän on klassikko sanan varsinaisessa merkityksessä. Esikuvilleen velkoja maksamalla hän yltää itsekin huimiin korkeuksiin, vai pitäisikö sanoa syvyyksiin. Jos lukijaa huimaa tämän miehen pessimismi, kannattaa muistaa että Katkeruuden syllogismeissa nurkan takana vaanii jatkuvasti myös mustanpuhuva nauru. Ajan kanssa taas teoksesta esiin nousevat karu mutta kirkas näkemys ihmisestä ja Länsi-nimisestä purjeveneestä ajan aalloilla.

Emil-poika syntyi vuonna 1911 silloisen Itävalta-Unkarin Transsilvaniassa, ja hän vietti lapsuutensa nykyisen Romanian alueella sijaitsevassa Rasinarin kylässä. Parikymppisenä tämä pessimismin ja mustan huumorin ammattilainen toteaa äitinsä kuullen, ettei jaksa enää. Äiti vastaa: ”jos olisin tuon tiennyt, olisin tehnyt abortin”.

Kotoa muutettuaan hän opiskeli Bukarestin yliopistossa filosofiaa ja perehtyi erityisesti Bergsoniin ja Simmeliin. Hän julkaisi muutaman teoksen äidinkielellään ennen kuin emigroitui kertakaikkisesti Pariisiin 1930-luvulla ja ryhtyi kirjoittamaan ranskaksi. Cioran kuoli 1995 juhlittuna ajattelijana ja ranskan kielen tyylitaiturina.

Katkeruuden syllogismeja ilmestyi 1952. Emigrantin toisen ranskaksi julkaiseman teoksen vastaanotto oli vaatimaton, ja bestseller siitä tuli vasta 1970-luvulla. Käänne tapahtui kun vuoden 1968 sukupolvi ryhtyi ihailemaan hänen paradoksista ajatteluaan. 1980-90 -lukujen taitteessa E. M. Cioran oli Pariisin intellektuellisalongeissa juhlittu guru, myyttihahmo, joka itse kuitenkin kieltäytyi järjestelmällisesti huomionosoituksista.

Katkeruuden syllogismeissa Cioran omaksui lopullisesti aforistisen muodon, eikä tämän tyylilajin valinta ole katsoakseni satunnainen. Hän korostaa teoksen alkulehdillä, että aforismi on epäilyn tyylilaji, ”heidän jotka pelkäävät eksyvänsä sanojen joukkoon”. Cioranin esikuvista ehkäpä tärkeimpään, Nietzscheen, kuvaus sanojen joukkoon eksymisestä sattuu hieman liiankin hyvin. Cioran ja Nietzsche eivät ole ainoita yksinäisyydessä ajattelevia, systeemejä ja koulukuntia karttavia, ja jos sivullisuudesta ja vasta-ajattelusta voisi ylipäätään tulla koulukunta, sitä todennäköisesti kutsuttaisiin aforistiikaksi. Käytännön oppia ajatuksilleen hän kuitenkin sai Pariisin kaduilla. ”Onko silkka sattuma, että kaikki ne, jotka ovat avanneet minulle näköaloja kuolemaan, olivat yhteiskunnan roskaa?”

Unettoman aika ei kulu

Ciorania ja muita vapaita, omaperäisiä sieluja on hankala sijoittaa mihinkään kirjalliseen tai filosofiseen genreen tai koulukuntaan. Vaikka ilmauksen ranskalainen eleganssi, tiiviys ja nokkela intertekstuaalisuus ovat Cioranille kaikki kaikessa, hän ei ole kaunokirjailija. Filosofi hän ei ole siinä merkityksessä että hän olisi akateeminen ajattelija. Cioran kutsuu itseään syvyyden roistoksi. Hän pörrää samoilla apajilla filosofien, pappien ja muiden maailmantuskaa luotaavien kanssa, mutta käyttäytyy näihin nähden sopimattomasti: liioittelee pessimismiään, hajottaa kaiken mikä tulee vastaan, korostaa tyyliä sisällön kustannuksella, ivaa liiankin oppineesti vihollisiaan, järjestelmän edustajia. Hän on vailla filosofien, pappien ja kirjallisen establishmentin kuvitelmaa koko touhun mielekkyydestä, illuusion joka usein haudataan korulauseisiin ja itsekorostukseen. Siksi syvyyden rosvon tavoite onkin tehdä naurettavaksi nämä itsekorostuksen ammattilaiset.

Katkeruuden syllogismeissa lukijan ei tarvitse pelätä että puhe olisi valtiontaloudesta, sillä Cioran kirjoittaa hengästyttävän lähellä omaa kokemustaan: ”Voiko rehellisesti puhua muusta kuin Jumalasta tai itsestään?” Omalla kokemuksella oli ratkaiseva merkitys myös koko hänen uralleen. Cioran nimittäin kärsi nuoruudestaan lähtien unettomuudesta, ja hän totesi että unettoman kokemus ajasta on toisenlainen kuin päiväelämää viettävien tavisten. Unettomalle aika ei kulu, eikä hän ole osa sitä maailmaa, joka asettaa päämäärät tulevaisuuteen ja ahertaa läsnäolevan keskuudessa nykyhetkessä.

Unettomalle ajalla ei ole mitään tarkoitusta eikä suuntaa, eikä Cioran tästä syystä usko mihinkään ideaaliseen. Me päiväihmiset taasen uskomme ideaaliseen, yleiseen ja ikuiseen, koska me torjumme kuoleman ajatuksen tietoisuudestamme ja kuvittelemme jatkavamme tässä samassa tilassa ajan hamaan loppuun asti. Me sopeudumme mihin tahansa, koska olemme niin tottuneita siihen, että maailma etenee painollaan. Asettelemme päämääriä ja tavoitteita ja ideaaleja ja sen sellaista. Puhumme kehityksestä, edistyksestä ja sen sellaisesta. Katkeruuden syllogismeissa taasen kielletään se ajatus, että ajan myötä kaikki muuttuisi paremmaksi. Aika vain on, se kestää. Teoksen koko romanttista maailmakokemusta liehittelevä fraseologia – Kaaos, Absoluutti, Syvyys, Aika, Korvaamaton, Tyhjyys, jne. – viittaa tähän aikakokemukseen.

Tervehdyttävää pessimismiä

Vaikka Ciorania voi puhtain mielin kutsua skeptikoksi, pessimistiksi, nihilistiksi ja thanatologiksi, ei häntä silti yllätä housut kintuissa. Hän on synkkyyden, purkamisen ja ulkopuolisuuden ajattelija, mutta häntä ei saa naulatuksi joksikin tietyksi, edes filosofiksi. Filosofia ei tarjoa Cioranille lohtua, koska se on liian siedettävää. Hän korostaakin, että mitä horjuvampi ajattelija on, sitä lähempänä hän on olennaista, absoluuttista, kaaosta. Jotta olennaiselle voisi olla avoin, ajattelua ei voikaan systematisoida, ja muodon on oltava vapaa. Yksi esikuva Cioranille on tietysti ollut Herakleitos, jonka fragmentit ovat merkinneet monelle ajattelijalle juuri vaihtoehtoa käsitteelliselle ajattelulle. Olennainen vastustaa ilmaisua: Cioran toteaa, että vanhan lukutaidottoman naisen huudahdussanat tavoittavat sen, mutta filosofin jargon ei.

Päällisin puolin Katkeruuden syllogismien sisällöt ovat synkeitä. Ihmisen syntymä on erehdys, jota ei korjaa edes itsemurha. Kuoleman kaipuu vallitsee. Esikuvat löytyvät romantikoista: he olivat viimeisiä itsemurhan asiantuntijoita, Cioran toteaa kaihoisana. Itsemurhan janoaminen on kuitenkin osittain leikkiä itsen ja lukijan kanssa: ”Halu kuolla oli yksi ja ainut huoleni: olen uhrannut sille kaiken, jopa kuoleman.”

Ajan kanssa kuitenkin paljastuu, että Katkeruuden syllogismeissa yksilön kuolemankaipuun rinnalla kulkevat teemat yhteisistä asioista, etiikasta ja politiikastakin. Kuolemassa on Länsikin, koska pintapuolisesta menestyksestä huolimatta saavutuksemme eivät Cioranin mukaan ole kestäviä. Materiaalinen hyvinvointi ja humanismin eetos ovat vain pintaa, ne ovat osa samaa rappiota. Länsi ei enää ole uuden airut vaan: ”länsi oli totuutensa; enää se on vain fiktionsa, varjonsa…Myös ne, jotka takertuvat humanismiin, käyttävät kuihtunutta sanaa, vailla tunteiden tukea, aavemaista sanaa.”

Pessimismistään huolimatta Cioran kannustaa meitä pohtimaan kulttuurimme ja elämämme perustoja, hyvinkin epämukavia asioita. Hän kannustaa meitä ihmettelemään kaikkien niiden elämään helpotusta tarjoavien vippaskonstien oikeutusta, joita papit, filosofit, kauppamiehet ja poliitikot meille tarjoavat. ”Miksi sitten joutua ahdinkoon yhden pikemmin kuin jonkin toisen mielipiteen vuoksi …” Tämä tyhjyyden ja kuoleman stoalainen kehottaa meitä seisomaan tyynin mielin irrallaan näistä mielipiteistä ja keskittymään oman osamme, kärsimyksen, ajattelemiseen ja ehkä sen jakamiseenkin keskenämme. Tämä etiikka korostaa sitä, että haavojen nuoleminen ei pitkästytä kuten nautinnot, joita meille tuputetaan joka tuutista. Siksi Cioranin työ parhaimmillaan on tervehdyttävää, se vähentää kärsivien eristäytymistä.

Pahimmillaan Cioran on puolestaan joidenkin mukaan aina, koska heitä ei miellytä ajattelijan itsekeskeisyys ja pessimismi. Minä taas viihdyn hänen tekstiensä seurassa, en vähiten erinomaisen käännöksen vuoksi. Paikoin minussa heräsi kovin cioranilainen epäilys siitä, että Cioran itse on sapekas sapekkuuden vuoksi, ironinen maneerin vuoksi. Paikoin hän kääntää kaiken ylösalaisin hieman liiankin johdonmukaisesti. Mutta kuten jo korostin, mielenkiintoiseksi hänen lukemisensa tekee se, ettei hän ole pessimismissäänkään niin johdonmukainen kuin ehkä haluaisi tyylin nimissä uskotella. Ettei siellä täällä vaan pilkahtaisikin humanismin valo, usko ihmiseen. Jollei sitten muualla, niin Bachia kuunnellessa. Musiikki onkin Cioranille kaiketi ainoa asia johon hän suhtautuu intohimoisen positiivisesti. Musiikki näet kykenee ilmaisemaan järjestystä, joka on aistein tavoittamattomissa, mutta paljastuu meille aistin, korvan kautta. Sielu kouliintuu kuuntelemalla, se kurkottaa näkymättömään, voisi sanoa.

Entä se huumori? Ei kovin iloista ja välittömän onnellista naurua, pikemminkin älykästä, ytimeen osuvaa sapekkuutta ja mustaa huumoria. Ehkä sitä onnea kannattaa meidänkin vältellä, sillä E. M. Cioranin mukaan onni on elämässä harvinaista, koska se tavoitetaan vasta seniliteetissä.

Dela artikeln:

 

Mer information på nätet

Cioran ranskaksi – elämää ja kirjoituksia Cioran-linkkejä